Olen maannut muutamia viikkoja vuoteessa. Huhtikuun ilma aiheutti
minulle sietämättömän katarrin, ja kuume ei tahtonut poistua. Ei ole
oikeastaan hullumpaa olla hiukan kuumeessa: levätä tunteet velttoina ja
puolivalveilla antautua unelmiin, joiden kulkua voi ohjata. Seinäpaperi
minun huoneessani on hyvin sisältörikas. Siinä on paksuja ruusuja,
kussakin kolme lehteä ja kaksi nuppua, jotka saavat mitä kummallisimpia
muotoja; milloin ne ovat suuria herhiläisiä, joiden surinan melkein
kuulen, kun veri kohisee suonissani, milloin lihavia, munkkeja käyden
juhlakulkueessa, milloin konnia, joilla on pikku kruunut päässään,
aivan kuin olisivat suoraan sadusta esiin hypänneet. Sitten on
ikkunoiden välissä seinäpaperissa suuri tahra, siltä kohdalta on joskus
satanut katon läpi ja väri on tuhraantunut, ja sohvan yläpuolella
on seinälampusta johtunut öljytahra. Nämä kaksi ovat kuumeen
kiihdyttämälle mielikuvitukselleni anteliaimpia; milloin esittävät ne
pirullisia irvinaamoja, milloin suloisia tytönkasvoja.
Enimmäkseen muistutti vesiläikkä minulle eräästä saksalaisesta
opettajasta, jota kohtaan kerran tunsin hullua, salattua
pojanrakkautta. Hän piti myös minusta, huomasin sen, kun hän siveli
pehmeää, ruskeaa tukkaani, joka aina oli niin sopimattoman pitkä,
että he nimittivät minua runoilijaksi, tai kun hän kohotti leukaani
ja katsoi minua silmiin. Hänen katseessaan oli jotakin tutkivaa ja
pyytävää, ja minä tein aina hyviä päätöksiä ja salaisia lupauksia, kun
hän minuun noin katsoi.
Nyt hän on minut jättänyt; minä en ole missään suhteessa pitänyt, mitä
olen luvannut. Kaksi vuotta sitten loukkasin häntä syvästi purevalla
huumorillani. Mutta mennös vaan, minä en voinut sinua pidättää! Tai
olisiko minun pitänyt ilmaista sinulle, miltä sisässäni näytti, vikistä
ja valittaa sinun edessäsi. Sitä ei tee kukaan mies, ei ainakaan
miehelle.
Mutta vielä tänään minulle luottaa tuskaa, ettet sinä syvemmälle minuun
silloin katsonut, et arvannut epätoivoista tilaani. Kuumehoureissani
näin aina sinun kauniit lyhytnäköiset silmäsi, jotka minuun tuolta
ikkunoiden välistä katsoivat, ja aamulla selvenneenä näin taas vain
tuon vanhan levinneen vesitahran.
Niin, nyt olen muka jälleen taas "terve", kuten minulle vakuuttaa
lääkärini. Originelli mies, juoppo, mutta nerokas, vaikkeikaan juuri
lääkärinä. Miehellä on viulu ja ääni siinä — — —.
Kun hän on juonut niin paljon, että kaikki esteet ovat poissa, silloin
soittaa hän minulle tavallisesti jotakin. En voi sitä aina sietää,
sillä hänen soittonsa pyrkii kääntämään sydämeni nurin, ja mitä silloin
tulee esille, sen tahdon mieluummin pitää itselläni.
Hän on joskus maailmassa saanut lääkintöneuvoksen arvonimen, en
tiedä mistä hyvästä. Hän on lihava, pyöreäruumiinen mies, silmät
rasvakerrosten sisässä, kasvot kuparinväriset, tukka harmaanvaalea,
harjaksinen, lyhyeksi leikattu ja törröttävä kuin vaateharja.
Me teemme yhdessä pilaa sairaudestani ja elämästä ja kuolemasta ja
naisista. Sen ohella koputtaa hän rintaani tai kuuntelee valtimoani.
Minä sanon silloin pilkallisesti: "Kaikin mokomin, tohtori, älkää
vaivatko itseänne! Ei ole mitään tehtävissä."
"Siinä teillä on taaskin oikein", myöntää hän ja lyö minua
hyväntahtoisesti naurahtaen polveen, "te olette sittenkin ymmärtäväisin
potilas, mikä minulla milloinkaan on ollut".
On niin epämukavaa teeskennellä, ja hän on iloinen, kun hänen ei minun
luonani tarvitse niin tehdä. Ja minä olen sittenkin tuollainen kirotun
heikko poika, joka olisin hänelle kiitollinen valheesta, vaikkapa
näkisin sen lävitsekin. Eihän ehkä aina voi tietää — — —.
Vanha eukko on hoitanut minua erittäin uskollisesti; kovin mielellään
haluaisi hän koettaa minuun erinäisiä parannuskonsteja, ja epäilenpä,
että hän ainakin jonkun pyhimyksen on vahakynttilällä lahjonut
puolelleni; mutta simpukkateestä, jota hän minulle yskää lieventävänä
ylisteli, olen väristen kieltäytynyt.
Oikeastaan hän on liian ruma esteettisesti tuntevalle ihmiselle,
jollainen minä olen; mutta hänen loisteettomissa silmissään on
äidillinen katse, ja siitä minä unohdan hampaattoman suun, pörröiset,
harmaat hapset ja kumaran vartalon. Tuollaisesta katseesta voi
vaimoväelle antaa paljon anteeksi, ja kuitenkin tunnen itseni
persoonallisesti loukatuksi, jos tämä äidillisyys minua kohtaan tulee
liian peittelemättömästi ilmi. Minä esiinnyn itselleni silloin niin
pienenä, niin apua tarvitsevana, ja että sellainen olen, sen tahtoisin
kuitenkin kernaasti unohtaa. Epäjohdonmukaisuudeksi sitä sanotaan.
Kun hän minulle tänään ruskealla, kuivettuneella kädellään ojensi
pesuveden, täytyi minun ajatella, että tämä sama käsi on kerran painava
silmäni kiinni, ja tämä käsivarsi tukeva minua viimeisessä vaikeassa
kamppailussa ilmasta ja elämästä. Minä pakotin itseni tarkasti
katsomaan kättä, joka piti vatia edessäni. Se oli elämän kuumuuden
kuivettama, luiseva ja suonikas aina rumuuteen saakka. Hänen on
täytynyt paljon kärsiä, kädessä on ilmettä mutta myöskin voimaa. Minun
omani on kapea ja veltto ja valkoinen, sinisuoninen.