Päivin hanget hopeaiset, öisin
yllä tähdet ynnä kirkas kuudan,
mutta ympärillä korpi kolkko,
hiljainen kuin heimonhengen murhe,
koska keskenään sen poiat soti,
eikä poiat yksin, vaan myös piiat,
isät, äidit, nuoret, harmaapäätkin,
kaikki raivoin toisiansa raastain.
Täytti kammo kaupungit ja kylät,
mustui murhein mökit, kartanotkin,
kotiliesi turvannut ei ketään,
oma orsi oman onnen rauhaa;
eikä kukaan enää työtä tehnyt
eikä kukaan huollut huomisesta,
kaikki täytti tämänpäivän tuska,
Tuonen varjo ynnä kuolon kauhu.
Liekö liian liki pyrstötähti
outo pistäynyt maanpiiriämme,
kun ei ollut yksin täällä tuska,
oli miekan mahti maailmalla,
katkesivat kansakuntain siteet, —
ratkoi rauta ihmisrakkaudenkin,
turtui tunne lempeyden ja levon
veljesvainon vankkurien alle?
Taikka kulki tahto taivahinen,
raippa Herran rangaistuksen kiivaan,
yli maan, sen luomakunnan kurjan,
mutta enin luomakunnan kruunuin,
jotka unhottaneet uhmassansa
oli hengen Herran kaikkivallan,
yksin luottanehet ihmisneroon,
luonnon lakeihin, ei niiden Luojaan?
Taikka oli elon tuska tullut
elon nautinnosta, naurannasta,
itku karkelosta itsekkyyden,
aisti-yöstä yksilöin ja kansain,
koska kultaa kumarreltuansa,
kyllin Mammonata palveltuaan,
uhrata nyt unelmansa parhaat
sai he Moolokille seemiläisten?
Taikka tullut oli kaiken turma,
loppu maailman, tuo ennustettu,
tutkisteltu tuhatvuotten takaa,
armon aamu, vaan myös koston hurskaan,
koska leimaus itää, länttä kiersi,
täytti ihmiskunnan ilmakehän
pauhu pauanteen, ei kuultu ennen,
tunto häviön, ei tuttu muinen?
Taikka päässeet oli irrallensa
kaikki intohimot ihmisheimon,
alku-aikain raakuus ynnä julmuus,
pedot, peljättävät vanhempamme,
kaikki kivihiilikautten hirmut,
hirviöt, maan, meren jättiläiset,
joiden kahlerautain kalskehesen
usein ihmislapsi huutain herää?
Taikka täyttymässä vanha oli,
alkamassa uusi aikakausi,
elo ehtoisamman ihmisyyden,
olo onnen, uuden uskon, rauhan,
syntymässä rohkeampi rotu,
juuriheimo heleämpi, jonka
syvän synnyn, kivun, ähkyn tautta
kaikki kansat vuoteellaan nyt vääntyi?
Taikka turhaa oli tuskat, riemut,
tiedon, taidon tappiot ja voitot,
taistot tahdon, erheet etsiskelyn,
kaikki kamppaelut hengen, aineen,
suotta sukupolvein pyrkimykset, —
pyyteet pyhityksen, kirkastuksen,
totta vaihtelot vain yön ja päivän,
valon syttyminen, sammuminen?
Moni tuota yksin tuumi turhaan,
toinen kanssa toverinsa hyvän,
kukin vaati vastauksen siihen
oman mielen ynnä mietteen mukaan;
mutta joka päivä, viikko antoi
aina uutta ajatuksen työtä,
ainehistoa niin ääretöntä,
että siihen kysymykset kuoli.
Turtui tunne, jäähtyi järjen herkkyys,
taukos sydän sykkimästä, herpos
tahto, tarmo hengen jättiläisten,
suurimmatkin sormi suulla seisoi,
koska päässeet oli irti voimat,
joita vallita ei voinut kukaan,
ellei ehkä Ylenluonnollinen,
taikka nälkä, nääntymys ja kuolo.
Yhdet tuumi: "Näinpä taiston tietä
yhtyy idän ynnä lännen kansat,
kaikki kantain ihmiskuntaan uuteen
tuhatvuotten työn ja vaivan heelmät,
tullen tuttaviksi toisillensa,
vaikka taiston, vaikka vainon teitä;
varmaan kaikki tiet vie vihdoin rauhaan,
kansain veljeyteen ja kansainliittoon."
Toiset tuumi: "Kansat kahlehditut
tästä vapautensa vallan saavat,
täyttyy tähkät vuosisatain oraan,
tahdot kyntäjien, kylväjien,
jotka milloin peltojensa poviin
piirsi kirjat vankat vapauskaipuun,
milloin kirjoitti sen miekanterin
ajantietoon tappotantereella."
Tuumi kolmannet: "Ei kolkommaksi
voinut enää aineen aika tulla
kuin tuo vuosisata höyryn, sähkön,
suurten keksintöjen, keinottelun,
kausi kaupan, hyödyn, siirtomaiden,
kullan nälän kirotun, jääkausi
järjen sydämettömän, mi syösköön
sodan, sorron, riiston riettauteensa!"
Mutta neljännet ne neuvoi: "Siinä
juuri tarkoitus on taiston tämän,
että yhteiskuntaluokat yhtyy,
rikkaat köyhtyy, köyhät rikastuvat,
että oikeus, työ maanpiirin perii,
nousee voittoon köyhälistön voima,
kumoo pääoman ja kullan viekkaan
ihmisyyden internatsionale."
Enimmät ei mitään miettinehet,
turhaan tutkineet ei tarkoitusta,
syytä tämän jättitaiston, joka
hurmehuuruun maan ja taivaan peitti;
elivät kuin entiskansat, niinkuin
Niniven tai Babyloonin lapset,
kiivaammin vain karusellin kiertäin,
hurjemmin vain tangotanssin soiden.
Mutta sankarit, maan miekkamiehet,
samos tantereelta tantereelle,
kylvi rakeitansa rautaisia
eestä Luojan, isänmaan ja maineen,
milloin vaipui vallihautain yöhön,
milloin nousi pilvein tuolle puolen,
taikka syöksyi syövereihin meren
älyn, aatteen surman asein uusin.
Mutta myöskin hyödyn henget heräs,
sodan shakaalit ja korppikotkat,
vaani yössä omanvoiton pyynti,
sotarosvous, ruumihitten ryöstö;
hiipi hiljaa kissan askelilla
pimeässä muille nälkä, puute,
paloi paljaaltansa ilvessilmät
ihmispedon pensahista, puista.
Papit, kansain paimenet, sen näki,
kaikki uskot, lahkot, kirkkokunnat,
näki myöskin merkkimiehet tieteen,
taiteen ynnä ihmis-ajattelun;
vaan ei hengen kultakanteleella
vielä ollut valtaa eikä voimaa;
ajan kaikui rautakannel, kenties
joskus huokaus, huuto tukahtunut.
Sillä ajan ylemmistö kärsi,
tunsi tuskaa aatteen aatelisto,
vaikk'ei parahisto parlamenttein,
eivät ministerit, kruununvarkaat,
eivät valtakuntain johtomiehet
eikä kenraalien kensti parvi,
mutta ritaristo hengen, murheen,
ajan herkkä hermosäikehistö.