Nyt makaan taas jo kolmatta päivää vuoteessa; Philipp noutaa minulle
ruoan Löwenistä, ja siniset lemmikit, joille minä olen uhrannut ainoan
lasini, nuokkuvat kuihtuneina. Retki Hohe Knielle oli, niin näyttää,
pahaksi; tunnen pistoksia selässä ja kuume on noussut! Täytyykö minun
jokaisesta pienestä ilosta maksaa sovitusta? Kuinka olenkaan vähentänyt
vaatimuksiani vuodesta vuoteen, ja kuinka usein olen ajatellut: 'Jos
sinulta vielä tämäkin otetaan, ei elämä ole enää minkään arvoinen';
ja yhä uudelleen olen minä alistuneena vetänyt piiriäni ahtaammaksi
ja ahnaasti ja saiturimaisesti koonnut ja pitänyt kiinni niistä pikku
iloista, jotka minulle vielä jäivät.
Täällä huoneessa on kuuma ja hiljaista, vain iso kärpänen surisee
suljettua ikkunaa vasten. Emäntä on vetänyt alas rullakartiinin,
jonka vihreä ja sininen sveitsiläismaisema saa tyydyttää minun
luonnonkaipuuni. Joka päivä päivällisen aikaan kuulen ravintolankellon;
silloin näen hengessä Heilwig Waldenin, kuinka hän istuutuu paikalleen
pitkään pöytään, ja kuvittelen mielessäni, minkälainen puku hänellä
on yllään; minä katselen niin mielelläni sieviä naisten pukuja. Hänen
vieressään jää tuoli tyhjäksi; ehkä hän katsahtaa kerran ovelle tai
kysyy Juliettalta, missä sairas tohtori viipyy, ja sitten — — — asettuu
joku toinen hänen viereensä minun paikalleni, paksu sokeritehtaan
johtaja tai yliopettaja nyrpeine kasvoineen, ja he pitävät hänelle
hauskaa, niin että hän kokonaan unohtaa katkeranivallisen naapurinsa.
Ah, minä toivoin, että tuolini pysyisi tyhjänä vain edes pari päivää
— mutta minä en jätä koskaan aukkoa, ketju sulkeutuu, elämä menee
menojaan, ja tuskin kukaan ajatuksellakaan muistaa minua. Mitäpä voin
enempää vaatia? Olen tarpeeton, kuulun ottaviin enkä antaviin.
Emäntäni on heinänkorjuussa. Talo on aivan tyhjä; alhaalla ikkunan
ääressä istuu tylsämielinen ja punoo väsymättömästi olkihattujaan. Nyt
voisin minä kuolla.
On niin painostavaa, ja hengitys käy minulta raskaasti, mutta
jos nousen ylös avatakseni ikkunani, voi pyörtymys tavata minut;
vähäinenkin kuume heikontaa heti.
Nyt täytyy päivällisen ravintolassa olla loppunut, sillä kuulen juuri
keveitä askeleita, jotka lähestyvät taloa; niin ei kävele kukaan
talonpoikaistyttö; se on joku neiti, joka romaani kädessä aikoo
Wolfsschlucht'iin...
Illalla.
Hän oli siellä, katsoakseen miten minä voin; se oli hirveän kiltisti
häneltä. Ensin oli hän hyvin hämillään, kun näki minut niin yksin, ja
luulenpa että minä olin vielä enemmän. Se tarttuu. Minä koettelin tuon
tuostakin kaulaani, ikäänkuin olisi siellä ollut kaulus korkeammalle
vedettävänä.
Ensiksi oli hänen hämärässä vaikea perehtyä. Minä pyysin hänen
vetämään ylös sveitsiläismaiseman ja avaamaan ikkunan. Sen teki hän
hyvin taitavasti, ja tämä pieni palvelus antoi hänelle heti takaisin
hänen teeskentelemättömän luonnollisuutensa. Sitten istuutui hän
minun luokseni vuoteen viereen. Hänellä oli yllään harmaa hame ja
valkoinen pusero, jonka läpi kaula ja käsivarret kuulsivat ruusuisina.
Auringonsäde sattui hänen tukkaansa, niin että se välkähteli kullalta.
Minun täytyi katsella häntä ja unohdin sentakia puhumisen.
Ensin kysyi hän minulta pehmeällä, vienolla äänellään terveydestäni,
ja kun hän ei tyytynyt vähiin sanoihin, vaan tutki edelleen kuin
koulunjohtaja ja lopuksi lausui pari lohduttavaa sanaa pikaisesta
paranemisesta, tulin minä kiihtyneeksi, lankesin jälleen vanhaan
pilkkaajanosaani ja sanoin tylysti naurahtaen: "Oh niin, tietysti,
ja minä elän vielä vanhemmaksi kuin kaikki muut ja kuolen vasta
satavuotiaana, vanhana ja elämästä kyllälti saaneena, kuten Abraham,
Isak ja Jakob".
Tästä sävystä tuli hänen kasvoilleen pelästynyt ilme; hän yritti
hymyilyä, mutta se katosi jälleen heti, ja hän pysyi äänettömänä kuin
toruja saanut lapsi, sillävälin kun minä raivoten kiukuttelin omalle
itselleni.
"Tomaattiliemi oli hyvää tänään", aloin sitten mitä kevyimpään
keskustelusävyyn.
Hän katsoi minuun silmät suurina, sitten rypisti kevyesti
kulmakarvojaan eikä yhtynyt puheeseeni.
"Mitä uutta kuuluu?"
Hän vastasi hajamielisesti; vieraita oli mennyt, uusia tullut. Minun
täytyi sovittaa hänet. Mutta hyväsydämiset naiset sovitetaan nopeimmin
pyytämällä heiltä jotakin.
"Tahtoisitteko eräälle, joka kohtaloansa vastaan kiukuttelee, antaa
hänen epäkohteliaisuutensa anteeksi ja valmistaa hänelle sitronajuoman?
Hänen on kovasti jano."
"Mielelläni". Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän hypähti keventyneenä
ylös ja etsi yöpöydältä kokoon kaikki mitä tarvittiin; sitten otti hän
innokkaana ruukun ja meni hakemaan vettä kaivosta. Kun hän palasi,
riippui hänen tukassaan vesipisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit.
Minä makasin hiljaa ja katselin häntä. Ei ainoakaan hänen suloisista
liikkeistään jäänyt minulta huomaamatta, kun hän jäntevästi pikku
käsillään pusersi sitronaa ja varovasti antoi mehun valua. Ikkunasta
tuli lämmin, ihana heinäntuoksu, alhaalla tuvassa mutisi Jaakko
itsekseen käsittämättömiä sanoja.
Sitten nostin lasin huulilleni ja katsoin häneen juodessani.
"Oliko se hyvää?"
"Sitronamehu ei ole milloinkaan ennen maistunut minusta niin hyvältä."
Hän hymyili veitikkamaisesti. "Oh, nyt tulette jo kohteliaaksikin".
"Enhän toki voi tehdä sairaskäyntiä teille kovin raskaaksi, muutoin
ajattelette te jonakin päivänä: Antaa karhun murista itsekseen."
"Sitä suurempi on silloin laupeudentyö, jonka tekee."
"Aha, nyt tulee hyvä katolilainen esiin", kiusoittelin minä.
"Hyvä?" sanoi hän miettiväisesti. "Hyvä minä en ole. Ajatteleminen on
niin hirveän paha tottumus."
Hän otti minulta tyhjän lasin ja katsoi etsien ympärilleen, voisiko hän
vielä jollakin tavalla osoittaa hoitajatarintoaan.
"Tulkaa tänne, neiti Walden, ja antakaa minun pyytää teiltä anteeksi
kiittämättömyyttä, jolla vastaanotin teidän osanotonilmauksenne",
pyysin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen rasitti minua. "Katsokaas,
minä voin sietää kaiken, vieläpä katkerimman totuudenkin, mutta en
säälittelyä enkä lohdutusta. Minä tiedän lääkärin omasta lausunnosta,
että elämäni on menetetty; kysyessäni ei hän salaa minulta ainoatakaan
edistysaskelta, jonka tauti tekee, ja nyt pitäisi minun hymyillen
ja uskoen kuulla, kun minulle vakuutetaan, aivankuin lapselle, että
kaikki tulee jälleen hyväksi, ja kun minua terveen ulkonäköni johdosta
kiitetään. Olenhan toki arvostelukykyinen mies, enkä mikään alaikäinen
lapsi! Mutta älkää olko minulle vihainen, minun ei olisi pitänyt
suuttua".
Hän pudisti päätään, mutta pari kyyneltä tuli hänen silmiinsä.
"Olenko loukannut teitä?" kysyin surullisena.
"Ah, ei, ei siitä syystä" — hän pyyhkäisi nopeasti kädellä silmiään —,
on vain niin hirveätä elää ilman toivoa, ja minulle tekee pahaa kuulla
teidän puhuvan niin kylmästi ja melkein pilkallisesti kaikesta siitä.
Niin kylmä ette voi olla, se on naamio, mutta mitä sen takana on...
"Te pieni herkkämielinen olento", sanoin minä, ja nyt taistelin minäkin
liikutusta vastaan, mutta menestyksellä. Ja sitten ojensin hänelle
käteni; hän laski empimättä kätensä omaani, eikä vetänyt sitä pois,
ennenkuin minä vienolla puristuksella laskin sen irti.
Ja sitten me puhelimme. Hän koulustaan, virkatovereistaan, pastorista,
mielikirjoistaan ja mieliajatuksistaan.
Minä osoitin hänelle kuihtuneita kukkia ja kerroin, mistä olin ne
poiminut ja että olin aikonut tuoda ne hänelle. Sitten nousi hän, ja
minä pyysin hänen tulemaan pian jälleen.
"Entä jos se rasittaa teitä?" kysyi hän rakastettavalla, äidillisellä
äänellä.
Minä pudistin hymyillen päätäni. "Teidän käyntinne on ollut päiväni
ilo".
Sitten hän meni, ja minä makasin kauan hiljaa selälläni ja elin vielä
kerran kaiken uudelleen, ja olin surullinen ja iloinen yhtäaikaa,
kunnes aloin uneksua ja lopuksi hiljaa nukahdin. Se teki minulle
hyvää; tänä iltana voin paljon paremmin, kuumetta ei ole ollenkaan ja
kirjoittaminen ei väsyttänyt. Ikkunasta valaa kuu sisälle hopeaisia
valoaaltojaan, niin että lamppuni valo näyttää niiden rinnalla
keltaiselta. Heinäsirkat kitisevät kosteassa nurmikossa, ja kirkonkello
lyö kymmenen. Onkohan hän vielä valveilla? Hänen koulunsa alkaa jo
aikaisin kello seitsemän. Tai istuuko hän ehkä puutarhassa ja nauttii
kesäyöstä? Tai puhelee iloisesti hoitovieraiden kanssa hotellin
parvekkeella eikä huomaa yön äänettömyyttä? Onko hänellä ainoatakaan
ajatusta minulle?