Wihollisilla oli tieto Rönkkölän isoista rikkauksista; ne päättiwät he
siis anastaa itselleen. Wiisitoistamiehinen joukko eroitettiin sitä
tehtäwää warten pääjoukosta. Suurempaa mieswoimaa ei luultu tarwittawan
yksinäisen ja syrjäisen talon walloittamiseen, semminkin kun rynnäkkö
tehtiin salaa ja äkkiarwaamatta.
He saapuiwat Rönkkölän läheistölle aamulla. Warmoina woitostansa,
eiwät wiholliset katsoneet sitäkään tarpeelliseksi, että olisiwat
odottaneet rynnäköllensä pimeämpää aikaa. Pääsipä wielä heidän
sotaneuwottelussaan, jonka he metsässä pitiwät, se mielipide woitolle,
että wäki oli warmaankin töilleen hajaunut, jonka wuoksi ei olisi
suurta wastarintaa pelättäwänä.
Mutta Wilppupa oli yhtä wiisas kuin wanhakin. Kun hän oli kuullut
Karjalaisten lähenewän niitä paikkoja, oli hän lähettänyt wakoojia
sille suunnalle. Eräs poikanen oli siis hywissä ajoin tuonut tiedon
wihollisen wehkeistä. Oitis kokosi Rönkkölän isäntä miehiä ja aseita
taloonsa niin paljon kuin sai, ja kielsi wäkensä muualle liikkumasta.
Se waan oli pahana huolena, että Inka oli lehmiensä kanssa ennättänyt
mennä metsään, ennenkuin sotasanoma oli saatu.
Hätäpikaa tukitti Wilppu kiwiaidan aukot teitten kohdilla. Talossa ei
tosin ollut niin monta miestä kuin wihollisella, mutta kiwiaita
suuressa määrässä palkitsi wähemmyyden; päälliseksi oli Wilpulla tieto
wihollisen wehkeistä, paljoudesta, rynnäkkösuunnasta, mutta
wihollisella ei wähintäkään tietoa puolustuksesta.
Sille suunnalle, josta Karjalaisten arwattiin ryntääwän, asettausi
Wilppu miehineen odottamaan kiwiaidan taakse ja antoi miehille käskyn,
ett'eiwät ampuisi, ennenkuin wihollinen oli kymmenen askeleen päähän
joutunut.
Kauan ei heidän tarwinnutkaan odottaa, niin jo wihollisten nähtiin
tulewan metsästä ulos. Aukealle tultua hiipiwät he kyyrysissään
pensaiden suojassa, mutta kun se turwa loppui, kawahtiwat he ylös
täyteen juoksuun. Noin kahdenkymmenen askeleen päässä aidasta päästiwät
he kauhean sotahuudon. Mutta melkein samassa kohtasi heitä pyssyjen
laukaus ja kolme wihollista kukistui paikalle. Sen nähtyään säikähtiwät
he pahanpäiwäisiksi ja seisahtuiwat. Pian tointuiwat he kumminkin
jälleen ja ryntäsiwät aitaa wasten, sillä he luuliwat, ett'ei
puolustajia ollut enempää kuin heidän kaatuneitansakaan. Kaksi
wihollista hyppäsi oitis aidalle, mutta kumpanenkin heistä sai samassa
iskun otsahansa, niin että he kaatuiwat kuolleina takaisin; sen työn
oliwat Wilpun ja hänen renkinsä nuijat tehneet. Outo turma masensi
wiimein ryöstäjäin rohkeuden niin, että he lähtiwät täyttä wäkeänsä
pakoon. Sillä wälin oliwat pyssymiehet ladanneet pyssynsä uudestaan ja
laukasiwat juoksewien jälkeen; mutta ei siitä ollut yhtään waikutusta,
sillä wiholliset juoksiwat hajallaan ja syrjään päin.
Onnellisesti oli siis waara poistettu, werinaarmuakaan saamatta ja
Rönkkölässä oli iso ilo.
Ilta tuli, karja tuli, mutta Inkaa ei kuulunutkaan. Tuli aamu, ei
sittenkään. Oltiin juuri lähdössä häntä metsästä hakemaan, kun sana
tuotiin, että joku oli nähnyt tyttöparkaa käsistä sidottuna wietäwän
wankina.
Wiholliset eiwät uskaltaneet palata samoja teitä; he kiersiwät metsiä.
Sieltä oliwat he tawanneet Ingan mättäältä haaweksien istumasta.
"Aa ni, kene mutsjukka sie olet?" kysyi eräs wihollinen Ingalta.
"Minä olen Rönkkölän ihmisiä", sanoi Inka, tietämättä mitä sanoi.
"Aa! hywä saalis! Käet sellän taakse ja mars!" sanoi päällikkö ja he
köyttiwät heti Ingan nuoriin.
"Päästäkää minut menemään!" rukoili tyttö parka.
"Suus kiinni, taikka..." ärjäsi wihollinen, heiluttaen samassa hirweää
murha=asetta Ingan pään päällä, ja sitten seurasi Inka äänetönnä julmia
ryöstäjiänsä.
Woi sitä kauheaa hätää ja tuskaa, minkä se tieto Rönkkölässä nosti.
"minun lapseni, minun lapseni, woi minun lapseni!" huusi Wilppu
epätoiwoissaan lakkaamatta ja wäänteli käsiänsä.
Juuri kun hän oli parhaaltansa woiwottamassa ja waikeroimassa, tuli
Möttölän Hannu taloon. Hän ei tiennyt wihollisesta eikä heidän
tekemistään tuhotöistä mitään; hänellä oli puhemies mukana, sillä hän
aikoi saattaa kosintansa lopullisesti toimeen.
"Pelasta lapseni! Woi minun lapseni!" huusi Wilppu, heti Hannun
nähtyänsä.
"Mitä puhutte? Mitä on tapahtunut?" kysyi Hannu ällistyneenä.
"Wiholliset owat wieneet Ingan wankina pois; pelasta lapseni!" huusi
Wilppu yhä.
"Wiholliset wieneet Ingan!--miten minä hänet pelastaisin?" änkytti
Hannu pelästyneenä.
"Totinen rakkaus woipi paljon--yritä, uskalla!" kehoitti Wilppu
tuskissaan.
"En minä häntä woi pelastaa; jok' on mennyt, se on mennyt", soperoitsi
Hannu.
"Niin, sinulla ei siis ole täällä mitään tekemistä, eikä kauan
minullakaan", huusi Wilppu kauhean epätoiwon käsissä.
"Naimisesta ei taida nyt tulla mitään, kun ei ole morsianta; lähdetään
pois", sanoi Hannu puhemiehelle, ja niin he meniwät, jättäen Wilpun ja
talonwäen entiseen tuskaan ja neuwottomuuteen, tekemättä edes mitään
ehdoitustakaan Ingan pelastamiseksi.