Maisen riemun, tuskan tuollapuolen
liikkui aatos vanhan Antti Vaalan,
meloi merta aavaa kaikkeuden,
siitä sijaa ihmisyyden etsein;
eipä muovau muotoon aatos elon,
antau kaavaan Hengen kaikkivalta,
katkoo kahleet ajan, paikan, rientää
niinkuin koski kohden ijäisyyttä.
Entisen hän elämänsä näkee:
ensin piimäsuuna pikkaraisna,
papin poikana, tään alla katon,
missä nyt hän on jo patriarkka;
muistaa venematkat, marjaretket,
lumilinnat sekä hiihtomäet,
kelkkatienkin avannolle, kevään
ensi pälvet, urvut, niittypurot.
Ah, ei koskaan aallon ollut kimmel
kirkas niinkuin silloin, koska aukes
salmensuuhun hopeainen läikkä,
kevätpäivän päältä lämmittäissä;
eikä koskaan lemu lehden tuoreen
tuntunut niin pihkantuoksuiselta,
kuin se tuntui päivän mennen mailleen,
lahden poikki valkeutta valain!
Eikä koskaan enää korven kannel
huokaellut sydänhuoliansa,
kuin se huokas piltin pienen kuulla,
joka kuusten alta pilviin katsoi,
peitti sitten päivän paistamasta,
laati salotielle sammalmajan,
mihin piili niinkuin Nahkasukka,
ettei löytäis häntä Pitkä käärme.
Vaan jo luisti aatos Antti Vaalan
lukioon ja koulukaupunkihin,
jonka tutkittihin joka kolo,
joka kissan jälkeen kivet vinkui;
peruukkeja peljättiin, mut silti
tehtiin koulussakin kolttosia,
joista kauan sukupolvet kertoi,
koulun tulevaiset kolttosniekat.
Teki tempun tuiman Antti Vaala:
pässin, köytyn kartanolle koulun —
vahtimestarin lie ollut otus —
houkutteli luokkahuonehesen!
Syntyi siitä huuto hurja, melu,
touhu, pauhu kuin maailmanloppu,
tuli taisto tuima, pässi pukki,
moni poika pakaroitaan painoi.
Ryntäs tuonne luokanpääkin; eipä
pässi tiennyt hänen arvoansa,
astui taapäin askeltaan vain kolme,
sitten kuusi eteenpäin ja — mäiskis!
Riensi rehtorikin. Sai hän saman!
Voitto oli poikain ynnä pässin,
kunnes koulun arvovallan vaaraan
apu saatiin vahtimestarilta.
Kylätieltä tiuvut soivat, kuuluu
ruoskan roiske sekä äänet raa'at,
eipä huomaa noita vanha Vaala;
huulillansa hymy onnellinen
elää muinaisissa muisteloissa,
paremmissa poikapäivissänsä,
joiden kulku kohti kultalyyraa
valmistaa jo vakavuutta elon.
Kaartuu Antti Vaalan aatoksissa
ylioppilaan jo ylväs aika,
kausi syväin sydänkamppailujen,
mutta silti muistoiltansa kuulaan;
luki, kulki luennoilla, liittyi
silti laulajien parveen lietoon,
ilohetket isänmaan hän koki,
koska tyhjeni ja täyttyi maljat.
Eikä unhotu hält' ensi lempi,
joka syntyi sydänkuulla kerran
honkain hopeaisten holvin alla,
koska kiilsi maassa, puussa kiteet;
sujui suksi, juoksi juttu, nalja
kera naisen nuoren kuudan-yössä,
taivahilta niinkuin tähtiseule
satoi haavehisin outo hartaus.
Sydänkuulla ensi lempi syntyi,
helmikuulla kuvat heljät nähtiin,
vaahtokuulla lemmen vaivat, huolet
huhtikuulla, toivot toukokuulla,
kesäkuulla kukat kummat, helpeet
heinäkuulla, elokuulla tähkät,
kunnes täyttyi syksyn tähtein alla
tarkoitus ja tahto suuren Luojan.
Suoritti hän papintutkintonsa,
vietti häitä kera kullan armaan,
muutti Lappiin, Suomen pohjoisimpaan
seurakuntaan, hyyn ja hallan maahan,
missä tarpeen oli lemmen leimut,
kaikki riehut, roihut rinnan nuoren,
ellei mieli jääksi jähmettyä
Turjan yössä auringottomassa.
Hyvin muisti hän sen illan, jolloin
astui autioon hän pappilahan,
kylmään, kolkkoon: lumi lieden peitti,
perälautsan hanki vankka varjos;
vaan kun varrottiin, kun tulta tehtiin,
puihin kotvan porolappi puhui,
leimahti jo liekit korkealle,
tupa kohta kotoisalta tuntui.
Muisti matkojaan hän erämaissa,
retkiänsä revontulten alla,
kuinka pulkka tuntureita puikki,
laski laaksoon, tuolta nousi jälleen,
vieri virstat hukan huutelemat,
penkereet vain penin kuuluttamat,
kunnes kerran uudenvuoden yönä
hänet saattoi Ruijan rantaan saakka.
Lumimyrsky oli. Pohjatuuli
järisytti jäistä maata, merta,
lyijynraskahina laineet vyöryi
vasten rantaa valaan pyyntipaikan,
josta ruumiit meren jättiläisten,
kalansisälmykset kauas haisi,
missä painamana pakkotarpeen
eli, taisteli tok' ihmis-eläin.
Kolkutettiin. Kuullut vanha Vaala
tuot' ei muinaisilta muisteloiltaan,
näki hän vain elämänsä unta,
kuinka juuret juuttui, perhe kasvoi;
kuinka vihdoin taaton kuollen haki
takaisin hän synnyinpitäjäänsä,
missä elon ensi aamun nähnyt
oli hän, kai kohta viime ehtoon.
Tämä ollut oli taaton huone,
keinunut hän tuossa tuoliss' oli,
milloin vaatineet ei kansliahan
häntä kasteet, kuulutukset, peijaat;
siinä vierryt myöskin Antti Vaalan
oli aika liki akkunata,
jonka takaa pellot, niitut paistoi,
näkyi tapulin ja kirkon katto.
Muistaa taattonsa hän muhoilevan,
miehen hienon, oppineen ja hyvän,
jonka otsaa vieläi kaarsi kajo
niinkuin Kustaan siron aikakauden;
muistaa maammonsa hän armaan, jolta
ensi laulut hän Tegnérin oppi,
sai hän suvaitsevan lempeyden
hymyellä niinkuin Lenngren, Bellman.
Muistaa hän myös siskot, veljet rakkaat,
sopusoinnun, missä kasvoi katras,
ristiriidat, joihin heitti heidät
ajan armottoman kiistat kiivaat,
jotka kulki kautta yhteiskunnan,
katkoi perheiden ja siskoin siteet;
tervehtänyt veljeään ei veli,
tuskin tuttu hyvän päivän sanoi.
Kolkutettiin kerran toisen. Kohta
kuului kumu eteisestä, äänet
karjui karheat, ja taaton turviin
syöksyi Sirkka sieltä paitasillaan.
Heräs Antti Vaala aatoksistaan,
nousi vuoteessansa ryntäillensä,
mutta tuskin ylös ehti ennen
kuin jo huoneen hurja lauma täytti.