Olen neljä kertaa kävellyt puutarhan ympäri ja nyt hiukan hengästyneenä
pysähtynyt lepäämään kuistille. Luulenpa että huomenna uskallan jälleen
mennä ravintolaan. Löwenin isäntä on sittenkin oikeassa; se on paljon
hauskempaa kuin näin yksin. Erittäinkin kun on sellainen aasi, että
nukkuu silloin, kun neiti Walden tulee taloon tervehtimään, kuten minä
tein eilen. Unelmoidessani kuulin pehmeän naisäänen: "Sanokaa terveisiä
tohtorille, että hän pian jälleen tulisi toiselle puolelle meidän
luoksemme."
"Hän tulee varmasti pahoilleen", näillä kuivilla sanoilla hyvästeli
emäntäni tyttöä. Minä tunsin kiusausta hypätä vuoteestani ja huutaa
alas, että olin valveilla, mutta sitten kuulin jo pikaisten askelten
poistuvan metsään päin. Juoksin ikkunaan voidakseni vilahdukselta vielä
nähdä hänet, mutta en nähnyt enää mitään.
Suuresta pettymyksestä, joka minut valtasi, huomasin, miten olin
laskenut päiviä odottaessani hänen vierailuaan. Olin niin pahoillani,
että heittäydyin jälleen vuoteeseeni ja käänsin kasvoni seinään päin,
ikäänkuin en tahtoisi tietää enää mitään koko maailmasta. Iltapuolella
tuli tohtori ja hoputti minua ulos; ilma oli muka ihana ja hän halusi
pitää minulle seuraa, multa ei sairashuoneessa.
Minä puin siis muristen päälleni, vain kauluksen jätin pois, ja sitten
menimme istumaan kuistille. Ukolla oli viulu mukanaan, mutta hän sanoi
soittavansa vasta sitten, kun hän saa hiukkasen sisäänsä. Siispä täytyi
Philippin noutaa Löwenistä pari pulloa punaviiniä, jotta minä saisin
konserttini aikaan.
Se oli ilta, se! Kuutamo, ruusuja ja satakieli, joka naapurin pihassa
lauloi; lisäksi kiiltomatoja jasmiinikukissa ja pensasaidalla.
"Kuinka hyvä, ettette ole mikään nuori neito, tohtori", sanoin minä.
"Tänä iltana rakastuisin teihin ehdottomasti."
Tohtori nauroi miellyttävästi. "Menkää naisinenne, tämä tässä on paljon
parempi aviovaimo," ja hän otti hyväillen viinipullon käsivarrelleen.
"Ja tämä?" Minä osoitin viulua.
"Niin, se on minun rakastettuni."
Nyt tuli hän rauhattomaksi, katsoi milloin hellästi viuluunsa, milloin
lasiinsa, jossa paksu punainen viini kimalteli, eikä voinut päästä
ratkaisuun. Eräs kiiltomato tuli pimeästä ja asettui koulupuutarhasta
taitetulle ruusulle. Mutta lampun valossa kadotti se loisteensa.
"Kiiltomato-ukkoseni, kuinka säteileekään sinusta rakkaus", sanoi
lääkintöneuvos, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut tuo puoleksi
kiukkuinen, puoleksi pilkallinen ilme. Äkillisellä päätöksellä työnsi
hän lasin syrjään, kääntyi minuun selin ja otti viulun käteensä.
Kuinka se soi! Vaieten soitti hän, sanattomana kuuntelin minä — kauan,
eikä minun tarvinnut pidättää kyyneleitä, jotka puristuivat esiin
suljettujen silmäluomieni alta.
Tohtori istui syrjin minuun, melkein pimeässä; vain kuu valoi
hopeasäteitään hänen ylitsensä ja heijasti hänen harmaan päänsä
ympärille ikäänkuin pyhimyskehän. Kun kumarruin hiukkasen eteenpäin,
saatoin nähdä hänen kasvonsa; ne loistivat oudon kirkkaina, piirteet
sitävastoin olivat jäykät ja jännittyneet.
Hän otti syvyydestä säveliä, jotka järkyttivät minua, myllertäen
koko olemukseni, jotka nyyhkyttivät ja valittivat, riemuitsivat
ja rukoilivat. Minun sieluni polvistui äärettömyyden hämärässä ja
kurottautui tähtiä kohden, joiden hän antoi loistaa ylitseni. Mikä
voima on taiteilijan kädessä!
Ulkoa tieltä kuului askeleita. Minusta tuntui kuin olisin kuullut
kuiskauksia; meitä kuunneltiin. Soittaja ei kuullut mitään, mutta minut
valtasi levottomuus, minä koetin silmilläni tunkea pimeään, siellä
häämöitti vaalea naisen puku. Mutta sitten tuli viileä tuulenhenkäys.
"Riittää täksi päiväksi, teidän täytyy mennä vuoteeseen, tuulee."
Tohtori joi lasinsa pohjaan, pani viulun koteloon hellin käsin kuin
äiti, joka asettaa lapsensa kehtoon, ja lyhyellä, melkein tylyllä
"hyvää yötä" hän enempää puhumatta poistui.
Vaalea puku oli kadonnut. Nyt kuvittelen alati itselleni, että neiti
Walden on kuunnellut meitä. Multa kuka oli toinen? Steinerko? Joku
kylpyvieras? Niin myöhään illalla? — Ah, mielettömyyttä!
Huomenna tahdon mennä syömään Löwen'iin.