Mikä voima onkaan naisille annettu! Neljä kuukautta elin minä täällä
hiljaa ja rauhassa miesten seurassa; neljätoista päivää sitten tuli
nainen meidän luoksemme, ja heti kohta kiertävät minun ajatukseni hänen
ympärillään, ja lyhytaikainen seurustelu antaa minun sairaanelämälleni
sisältöä ja viehätystä, minun harhaileville tunteilleni jonkinlaisen
kotimaan.
Ei niin, että olisin häneen rakastunut, minähän en saa sellaista
ajatella, ja niin hullu en ole, että asettaisin itseni alttiiksi
sellaisille vahingollisille ja hyödyttömille liikutuksille.
Mutta tunnen iloa hänestä ja toivon, että tulisimme ystäviksi;
sellaisessa irrallisessakin suhteessa tunnen naisen olevan minulle
ikäänkuin täydennykseksi; hän tekee elämäni sisältörikkaammaksi ja
arvokkaammaksi, antaa ajatuksilleni enemmän syvyyttä ja tunteilleni
enemmän lämpöä.
Minulla olisi niin suuret taipumukset rakkauteen, ei ainoastaan
siihen, mitä tavallisesti rakkaudeksi nimitetään. Minussa on paljon
tyydyttämätöntä hellyyttä. Seurusteluni naisten kanssa oli aina
pintapuolista, pelkäsin intohimon tuskia, ja minulle se olisi tuottanut
vain tuskia, ei muuta. Mutta pelkurien luo ei rakkaus tule, vaan menee
ohitse. Kerran hipaisi se vaatettani, silloin pakenin. Minähän tiesin,
etten saanut ajatella avioliittoa, ja ystävyyteen en siihen aikaan
ollut kykenevä. Nyt olisin...
Tänään saan maata kuistilla, ilma on lämmin, mutta ei helteinen.
Ruusut kukkivat yhä vielä, mutta niissä ei ole enää nuppuja. Ja
kuitenkin tuoksuvat ne ihanammin kuin koskaan. Kannatan jonkun
verran Muhammedia, joka sanoo: 'Rakastan naisia ja hyviä tuoksuja,
mutta sieluni virkistyksen on Jumala pannut rukoukseen'. Naisia?
Se kuulostaa niin kovin ylimalkaiselta, minä tahtoisin mieluummin
sanoa: sivistyneitä naisia. Mutta hyvät tuoksut! Koulutalolla kasvaa
amerikkalainen viiniköynnös, joka ainoastaan kukkii, mutta ei kanna
hedelmiä. Olin kahdeksan päivää sitten siellä ja istuin lehtimajassa
ja olin kuin juopunut hurmaavista tuoksuista. Lopuksi pyysin Steinerin
olemaan aivan hiljaa, jotta ei mikään tätä ihanaa nautintoa häiritsisi.
Se oli kuin henkäys paratiisin puutarhoista, liian ihana tälle
maailmalle, suloinen, voimakas ja balsamituoksuinen, ei ole sanoja sen
kuvaamiseksi. Minä hengitin syvään ja hitaasti. Rakastettava Steiner
tuo minulle siitä lähtien joka päivä oksan viiniköynnöksestään ja
karkoittaa sillä huoneestani maalaisen, tervehenkisen navetanhajun.
Ja mitä sitten sieluni rukouksella virkistämiseen tulee, niin täytyy
minun sanoa, etten sitä enää tunne. Joskus minusta kyllä tuntuu
juhlahetkinä luonnon yksinäisyydessä kuin pitäisi minun sieluni
sulautua ja yhtyä johonkin suureen, voimakkaaseen, rakastettavaan
'ylisieluun'; mutta se on muodoton, epämääräinen tunne, joka pakottaa
minut polvilleni, ilman määrättyä päämäärää, ja en ymmärrä itseäni
silloin.
Minun täytyy siis tyytyä vain hyviin tuoksuihin, sillä naisetkaan
eivät kuki sairaalle, elämästä pois sysätylle, niin suuresti kuin hän
halajaakin ja kaipaa heitä — — —
Kun kuistiltani katselen puutarhojen yli, näen suuren pähkinäpuun ja
jyväaitan välitse korkean suippopäätyisen talon, jossa on pieni torni
soittokelloineen. Toisessa kerroksessa on kolme ikkunaa auki, ja äsken
näin eräässä niistä naishahmon. Se on kansakoulu. Nyt kuulen harmoonin
soittoa ja lasten laulua: 'Goldne Abendsonne' ja 'Ich halt' einen
Kameraden'. [Saksal. kansanlauluja. Suom.] He laulavat yksiäänisesti,
arvaan siitä, että he ovat pikku lapset, ja että neiti Walden nyt istuu
harmoonin ääressä ja säestää.
"En ojentaa voi kättä sulle,
sä toveriksi jääös mulle
ajaksi ikuiseksi."
Kuinka huolettomasti nuo pikkuset laulavat. Mitäpä tämä laulu heitä
liikuttaa! Kuulat, jotka tuovat kuoleman, jäähyväistervehdykset ja
toiveet, jotka ulottuvat haudan tuolle puolen? Ja minkätähden liikuttaa
se minua?