Vanha rouva Bühler'ini on kovassa touhussa; hän kulkee ympäri huoneita
ja puhdistaa ja pesee ja asettaa kuusenkäpyjä ja kevätesikkoja pariin
hirveän kirjavaan maljakkoon. Lisäksi tuoksuu sipulikakuilta aina minun
huoneeseeni asti. Kun kysyin häneltä, kuningastako tänne odotettiin,
vastasi hän loistavin silmin: "Eikä, vaan minun poikaani, joka tänään
pääsee pois laitoksesta".
Lähemmin kysyttyäni sain kuulla, että poika oli eräässä tylsämielisten
hoitolassa, jossa hänelle koetettiin opettaa puhtautta ja jotakin
käsityötä. Nyt tulee hän jälleen kotiin ja koettaa olkihattujen
punomisella ansaita leipänsä. Hänen jalkansa ovat halvatut, mutta
äiti on ainoan kadulle päin olevan ikkunansa ääreen asettanut
vanhan lepotuolin ja ikkunanreunukselle kauneimmat kurjenpolvi- ja
neilikkakukkansa, jottei pojalle tulisi aika pitkäksi ja hän näkisi
jotakin kaunista.
"Vaivanen poikaparkahan se on", sanoi äiti suorasukaisesti, "ja parempi
olisi, jos hyvä Jumala korjaisi hänet pois, mutta iloitsen kuitenkin
niin, että tuskin maltan odottaa".
Sen lisäksi vaimolla tuskin on mistä elää, mies loukkaantui vuosia
sitten puunkaadannassa, ja vaimo on molemmat pojat yksin kasvattanut.
Perheen päätulolähteenä olen minä, ja kuitenkaan ei minun vaatimaton,
puukuistilla varustettu huoneeni ole kallis.
* * * * *
On ilta, ja poika on täällä. Naapuri on mennyt karjamarkkinoille
kaupunkiin myömään vasikkaansa ja paluumatkalla on hän noutanut
Jaakon laitoksesta. Jo tuntia ennen heidän tuloaan juoksi äiti
sunnuntaipuvussaan ulos, varjosti silmiään ja tähysteli alas puutonta
tietä pitkin. Minuun suorastaan tarttui hänen levottomuutensa ja
siirsin tuolini avatun ikkunan eteen, sillä ilma oli lämmin. Vihdoin
näkyi tomupilvi, kuului jyrinää, ja silloin syöksyi äiti nauraen ja
itkien päristeleviä hevosia vastaan.
"Niin, Jaakko, sinäkö tosiaan siellä? Ja niin suureksi kasvanut,
oikeinhan sinulla on jo viiksetkin!" Sitten asetti hän tuolin vaunujen
viereen ja ajomies auttoi häntä laskemaan nuoren miehen alas.
Kyläntielle kerääntyi luonnollisesti kansaa töllistelemään, mutta minä
käänsin silmäni pois, sillä ei ole mikään suuri nautinto katsella
inhimillistä kurjuutta ja heikkoutta. Sitten he kantoivat hänet
tuolissa sisälle, ja katselijat menivät matkoihinsa. Hän ei ole ruma,
tuo nuorimies, eikä näytä erikoisen tylsältäkään, vaikka hän äidilleen
yhä hämillään ystävällisesti irvistelikin; mutta hän tunsi äitinsä ja
iloitsi. Hänen jalkansa ovat aivan lyhyet ja voimattomat, yläruumis
sitävastoin näyttää säännöllisesti kehittyneeltä.
Usein ajattelen, että oli onni, ettei minun äitini tarvinnut nähdä
sortumistani, niin katkeran välttämättömästi kuin häntä tarvitsisinkin.
Minua olisi alati kalvanut syyllisyyden tunne siitä, että aiheutan
hänelle surua ilon asemesta. Ja sitten olisin koettanut teeskennellä
hänelle tyytyväisyyttä ja olisin tässä panssarissa käynyt päivät
päästään ja olisin itseäni vaivannut ollakseni häntä vaivaamatta.
Ja sitten olisi se ehkä kuitenkin ollut turhaa, sillä äidit näkevät
terävästi.