Tänään olen tullut 29 vuoden vanhaksi.
Aamiaista tuodessaan toi emäntä mukanaan minulle muutamia
maisemakortteja entisiltä parantolatovereiltani ja kirjeen eräältä
vanhalta tädiltäni, joka säännöllisesti joka vuosi syntymäpäiväkseni
kirjoittaa minulle käännytyskirjeen, sokeroiden sen rasialla
itseleipomiaan anisleivoksia. Ja vaikka tuolle kirjeelle naurankin, en
kuitenkaan tahtoisi jäädä sitä ilman. Onhan kuitenkin yksi ihminen,
joka kuuluu minulle ja joka näkee minusta vaivaa, sillä käsiala on
tutisevaa, kuten vanhan, sairaan käden kirjoitus. Me olemme kuoleva
perhe, eikä minulla ole muita omaisia ketään. Sisareni kuolivat
aikaisin, äiti sai isästäni tartunnan, ja minä näin hänen kuihtuvan
pois, oma kohtaloni silmien edessä.
Kun sanoin emännälleni, että nyt oli minun syntymäpäiväni ja että hän
sen tietysti jo oli korteista saanut tietää, ojensi hän minulle vanhan
kuivuneen kätensä ja toivotti minulle terveyttä ja pitkää ikää.
"Eikö teillä ole mitään parempaa toivotettavana?" kysyin minä häneltä
katkerasti naurahtaen. Silloin loi hän minuun suoran, lämpimän
silmäyksen ja vastasi: "Jumalan rauhaa." Ja sitten hän meni ja jätti
minut yksin.
Kummallinen toivotus ja juuri minulle! Mutta minä en voinut siitä
pahastua hänelle.