Opettaja miellyttää minua oikeastaan enemmän kuin pastori; hän on vielä
nuori ja täynnä ihanteellisuutta. Minä nauran hänelle, pilkkaan häntä,
saatan hänet intoiluun, lopuksi vihastukseen ja kadehdin häntä salaa
hänen järjettömän optimisminsa vuoksi. Vahinko, ettei hän ole syvemmin
sivistynyt; henkisesti ei hänestä ole minulle toveria, hänhän on niin
nuorikin.
Niin nuori? Luulen, hän on melkein minun ikäiseni; olenko minä sitten
sisällisesti niin vanhusmainen ja turtunut? Taikka niin kypsä?
Ei, kypsä minä en ole; kypsänä oleminen olisi iloisena olemista. Minä
en ole edes alistunut, vaan jäykkä, katkera, ylpeä, intohimoinen
"Ei" kohtaloa vastaan. Minä en tahdo tulla voitetuksi; se on oleva
minun kunniani, että seison pystyssä kuin mies, viimeiseen asti.
Mutta minusta on kuin olisivat itkemättömät kyyneleet minussa jääksi
jähmettyneet; kun ne sulavat, luhistun minä kokoon.
Mutta minunhan piti puhua opettajasta eikä omasta itsestäni; yhä
uudelleen palaan minä itseeni, aivankuin sellaisen ajatuksilla Ja
tunteilla, jonka virta on viskannut kuivalle, olisi jotakin arvoa.
Mutta opettajalla on arvoa, kaikkialla tapaan minä hänen jälkensä. Hän
kulkee Naumanninsa kanssa pitkin ja poikin, kaikkialle, onnellistuttaen
ja sivistäen kansaa. Sehän on itsessään mielettömyyttä, mutta hän uskoo
siihen. Sitten käännyttää hän vielä muutamia lahjakkaitakin tähän
uskoon, ja tässä, haluaisin melkein niin sanoa, hypnoottisessa tilassa
ryömivät he yhdessä jyrkkää vuoria alas; he lukevat "sivistyneitä"
kirjoja, Lienhard'ia ja Frensseniä, Shakespeareä ja Schilleriä,
kokoilevat kiviä, kovakuoriaisia ja kasveja, ja kantavat nenänsä
erinäisiä sentimetrejä korkeammalla kuin toiset. Mutta naisiin he
vaikuttavat. Tällä pitkätukkaisella sukukunnalla on merkillinen veto
voiman puoleen.
Kun Georg Steiner, se on opettajan nimi, tulee luokseni, on hän aina
täynnä jotakin, jonka hän on lukenut tai jota hän suunnittelee. Silloin
sivelee hän innoissaan pitkää, suoraa tukkaansa, niin että pitkät
hiustukot harottavat hänen päässään, lukee minulle ääneen hirvittävällä
laulavalla paatoksella kauneimmat ja vaikuttavimmat kohdat, ja kun
minä sitten haluttomana pysyn paikallani lepotuolissa tai kylmän "aika
sievää" sanon, silloin on hän ällistynyt kuten uneksija, joka on
äkkiä herätetty. Monesti vetää hän minut vastoin tahtoani väittelyyn;
mutta väitellä hän ei osaa, hän käy kiinni enemmän sydämellä kuin
päällä. Hauskaa on minun sitten nähdä, miten hänen harmaat silmänsä
tulevat yhä tummemmiksi ja hehkuvammiksi kuta enemmän hän innostuu,
miten hänen kellahtavat kasvonsa punertuvat ja miten hän tulee
puheliaaksi, kuten sellainen, joka puhuu "kielillä." Kun minä eilen
rohkealla väittelemiselläni olin ajanut hänet umpikujaan, huusi hän
tulistuneena; "Herra tohtori, tätä voittoanne minä en kadehdi teiltä,
minä surkuttelen teitä sen johdosta."
"Siinä teillä ehkä on oikein", myönsin minä auliisti, "surkutelkaa vain
minua, se on paras tapa, millä voitte minulle kostaa."
Jotakin oli hän varmaankin lukenut katseestani, sillä hän tuli äkkiä
hämilleen ja loi minuun avuttoman lapsensilmäyksen. Mutta illalla
toi minulle eräs koulupoika kimpun valkovuokkoja: "Tervehdyksenä
opettajalta ja jotta herra tohtori huomaisi kevään saapuneen."
Hyvät ihmiset ovat minulle hiukan vastenmielisiä; he koputtavat aina
ovelle, enkä minä kuitenkaan tahdo sanoa "sisään."