Olemme jo hyviä tuttuja keskenämme, neiti Walden ja minä; minusta
näkyy hän Steineriltä saaneen tietoja, sillä hän ei koskettele arkoja
kohtiani; ehkäpä häntä tässä ohjaa myöskin hieno vaisto. Hän kertoi
minulle tänään pöydässä, että hänen isänsä oli kapteeni sotaväessä ja
että hänellä oli kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Hän on toiseksi vanhin
ja kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. On varmaankin tuskallista
vanhemmille, antaa tuollaisen nuoren olennon lähteä maailmalle.
Mitä kaikkea voi tuollaiselle tytölle tapahtuakaan! Ja tulla sitten
tällaiselle seudulle, yksinäisyyteen, kun on tottunut iloiseen
ystävätärten seuraan. Että hänen virkatoverinsa täällä on kunnon mies,
on pelkkä sattuma, ja samoin se, että minä asun täällä.
Muutoin, Steinerille ei hän kuitenkaan ole mitään. Hän, Heilwig, ei ota
ketään kansakoulunopettajaa, sitä eivät hänen omaisensakaan sallisi.
Minä mitätön mies tunnen siitä jonkinlaista mielihyvää. Onko sitten
tosiaan lohdutukseksi, jos toistenkin täytyy kieltäytyä? Se on kurjaa
ja pikkumaista.
Minä voin jatkuvasti hyvin; tänään päivällä kiipesin aina Hohe Knie'lle
saakka. Tosin tarvitsin kolme kertaa niin pitkän ajan kuin oppaassa
sanotaan ja pääsin perille jokseenkin hiestyneenä. Mutta olin ylpeä
kuin urheilija, joka on voittanut kilpasoudussa. Hohe Knie on alaston
vuorenhuippu, jonka rinteiltä joku aika sitten on metsä hakattu
pois. Kannot ovat vielä jäljellä villien karhunvaarainpensaikkojen
ympäröiminä, joiden välissä siellä täällä kukkivat pienet
puolukkapensaat, punaiset hanhenjalat ja suuret siniset kellokukat.
Ylhäällä korkealla, jossa on vesiraja, seisoo ristiinnaulitun kuva,
jonka juuresta pulppuaa raikas lähde. Mehukkaat lemmikit rehoittavat
kosteikossa, myöskin sammalpenkki on siellä. Minkä kauniin saarnan
pastori voisi siitä pitää: Elävä vesi, joka rististä vuotaa!
Minä istuin kauan penkillä, ja maailma lepäsi rauhallisena jalkaini
juurella. Pitäisi useammin nousta korkeuksiin, jotta näköpiiri pysyisi
suurena. Kaikki oli niin valoisaa ja aurinkoista, niin avaraa ja
suurta! Minä unohdin, että kuuluin syrjään sysättyihin, ja olisin
niin mielelläni tahtonut omistaa olennon, jolle olisin hiukkasen
rakkautta ja hellyyttä voinut antaa, vaikkapa vain ajatuksissani. Mutta
minullehan ei kuulu kukaan!
Minä join tuosta kuvaannollisesta vedestä, joka rististä virtasi, ja
poimin pari kukkasta; huomenna annan ne neiti Waldenille ja kerron
hänelle paikasta. Ja sitten — luulen, hankin itselleni koiran. Tahdon
olla sille hyvä, sen pitää iloita, kun minä tulen kotiin, ja nuolla
minun käsiäni; sen pitää seurata minua kaikilla teilläni, ja kun olen
surullinen, tahdon painaa pääni sen turkkia vasten. Onhan silloin edes
yksi, joka näkee minun kyyneleeni eikä sentähden minua halveksi tai
sääli, vaan uskollisessa sielussaan täynnä hämmästystä ajattelee:
'Itse jumaltenpojatkin itkevät? Voi tätä maailmaa!'