Talwi oli jo tullut. Rönkkösen kellokas oli parantunut entiselleen. Se
oli tuotu Korpeen; Wilppu oli sen itse tuonut. Ensikelin aikana oli
Wilppu myös rengeillänsä ajattanut sinne seitsemän häkkiä hywiä
nurmiheiniä talwiruoaksi kellokkaalle. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin
mies--kummapa olisikin ollut, jos eiwät hänen sanansa olisi silloin
pitäneet paikkaansa, sillä eipä niiden oltu koskaan ennenkään nähty
pettäwän.
Rakastuneet oliwat usein tawanneet toisiansa ja heidän liittonsa lujeni
lujenemistaan. Heillä oli hywät toiweet Ingan isänkin puolelta, sillä
tuon wiimeisen tapauksen jälkeen puhui Wilppu aina erinomaisella
kunnioituksella Pentistä, ja hänen sanansa sitten Inka aina kertoi
tarkasti armaalleen. Kaikki Wilpun sensuuntaiset puheet ja lauseet
otettiin lukuun ja niistä kerittiin kokoon melkein kokonainen
myöntymys. Onpa niin helppo uskoa, mitä haluaisi niin hartaasti!
Näin elettiin talwi lujassa toiwossa ja wilpittömässä rakkaudessa.
Kewät taas tuli ja koko luonto oli päässyt wapaaksi talwen
kuolettawasta wallasta. Järwet ja joet oliwat luoneet jääpeitteensä ja
iloisesti kohisten hyppiwät wesikokoukset putousten yli. Wapaana oli
Pentinkin elementti, mahtawa Oulujoki mahtawine putouksineen. Sinne
hehkui hänen mielensä, sillä wapaana murheen painosta oli hänenkin
sydämensä, koska Inka oli sen wapaaksi tehnyt. Ennen lähtöä piti
kuitenkin saada warma päätös Rönkkölän Wilpulta; Pentti epäili hiukan,
mutta Inka häntä yhä wahwisti ja rohkaisi.
Kaunis oli kewäinen päiwä. Aurinko paistoi niin lämpimästi, maa
wiheriöitsi ja linnut wiserteliwät niin iloisesti puissa ja
rakenteliwat pesiänsä. Silloin puki Pentti pyhäwaatteet ylleen ja alkoi
astella Rönkkölää kohden; niin oli Ingan kanssa päätetty.
"Mihinkä Pentti nyt matkustaa noin pyhäwaatteissa?° wirkkoi Wilppu
Pentin nähtyänsä.
"En tätä etemmäksi, teille on minulla asiaa", sanoi Pentti rohkeasti.
"No, mitäpä se olisi?"
"Mi--Minä rakastan Inkaa------"
"Sen minä kyllä uskon."
"Ja Inka rakastaa minua."
"Saattaisipa sekin olla mahdollista."
"Minä olen tullut pyytämään Inkaa teiltä ja suostumustanne sekä
siunaustanne tulewaan awioliittoomme."
Wilppu nousi seisomaan ja asettui hywin juhlalliseen asemaan, niinkuin
hänen tapansa oli päättäwissä asioissa. Niin seisoi hän jonkun aikaa
mietiskellen.
"Sinä olet kunnon nuorukainen, sitä ei woi kieltää, sen olen aina
sanonut ja wastakin sanon, sillä kunnollisuus ja uljuus owat aina
kunnioitettawat awut. Mutta sen minä myös sanon suoraan ja
ujostelematta, ettei Inka ole sinun, sillä sinua warten en toki ole
häntä kaswattanut, ja nyt olette kuulleet päätökseni", niin lausui
Wilppu wiimein tuomionsa jäykästi.
"Mutta Jumalan tähden, isäntä! Minähän olen kerran pelastanut Ingan
karhun kynsistä", rohkeni Pentti tuskissaan änkyttää.
"Niin, se on sokean rakkauden kuwittelemista. Sinä et ole Inkaa
pelastanut karhun kynsistä, se oli kellokas, jonka sinä pelastit ja
sinä olet pelastettusi jo omaksesi saanut. Tyydy palkintoosi ja hae
elämäsi kumppani muualta; Inka ei ole syntynyt sinua warten. Kaiken
erehdyksen wälttämiseksi saan ilmoittaa, että Inka on aikoja sitten
sijoitettu Möttölään; Möttölän lautamiehen Hannu on hänen saawa. Nyt
olet, Pentti hywä, kaikki kuullut ja siihen on sinun tyytyminen,
toiseksi ei asiasi saata muuttua. Mutta älkäämme erkaantuko
wihollisina; entinen ystäwyys ja rakkaus wallitkoon edelleenkin
wälillämme. Minun apuni ja oweni on aina, kuten ennenkin, sinulle
awoinna ja niinkuin tähänkin asti, olen minä kunnioittawa sinua
pitäjään uljaimpana ja kunniakkaimpana miehenä." Näin lausuttuaan
kääntyi Wilppu pois ja läksi ulos tuwasta.
Inka ei puhunut mitään; hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi, minkä
werran hänen isänsä sanoilla oli arwoa; mutta palttinaa waljummaksi
käwi hän, kuullessaan ankaran päätöksen isänsä suusta. Pentti ei
myöskään puhunut, ei pyytänyt sen enempää; sillä hänkin oiwalsi, ettei
Wilppu ollut sanojansa leikillään puhunut.
Toista oliwat rakastawaiset saaneet kuulla, kuin mitä toiwoiwat. He
oliwat rohkeina ja iloisina uskaltaneet asiansa esitellä päätöksen
alaiseksi, mutta päätös oli heille melkein sama kuin kuoleman tuomio.
Sanomaton murhe waltasi molempien heidän sydämensä.
Kuka sitten oli tuo onnellinen Möttölän Hannu? Pari sanaa sen
selwitykseksi.
Möttölä oli samaa pitäjästä kuin Rönkköläkin. Se oli warakas talo, yhtä
warakas kuin jälkimäinenkin. Möttölän isännän, Laurin, rinnalla kiilsi
iso hopeinen kunniaraha, aiwan samoin kuin Wilpunkin, mutta Lauri piti
sitä jokaisessa sopiwassa ja sopimattomassa tilassa, sillä hän oli
Wilppua turhamielisempi; päälliseksi oli Lauri kihlakunnan lautamies.