Kalkki tässä kertomuksessa ennen kerrotut ja wasta kerrottawat seikat
owat tapahtuneet seitsemännellätoista wuosi=sadalla. Se ei ollut aina
aiwan hauskaa se aika. Huomattawa on, että armas isäinmaamme silloin
kuului Ruotsin waltioon. Waltiolliset olot eiwät olleet wielä silloin
oikein wakaantuneet. Ankara wihollisuus wallitsi Wenäjän karjalaisten
ja Suomen pohjolaisten wälillä. Toisinaan johtiwat asianomaiset
hallitukset noita rajalaisten sotia; mutta usein raiwosi hirmuinen sota
heidän wälillänsä silloinkin, kun hallitsijain kesken oli tyyni
rauha. Ne sodat syntyiwät itse kansasta ja niitä johdattiwat
talonpoikais=urhot. Syitä wihollisuuden ilmi leimahtamiseen ei kaiketi
ylen paljon tarwittu, ja kosto seurasi kostoa. Kummaltakin puolen
rynnättiin rajan yli ja suitsuawat rauniot, tapetut ja raiskatut
ihmiset osoittiwat jälkiä, mistä wihollinen oli kulkenut.
Olkoon tämä lyhykäisesti sanottu selwitykseksi, että paremmin
ymmärtäisimme sen=aikuisia oloja.
Semmoinen rajasota oli taasenkin syttynyt ilmituleen. Tieto Wenäläisten
maahan=ryntäämisestä saapui heti sen jäljestä, kun Pentti oli käynyt
onnettomalla kosioretkellänsä. Täynnä toiwotonta sydämen tuskaa, meni
Pentti maansa puolustajain riweihin. Siellä urhoollisissa taisteloissa
luuli hän woiwansa edes hetkeksikään unhottaa sydämensä ankaran tuskan.
Urhoollisuutensa, wäkewyytensä ja neuwokkaisuutensa tähden
waikeimmissakin kohtauksissa pääsi hän aiwan pian Suomalaisten
päälliköksi. Joka paikassa ja joka aika oli Pentti miehineen
wihollisten niskassa ja tiellä, niin tawoin tullen heille pahimmaksi
hirmuksi ja kauhuksi. Yhtä hywin, waikka ylimalkaan woitolla, eiwät
Suomalaiset kuitenkaan woineet estää kaikkia Karjalaisten tuhotöitä.
Moni perheen isä suri poltettua taloaan, ryöstettyä omaisuuttaan ja
poiswietyjä lapsiaan ja waimoaan; moni tyttö surmattua sulhoaan.
* * * * *
Inka tuli Pentin kosioimisen jälkeen aiwan synkkämieliseksi. Ei ollut
siinä kyllin, että hän ei saanut omakseen sitä, jota hän niin
werrattomasti rakasti, waan hänen isänsä oli sen lisäksi ilmoittanut,
kenenkä kanssa hän tahtoi tyttärensä yhdistää, ja juuri sitä määrättyä
elämänsä kumppania oli Inka ilmoisen ikänsä sydämestänsä inhonnut hänen
hassumaisuutensa wuoksi.
Metsä tuli tyttö paralle mieluisimmaksi paikaksi ja lehmipaimeneen
riensi hän siitä lähtien wäkisinkin, waikka isä koetti kaikilla
keinoilla häntä sieltä estää, sillä hän pelkäsi siitä ammatista Ingalle
waaraa karhujutun jälkeen. Tuntuipa kuitenkin Wilpun mielestä siltä,
kuin Pentti olisi jotain muutakin pelastanut karhun kynsistä, paitsi
kellokasta.
Karjan kanssa oli Inka päiwäkaudet metsässä, siellä oli hänen niin hywä
olla. Usein istui hän haaweksien mättäällä. Oli hänestä, niinkuin
suuri, ruskea karhu olisi tullut awoimin kidoin hänen päällensä ja hän
olisi pyörtynyt. Silloin, silloin tuli Pentti ja hieroi wedellä hänen
otsaansa ja aiweniansa. Hän ei uskaltanut awata silmiään, sillä hän
pelkäsi Pentin menewän pois. Mutta kun hän ne wiimein awasi, ei näkynyt
karhua eikä Penttiä--todellisuus oli astunut mielikuwituksen sijaan.
Sen walossa huomasi hän, miten asiat oikeastaan oliwat ja hän hyrähti
katkeraan itkuun.--Semmoisien tapausten perästä tuli hän tawallisesti
kotiin paljon jäljestä karjan tulon.