Sitä varten olen minä siis maailmaan matkannut, onnea etsimään,
laskeakseni maihin täällä, kurjaa kurjempana, vailla toivoa, vailla
uskoa, vailla rakkautta. Ja vain ylpeys pitää minua pystyssä.
Kun keuhkotautiparantolan lääkäri tyynellä, asiallisella äänellään
sanoi minulle: "Herra tohtori, koska kerran tahdotte totuuden tietää,
— lääkärit eivät voi teitä enää auttaa; menkää jonnekin hiljaiseen,
korkealla sijaitsevaan paikkaan, jossa ilma on terveellistä, aina sitä
muutamia vuosia vielä riittää..." Silloin huomasin, miten yhä vielä
toivoin — toivoin niin vimmatusti, vaikkei mitään toivoa kuitenkaan
ollut. Ja sitten huomasin säälin häiveen lääkärin kasvoilla, tuollaisen
kirotun säälin, joka sinulle sanoo selvemmin kuin mikään muu, ettei
sinua enää oteta lukuun, että olet kuolemaan tuomittu. Mutta tässä
auttoi minua ylpeyteni, minä tein katkeran ivallisen huomautuksen ja
pyysin tohtorin juomaan kanssani pullon samppanjaa lausuen; iloinen
elämä ja iloinen kuolema vie paholaisen laskut sekaisin.
Tuo kunnon mies tirkisteli minua aivan ällistyneenä ja sanoi sitten
keventyneenä: "Jumalan kiitos, ettette ota sitä niin vakavasti." Oh,
mikä ihmistuntija hän olikaan!
Niin istun minä siis nyt täällä Schwarzwaldissa 1000 metriä korkealla,
pienessä puolikatolisessa pesässä, joka kesällä tarjoaa vaatimatonta
virkistystä ja raikkautta. Tähän asti on täällä ollut äärettömän
yksinäistä, vain pastori ja kansakoulunopettaja seurana. Mutta tämä
on minusta hauskempaa kuin katsella Davos'ssa tuota vilinää, noita
kärsimyskumppaneita, jotka eivät puhu muusta kuin kuoleman ja elämän
mahdollisuuksistaan, ja sen ohessa kiihkeästi havittelevat kaikkein
pienimpiäkin huvituksia, joita kohtalo heille armopaloina heittää. Ei,
minä olen itse itselleni kylliksi, monesti jopa liiaksikin.
Vuorilla on vielä kaikkialla lunta, ja vain korpit kaartelevat vaakkuen
lumipeittoisten ylätasankojen yllä. Minä en voi pitkälti kuljeskella,
sillä tiet ovat lumisia tai rapakkoisia. Kävelen sentähden vain pitkin
maantietä lähimpään kylään tai kappaleen matkaa kuusikkometsään. Mutta
tuossa metsässä on jotakin jäykkää, torjuvaa, pidättyvää; me emme
vielä ymmärrä toisiamme. Minulle on yleensä kaikki kuin suljettua, en
osaa enää lähestyä ihmisiä ja esineitä. Luulen sen johtuvan siitä,
etten ole tosi heitä kohtaan. Ja miksikäs minun pitäisi sellainen
olla? Vain rakkaus pyrkii avomielisyyteen ja totuuteen. Minua pidetään
miellyttävänä seuramiehenä, joka lyö korttinsa pöytään ja laususkelee
arveluttavia sukkeluuksia ja yleensä ainaisella hirtehishuumorilla
höystelee kohtaloaan.
Mutta pitäisikö minun paljastaa teille tämä revitty sielu, tämä köyhyys
ja epätoivo? Te kauhistuisitte ja mykistyisitte, mutta minä en enää
voisi teidän keskuudessanne elää.
Ehkäpä myöskin silloin pastori mehevällä, rattoisalla äänellään
virittäisi saarnanuotin ja tarjoaisi minulle "Uskonnon lohdutuksia".