Hän se sittenkin oli, minä kyllä tunsin sen; toinen oli Steiner.
Minä menin tänään ravintolaan syömään, vaikka minua vielä heikotti
vuoteessaolon jälkeen.
Kaikki pyöri silmissäni käydessäni noiden monien ihmisten ohitse;
sitten näin neiti Waldenin. Hänellä oli yllään valkea puku ja hän
puheli Steinerin kanssa. Olin hyvin hämmästynyt tavatessani opettajan
täällä.
"Mistä lähtien olette ollut uskoton emännöitsijällenne?" kysyin minä
epämieluisasti liikutettuna.
Hän tuli myös hämilleen. Emännöitsijän laittama ruoka oli niin
yksitoikkoista ja rasvaista, sanoi hän.
"Olette siis äkkiä saanut vatsanvaivoja?" kysyin edelleen pilkallisella
osanotolla. Luulen että kasvoillani oli lisäksi pahanilkinen ilme,
sillä hän tuli punaiseksi ja sitten harmistuneeksi, sillä aikaa kun
neiti Walden viattomin Eeva-nilmein istui paikallaan, ikäänkuin ei
tietäisi, etteivät ainakaan Löwenin kuivat paistit olleet houkutelleet
opettajaa.
"Kas, herra tohtori!" huudahti Julietta nopeasti ohi rientäessään.
"Mutta tämäpä hauskaa."
Myöskin neiti Walden katsoi minuun lempeästi, kun ojensin hänelle
käteni. "Tiedättekö, herra Steiner ja minä olimme eilen luonanne
kuokkavieraina?" alkoi hän heti.
Se oli minulle pieni pistos, mutta minä katsoin häneen kysyvästi.
"Kuinka ihastuttavan kauniisti tuo vanha mies soitti, ja vain teille
yksin!"
"Mistä tiesitte konsertista?"
"Herra Steiner ehdotti minulle illallisen jälkeen pientä kävelyä
ihanassa kuutamossa. Kaikki vieraat olivat vielä ulkosalla, herrat
poimivat kiiltomatoja ja pistivät niitä naisten hiuksiin, ja Julietta
lauloi Selman kanssa sitran säestyksellä svabilaisia kansanlauluja.
Sitten sanoi herra Steiner, että teidän naapurinne puutarhassa oli
satakieli, ja kun en ollut vielä koskaan sitä lintua kuullut, menimme
teidän hiljaiselle kujallenne. Ja silloin kuulimme soiton. Se oli
kaunista!"
"Kuinka monta pulloa punaviiniä siihen tarvittiin?" kysyi Steiner.
Mutta minä en halunnut hänen tällä tavalla puhuvan lääkintöneuvoksesta
neiti Waldenin kuullen, sivuutin hänen kysymyksensä ja katsoin häneen
vain vakavasti torjuen. Hän ei myöskään toistanut kysymystään, ja neiti
ei huomannut mitään.
Steiner oli sitonut kaulaansa uuden punaisen kaulahuivin, joka sopi
huonosti hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Ilmeisesti ajatteli hän kuitenkin
saavansa sillä aikaan edullisen vaikutuksen, sillä hän koetteli useita
kertoja, oliko se vielä paikoillaan ja suorassa. Mutta minä luulen,
että neiti Walden ei erikoisemmin välitä ulkonaisista, hänen vakavissa
silmissään on niin syvä katse, että minua monesti halutti kääntää omani
pois, kun hän katsoi minuun, sillä minusta tuntui kuin lukisi hän
ajatukseni sieluni sisimpään saakka.
Salissa on useita nuoria, kukoistavia neitosia, ja pöytä näyttää
kirjavalta kuin kukkalava, kun he valkeine, punaisine ja sinisine
puseroineen istuvat sen ääressä nauraen ja jutellen heleillä äänillään,
jotka soivat kuin lasikellot. Mutta neiti Waldenin rinnalla vaikuttavat
he kaikki niin sieluttomilta, niin mitättömiltä ja arkipäiväisiltä,
että minun täytyy ajatella Nietzschen lausetta: Vielä ei nainen ole
ystävyyteen kykenevä, kissoja ovat yhä vielä naiset, ja lintuja. Tai
parhaimmassa tapauksessa lehmiä.
Heilwig ei nyt kuitenkaan ole mitään noista kolmesta, hän on kokonaan
ihminen, eikä häntä voi verrata mihinkään eläimeen, ja lisäksi on
hän kokonaan nainen. Se on yhtymä, joka meissä miehissä saa esiin
parhaimman ja syvimmän — kokonaan ihminen ja kuitenkin kokonaan nainen.
Autuas se mies, joka sellaisen naisen voittaa, hänen rakkautensa
kohottaa miehen korkealle, miehestä tulee sankari, runoilija, kykenevä
kaikkeen hyvään, mikä hänessä uinuu.
Mutta sellainen nainen on myöskin ystävyyteen kykenevä, ja kuka voi
minua estää saavuttamasta hänen ystävyyttänsä?
Kun tulin tänne, olin valmistautunut kylmään levollisuuteen ja
alistumiseen, sydämeni oli kuin jäämöhkäle, se oli tunnoton
tuskillekin. Nyt tuntuu minusta usein, kuin olisi minussa jälleen
herännyt henkiin elämänilon kaipuu, jonka luulin jo kuolleeksi.
Ryhtyykö elämä siis jälleen minuun, minun haurasta venhettäni
aalloillansa sinne tänne ajelemaan, jotta minä ensimmäisen kovan
sysäyksen sattuessa haaksirikkoisena ajautuisin rannalle? Ei,
mieluummin tahdon, kuten filosofi ja stoalainen, ottaa sydämeni
molempiin käsiini. Elämä on tuonut minulle vain pahaa eikä
tulevaisuudessakaan muuta tuo; on parempi että sydämeni pysyy ylpeänä
ja kovana kuin että se osanotolla ja säälillä taivutetaan tomuun.