Jyly tykkein Vilppulasta vieri,
liittyi likempää tai kauempata
tuohon joskus pauke panssarjunan,
kiväärein tai kuularuiskun räiske;
mutta kuinka sodan onni kulki,
siit' ei pappilassa tietty mitään,
parahinta toki toivottihin,
huolet heitettihin Herran huomaan.
Kuultu kohtalosta Pekka Poutun
eipä myöskään. Päivät, viikot vieri.
Nähtiin vain, ett' oli saanut vihin
hänen lähdöstänsä vihollinen:
kertoi tuosta vartiostot vankat
talon ympärille asetetut,
taajenevat kotitarkastukset,
aina tyhjenevät aitat, läävät.
Tähän asti suurtakaan ei ollut
tehnyt vauriota vainolainen,
joskin jatkuvainen riisto, ryöstö
oli kauhistanut kartanoita;
mutta yltyessä tykkein jyskeen
yltyvän myös tuntui joukon vimma:
kohta huhut hurmetöistä kertoi,
joita kuunneltihin poskin kalpein.
Ammuttihin vanha vallesmanni —
poliisi jo sitä ennen piesty,
veitsin viileksitty kuoliaaksi,
oli hangen alla haudan saanut; —
seuras sitten talokasta pari,
pari pehtoria, Paroonikin,
ynnä kirkonkylän kauppamiesi,
rikastunut sotavoitoistansa.
Vielä eloss' oli kruunuvouti
ynnä vanha Antti Vaala, vaikka
kummatkin kuin vangit puustelleissaan,
punikkien tyysti vartioimat:
saanut poistua ei pappilasta
kukaan, eikä sinne sisään käydä,
ilman lupaa kaartin paikallisen;
samoin oli kruunuvoudin laita.
Kerran keski-yöllä pappilassa
havahduttiin, koska hallit haukkui,
tieltä tiuvut, kulkusetkin kuului;
kohta kuistin eestä äänet ärjyi,
pamahti myös pari laukausta,
vihaisesti koirat vingahtivat,
odotettiin kolkutusta oven,
mutta etääntyivät öiset vieraat.
Kuultiin, kuunneltiin. Kun kaikki hiljaa
jälleen oli tiellä, tienohilla,
varovasti raoitettiin usta,
nähtiin kartanolla kauhun näky:
oli kuistin eessä reslareki,
siinä istui Pekka Pouttu vainaa,
lunta valkeampi kasvoiltansa,
kuuta kalpeampi kulmaluiltaan.
Mutta lähemmä kun käytiin, vasta
nähtiin kaikki kamaluudessansa:
silmin puhkaistuin hän siinä istui,
nenällänsä suuret sankalasit,
pitäin postillata polvellansa,
siitä vieläi viime saarnaa lukein
kuulla kuun ja yön ja tähtein ynnä
hallein, haukustaan jo laannehien.
Itki Anna, itki Sirkka silloin,
kovin nyyhki palkkapiiat, kostui
silmät myöskin vanhan Maunu-vaarin,
renkituvan asukkaan nyt ainoon;
toki rovastilta tahdottihin
tämä säästää kauhun, kuolon kuva,
valjastua eteen reen ja vajaan
vetää piiloon Manan matkamiesi.
Mutta siinäpä jo kynnyksellä
itse seisoi vanha Antti Vaala,
kantain kädessänsä kynttilätä,
harrillansa hopeaiset hapset;
kauhun kaiken arvannut hän oli:
kuullut kulkuset ja hallein haukun,
laukaukset, äänet ärjähtävät,
vihoviimeiseksi vaimoin itkun.
Kohottaen käden toisen virkkoi
äänin vavahtavin Antti Vaala:
"Lepo vainajalle! Uskon urho,
periaatteen miesi, Pekka Pouttu,
mennyt on kuin meiltä rauha, onni;
vallitsee vain vaino maailmalla,
vaan ne varmaan kerran palannevat
niinkuin herättää sun Vapahtajas.
Sota, riita maailmalla riehuu;
sinä Kaikkivallan kasvoin alla
seisot tyynnä niinkuin työnsä tehnyt
työmies, koska päivä mailleen vaipuu.
Päätit kaares kaunihisti. Päässet
iloon uuden, ihalaisen aamun.
Siksi surmaajias en ma kiroo,
soi ei huuliltani koston huuto."
Poistui kynnykseltä kynttilöineen
Antti Vaala valkohapsi; mutta
oli kuin ois hanget hohdon saaneet,
talven tähdet kiillon kirkkahamman,
josta maa ja metsä huurtehinen
kimmelteli järven jäälle asti,
paistoi takaa taivaanrantojenkin
niinkuin näkymätön joulukirkko.
Vasta monen pitkän viikon päästä
kuultiin, kuinka kuoli Pekka Pouttu:
päässyt tien hän oli risteykseen,
missä vartoi hevosmiesi häntä,
mutta järven jäälle tultuansa
tapas turma hänet, luodit viuhui,
hepo haavoittui, he vangittihin,
surmattihin suulla ilkkuvalla.
Jyly tykkein Vilppulasta vieri,
kertoi kevättalven taistelosta,
missä henget suon ja harmaankiven
kävi sotaa suurta Suomenmaasta:
vaipuvako Venäjän ol' yöhön
suku Suomen, pohjan ääriin pantu,
vaiko kunnialla kuuluttava
vahtipaikkaa, verin varjeltua?