Tänään ovat ensimmäiset kylpyvieraat jutellen ja lörpötellen kulkeneet
ikkunani ohitse; lapset kesälomasta innoissaan, joka kukasta
ihastuneina, isä ylevänä, kohotetuin päin näiden ilojen jakajana,
narisevalla äänellä kaikesta tietoa antaen ja selittäen; äiti
kyhnystellen perässäpäin, taluttaen kahta vääräsääristä, riisitautista
poikasta; nähtävästi kaksoset. Nuo ihmiset eivät näyttäneet kauniilta
eivätkä rakastettavilta, mutta minä tunsin kateutta perheenisää
kohtaan. Tälle hengenahdistusta potevalle rouvalle ja hänen
lapsilleen merkitsee hän jotakin huolimatta pöyhkeilevästä, kuivasta
pedanttisuudestaan. Kenelle olen minä jotakin?
Tai onko se lopultakin minun syyni? Ja kuitenkin kaipaan niin
äärettömästi rakkautta, olentoa, joka olisi minulle hyvä, joka kuuluisi
minulle! Mutta kuka koko tässä avarassa maailmassa voisi ja tahtoisi
kuulua minulle? Voi äiti, äiti, miksi olet jättänyt minut niin yksin! —
— —