Puoleen punaiseen ja valkoisehen
kuuluneet ei pitäjällä kaikki,
oli myöskin rauhan ystäviä,
jotka suri sodan, sorron yötä:
joku vaari vakaa, vieras vielä
ajan aatoksille riehuville,
joku nuorukainen intomieli,
haaveksija ihmisyyden uuden.
Syrjemmässä sotatiestä seisoi
kunnanlääkäri ja lukkarikin,
karski kansanmiesi kumpainenkin,
mutta myöskin paras patriootti,
samoin kansakoulun opettaja
Heikki Helo, mielipiteiltänsä
sosialidemokraatti kyllä,
vaan ei kypsä surman, turman tekoon.
Joskus yksitellen sai he luvan
käydä pakinoilla pappilassa,
luona vanhan, viisaan Antti Vaalan,
istahtaa tään sohvakulmaan tuttuun;
teetä juotiin, piippu poltettihin,
ajan ongelmia aprikoitiin,
taikka muisteltihin muinaisia;
taasen häivyttihin talvi-iltaan.
Saapui joskus joukko suurempikin,
heidän johtajanaan Kiijan Matti,
harras kristitty, mut myöskin kiivas
kommunisti alkukristillinen,
kiistelemään kanssa Antti Vaalan
asioista iankaikkisista
taikka kuuntelemaan, kuinka noista
eloon ajalliseen neuvon noutais.
Jakoi viisauttaan vanha Vaala,
käytti kieltään kärsivällisesti,
opettaen, ohjaellen, missä
näki siihen totisen hän tarpeen;
ketään tuominnut ei, humahteli
sanat lempeät vain huuliltansa
erhetyksistä vain ihmis-elon,
ihmishaavehien harhateistä.
Monen silmä silloin vettyi salaa,
monen rinta raskahasti huokas,
monen mieleen ajan hurjuus muistui,
missä tää ol' ainoo rauhan maja;
ja he saivat niinkuin aavistuksen
ihmisistä ihanampain aikain,
mennehistä, tulevista kenties
kerran halki huurun hurmehisen.
Tuli tuokin päivä, jolloin saapui
rovastilaan lähetystö rauhan
hiljaisena, levotonna hiukan,
katsein tuonne, tänne pyrkiväisin,
pyytämään, ett' ollakseen hän ottais
rakentaja tällä rintamalla
aselevon, ehkä rauhan, josta
sitten siemen kautta kansan kulkis.
Huomas heidän aivoituksestansa
Antti Vaala vaarallistunehen
tilanteen jo punaisella puolla,
koittaneen jo hetken kohtalokkaan;
huomas myös, kuink' oli myöhäsynty,
naivi, naurettava tuuma heidän,
hyödytöntä rauhan rakentelu;
siitä itsensä hän irti sanoi.
Lähetystö läylimielin poistui.
Päivä länteen laski. Tykkein jyly
kiihtyi, lähestyi. Maantiellä nähtiin
jonot pitkät, jotka etelähän
näytti pyrkivän kuin pakoon turmaa.
Toisahalla taivas paloi. Nousi
liekit kylistä ja kartanoista,
hätämerkit häijyläisten menon.
Pantiin maata sentään pappilassa,
vaikka nukkunut ei kukaan. Anna
hiljaa, hehkuvasti rukoeli,
Sirkka kiinteästi katsoi yöhön;
eri kummallai ol' luonnonlaatu,
eri teitä aatoksensa kulki,
pyrki samaan pyhään pyytehesen:
valkamaan tään veljesvainon meren.
Yhtä unetonna yössä lepäs
vuoteellaan myös vanha Antti Vaala,
katsoin kuurapuita kuutamossa,
niiden läpi tähtitelttaa taivaan,
joka kaartui kuolevaisten ylle,
yli kansain, valtakuntain kiistain,
suurna, suunnatonna, rauhallisna
niinkuin luonnon ensi aamun koitto.