Nyt olen siis oppinut tuntemaan Heilwig Waldenin. Jo pelkkä nimi
aiheutti minulle miellyttävän ennakkoarvostelun; siinä on jotakin
vakavaa, omalaatuista, kuten sen omistajassakin.
Kun päivällisen aika lähestyi, aloin tehdä ulkonaista ihmistäni
seurakelpoiseksi. Otin esiin mustan takkini ja etsin kauan sopivaa
kaulaliinaa. Vaatevarastoani ei ole puoleen vuoteen uusittu, nyt sain
siitä harmia; lopulla löysin kuitenkin oliivinvihreän kaulaliinan,
jossa en näyttänyt niin kalpealta, valkoinen oli liian juhlallinen
ja mustassa olin kuin mikäkin pappi. Minun täytyy tunnustaa, että
käyttäydyin kuin itserakas tanssikoulun oppilas. Otin käsille
viiksentaivuttajani, joihin minä en täällä enää ollut koskenut ja
panin toimeen oikein hävityksen kauhistuksen liinavaatelaatikossani.
Että täkäläinen kylänsilittäjä oli niin huono taitaja ammatissaan,
ei ollut minulle tähän asti lainkaan tullut mieleen. Lopulta saatoin
joltisellakin tyydytyksellä jättää peilin rauhaan. Minun täytyi nauraa
huolellisuudelle, jota panin asuuni, mutta tietoisuus siitä, että on
hyvin puettu, antaa eräänlaisen varmuuden ihmisten keskellä, ja se oli
minulle hyvin tarpeen.
Mielestäni en muutoin näytä huonolta; sairaalta en ollenkaan,
korkeintaan hiukan mielenkiintoiselta, henkevystyneeltä. Tummatukkaiset
miehethän ovat enimmäkseen kalpeita, ryhtini on myös jokseenkin suora,
vaikka olenkin pitkä ja hintelö.
Näin lohdutettuna ja varustettuna astuin sydän tykyttäen Löwenin
vierashuoneeseen, jota nimitettiin ruokasaliksi. Se oli jo aivan
täynnä, ja talon tyttäret tarjoilivat parhaillaan lientä. Äänet
sorisivat ympärilläni ja kaikkien silmät tuijottivat uteliaina minuun.
Täytyy tunnustaakseni että palavasti toivoin olevani kotonani rauhassa
neljän seinän suojassa, mikä minua ei tosin estänyt ulkonaisesti
levollisena kevyellä kumarruksella sijoittumasta tyhjälle paikalle,
jonka isäntä oli minulle osoittanut.
"Te olette meidän pitkäaikaisin vieraamme, teidän on saatava
kunniapaikka", sanoi vanha Sommerkorn, jossa talonpoikaisviinuri
ulkonaisesta aistikkuudesta huolimatta pisti esiin.
"Opettajatar neidin olemme asettaneet teidän viereenne, jotta teillä
olisi ajanvietettä."
Onneksi ei neiti Walden kuullut ajanvietteestä mitään.
"Tämä on herra tohtori Berthold Wehlin, neiti Walden, meidän
talvivieraamme, joka on toipumassa täällä ylhäällä tohtoristaan."
Minä tein äänettömän kumarruksen ja istuuduin; heti sen jälkeen tuli
Julietta liemineen.
"Eikö vissiin, herra tohtori, täällä on tok' hauskempaa kuin Bühlerin
hökkelissä", alkoi hän heti tuttavallisesti, "syökää nyt oikein
reilusti, tämä on voimakasta lientä, se vahvistaa teitä."
Ne naiset eivät sitten voi olla kohtelematta ja hemmottelematta
sairasta kuin lasta. Tästä ei Juliettalle kuitenkaan voi harmistua,
kun hän noin kukoistavana ja pyöreäposkisena seisoo edessä, voimakkain
käsin ja nauravin suin ja ruskeissa silmissään katse kuin tahtoisi hän
sanoa: Voi sinua pikku raukkaa!
Vaivalla sain pari lusikallista lientä alas, käteni vapisi; mutta
lusikat Löwenissä ovatkin niin raskaat, että kelpaisivat vaikka
tappelussa aseeksi.
Luonnollisesti pikku neitonen huomasi myös tämän, ja minä tunsin,
kuinka hän osanottavaisesti katsoi minuun. Silloin laskin aseen syrjään
ja vastasin katseeseen; ehkä liian pitkään, sillä hän punastui äkkiä ja
käänsi silmänsä pois.
Heilwig! Nimi kuuluu hänelle, noihin kapeisiin madonnankasvoihin
yksinkertaisesti kammattuine hiuksineen ja suurine syvältä olevine
silmineen. Lisäksi suora, hieno pikku nenä, suu, jonka ilme alati
vaihtelee, värittömät, kirkkaat kasvot, kaula, joka minusta muistuttaa
hentoa kukanvartta... No niin, hän se siis on, tuo pieni olento, joka
rusinana miesseuran jokapäiväisessä leivässä on sulostava elämääni,
sillä suloinen olento hän on, ainakin ulkonäöltään.
Hän on hyvin vaitelias. Luulen, että hän on kaino. Se pakotti minun
voittamaan arkuuteni ja keskustelemaan. Tällöin unohdin luonnollisesti
syömisen, kunnes Julietta tuli väliin ja asetti verestävän palasen
paahtopaistia lautaselleni lyhyellä käskyllä: "Nyt on syötävä, herra
tohtori. Neiti, kahtokaa te, ettei hän sit' unoha."
Neiti Walden hymyili tehtävästään; hän näytti niin somalta, että minä
unohdin läksyttää Juliettaa, ja kun sitten sitä ajattelin, oli se jo
liian myöhäistä, eikä minulla ollut enää halua siihen.