Olen järjestänyt tarkkaan elämäni. Kello yhdeksään asti olen vuoteessa;
emäntäni, vanha uuttera talonpoikaisvaimo, tuo minulle joka aamu kello
kahdeksan aamiaisen. Sitten seuraa kylmä hieronta, johon minä tarvitsen
nuoren pojan avukseni, koska menetelmä muuten ottaa liiaksi voimiini
ja saa minut hengästymään. Kuinka alas voi vaipua! Luulenpa tosiaan,
että olin aikeissa kirjoittaa tässä kuvauksen koko siitä liikuttavasta
hoidosta, jota lahoavalle tomumajalleni omistan ja joka maksaa minulle
melkein puolet päivästäni. Näin voi ihmiselle pieni tulla suureksi, kun
häneltä kaikki suuri on otettu pois, Ainoa suuri minun elämässäni on
minun onnettomuuteni, ja sitä minä en tahdo ottaa vastaan, minä kiellän
sen, ja siksi ei se voi myöskään minua auttaa.
Ja yleensä, kuinka kyllästynyt olen kaikkeen, kaikkeen. Ja sittenkin —
tätä onnen janoa ei voi sammuttaa, niin kovasti kuin itseäni sen takia
vihaankin — —.
Ylhäällä Bergheim-kukkulalla on yksinäinen kuusi, jonka alla on penkki;
he nimittävät sitä kaipaustenkuuseksi. Oikeastaan minua harmittaa tämä
nimi; se keimailee tunteella, joka on parhainta ihmisessä. Varmaankin
joku sukkela kylpyvieras tai kalvetustautinen koulutyttö on sen
tuonnimiseksi ristinyt.
Tämän kuusen juurelta katselen kernaasti iltaisin maailmaan: vuoret
sinisiä, tasangot valkeita, niiden yllä rusottava, hiipuva iltataivas.
Ja kaikki tämä rauhallisissa, levollisissa viivoissa; vuoret kuin
uneen vaipuneina pehmeässä hämyssä; lumi taivaan ruskosta punertavana,
varjossa kylmän sinisenä; laaksossa olkikattoiset majat, joista savu
nousee; etäällä iltakellot — —.
Voisin melkein itkeä, kun näen tämän. Kuinka kaunis, kuinka kaunis on
maailma — mutta minä?