Tuumi tuota vanha Antti Vaala,
seurakunnan patriarkka pappi,
sattunehen Pohjois-Hämeen puolle,
punaisien sotalinjaa liki;
mietti nuoruuttansa, miehuuttansa
Lapin pitkän yön ja päivän alla,
sieltä siirtymistään, joutumistaan
ajan ankarahan ristiriitaan.
Kovin kärsi myöskin tyttärensä,
tyyni Anna, vuosiltaan ei vanha,
mutta kyllin tuttu tuskan, murheen,
vaikka surustansa suurentunut:
saattanut jo mullan alle oli
miehen oman ynnä lapsen armaan,
yksin maailmasta autiosta
vihdoin koteutunut taaton turviin.
Mutta muudan oli pappilassa,
joka surrut, kärsinyt ei mitään,
Sirkka, sisarensa, nuorin tytär
Antti Vaalan, tyttö reipas, reima,
silmät siniset kuin järven aalto
kulmain ukkospilven tumman alla,
posket punaiset kuin puolat kankaan,
tukka niinkuin vilja tuleentuva.
Oli toinenkin, mi tääll' ei surrut,
jot' ei vaimentanut vaiva ajan,
apupappi, nuori Pekka Pouttu,
tuima, aatteiltansa aivan vakaa,
kiivas muutenkin, mut kiivaammaksi
käynyt yhä kiihtyessä ajan;
purren hammasta hän sanaa saarnas,
pauhas pauanteena Luojan vihaa.
Punaisien puolle rintamata
jäänyt oli seurakunta. Mutta
siitä huolimatta puhui Pouttu
julki, minkä Jumalasta tiesi;
ei hän ollut pelkuri, ei myöskään
kumartaja joukon mielikuvain,
oli kiirehestä kantapäähän
mies ja kirkon pappi, kansan paimen.
Usein varoitteli Antti Vaala,
neuvoi häntä tytär, tyyni Anna,
ettei suotta uskollaan hän uhmais
kansan hurjan, kapinoivan mieltä,
vetäis ylleen rahvaan raa'an vihaa,
joka pappilaa jo kyllin uhkas,
koska käyneet siellä miehet julmat
olivat jo metelöitsemässä.
Mutta tuosta yhä tuimentaikse
Pekka Pouttu, periaatteen miesi,
tuntein tuoltapuolen maisten tuskain
aavistukset autuaitten maasta,
nauttein marttyyrien glooriasta,
okahista orjantappuransa,
jonka painavan jo kulmaluitaan
aisti aatoksin hän haave-hartain.
Sentään tyydyttänyt hänt' ei elo
täällä pitäjässä punaisessa,
ei sen toimiala puolinainen,
työ ei kirkon eikä Herran kiivaan,
missä niinkuin vartioitu vanki
liioinkin hän kansan keskell' liikkui,
kuuluttain ei evankeeliota,
mutta kostoa vain Siinain korven.
Tuonne, missä tulikirnut kiljui,
punakukkiin puhkes pohjan hanget,
missä henget helvetin ja taivaan
soti sielusta tään kansan kurjan,
tuonne, rintamalle, taiston riemuun,
tuskaan sotilaan hän tulla tahtoi,
syttää sankaruutta sydämien,
kaita kaatunutta sanoin lempein.
Pidättäytyä ei enää voinut;
virkahti hän talvi-illan suussa,
koska iltateellään perhe papin
istui perähuonehessa Vaalan:
"Setä", virkahti, hän, lasin ottain,
jonka hälle neiti Sirkka tarjos,
"mitäs sanoisit, jos valkoisien
puolle yrittäisin yössä tässä?"
Hämmästyipä tuosta vanha Vaala,
laski lasin kädestänsä, katsoi
apulaistaan, niinkuin järjen tältä
ois jo vieneet ajan ristiriidat;
kovin kalpeni myös Anna lempee,
painoi päänsä niinkuin hiljaa surren,
yksin neiti Sirkka neuvotonna
tiennyt ei, mik' oli tässä oikein.
Sanan lausui vihdoin vanha Vaala:
"Ohhoh, mitä miettinytkin olet!
Arvaan, että päätökses on tehty,
siks en koe siitä mitään muuttaa.
Ymmärrän sen vankat vaikuttimet.
Tunnen luontees, teräksestä tehdyn,
lujan kautta kuolon kuilujenkin.
Mutta kuinka tulilinjan kierrät?"
Haastoi julki mielihautehensa
Pekka Pouttu, periaatteen miesi:
"Sujahdan ma ensin suksilleni,
hiihdän metsätietä, tapaan siellä
talonpojan, mulle uskollisen
uskon veljen, punikeille viekkaan;
hän mun saattaa salmen poikki, jonka
vastaranta jo on valkoisien."
Oli turha edes vaaksan vertaa
häälytellä hänen aikomustaan.
Katsoi kelloaan. Jo lähdön hetki
eessä oli. Nousi Pekka Pouttu,
hyvästeli vakavasti kunkin,
kultakin sai kädenlyönnin vankan,
sitten silmäin siunauksen toden,
rovastilta vihdoin sanan hartaan.
Haastoi vitkaan hälle vanha Vaala:
"Kuten tiedät, poikaa kolme potraa
mulla siell' on, joist' en tiedä mitään,
mutta tietää halajaisin jotain.
Yks on Yrjö, mutta häll' ei hätää
lääkärinä lie, ei Erkilläkään,
tilanhaltialla, hankkijalla
hevosien ynnä heinän, muonan.
Vaan on poikani myös Pentti siellä
rakehissa rautaisissa, vaikka
tiedä ees en, millä rintamalla,
millä tanterilla taistelleekin;
läks jo kolme vuotta sitten Saksaan,
jätti opintonsa teknilliset,
liittyi jääkäreihin, palatakseen,
koska löisi Suomen suurin hetki.
Palanneeksi olen kuullut hänet,
vaikka aikaa isänkoissa käydä
häll' ei ollut ole, koska irti
irjui tullessaan jo lauma laaka;
jos sen joukkioiden päässet puhki,
virka viesti, että terveet ollaan,
toimeen tullaan mielin turvallisin,
vaikk'ei kukaan tiedä huomispäivää."
Päätään nyykähytti Pekka Pouttu.
Pian valmis matkalaukku oli,
jonka hälle katsein kyyneltyvin,
huokauksin täytti tyyni Anna;
saattoi hänet portahille saakka,
siinä kuiskas: "Jos sa kuulet jotain
ja jos voit, niin tieto laita, kuinka
elää kenttäpappi Paavo Teljo."
Kaartui vakoon kulmakarvat Poutun,
vaan hän lausui: "Senkin tehdä tahdon,
jos mun tietää sallit, ken on Teljo
ja mik' elämässäs hällä osa."
Vastas Anna hiljaa näin: "Hän vakain
oli ystävä miesvainajani,
mulle tuki tuskan, murheen aikaan,
jolloin särkyi multa sielun peili."
Kyynel kiertyi silmään Pekka Poutun,
periaatteen miehen, uskon urhon,
ja hän lupas, mitä anoi Anna,
mutta vielä vitkallensa virkkoi:
"Armas Anna! Tiedät, että kauan
kiintyneet jo silmäni on sinuun;
vaikka oiskin turhat toiveheni,
sentään sua rakastan mä iki.
Tiedän arvannees jo aatokseni,
mutta työntyessä taipaleelle,
jolt' en tiedä, palannenko koskaan,
vaieta en enää voinut tuota.
Ei! Sa ällös mitään vastaa! Aika
ei nyt rukkasien, kukkasien,
vaan on hetki Herran koston, joka
kohtaa kansoja kuin yksilöitä.
Mutta päättynee myös nääkin päivät,
ajat toiset, armahammat tullee,
jolloin mykkä on jo miekan mahti
ynnä jolloin isänmaa on vapaa;
silloin, vihannoiden rauhan virven,
maassa jälleen aatran, aatteen käyden,
nousten yöstä Luojan aamun, sulta
kysyn: Anna, rakastatko mua?"
Eikä sitten sanonut hän mitään;
lylyn lykkäs, talvi-yöhön häipyi
kuvajaisna hangen kuutamoisen,
suihkehena suksen oksattoman.
Meni metsätietä, painui korpeen,
piili kuusikkohon kuuraisehen,
silmissänsä tahto teräksinen,
rinnassansa omantunnon rauha.