Oli taas kerta tullut syksy. Korwen Pentti tunsi kummallisen
rauhattomuuden mielessään. Hänellä ei ollut lepoa, ei wiihtymistä
missään. Hänen henkensä kaipasi jotain, ikäwöitsi jotain. Mitä? Sen
Pentti kyllä tiesi, mutta myös samassa, ett'ei hän saisi koskaan sanoa
omakseen häntä, jonka tähden hänen sydämensä oli raskas ja lewoton. Hän
koetti aamusta tehdä työtä, mutta se ei häntä hywittänyt. Jälkeen
puolisen otti hän eräänä päiwänä wankan kirweensä kaapista ja lähti sen
kanssa metsään käwelemään, aikoen mennä ennen wirittämiänsä linnun
loukkaita ja ansoja katsomaan. Mutta hän oli niin hajamielisenä ja
ajatuksiinsa waipuneena, että hädin tuskin huomasikaan ottaa satimiinsa
käyneet linnut haltuunsa. Lauenneiden loukasten ja ansojen
uudestaanwirittäminen ei tullut ollenkaan kysymykseen.
Niin tawoin oli Pentti ansateitään kuljeskellen joutunut
neljännes=peninkulman päähän kodistansa. Yht'äkkiä tarkisti hän
kuuloansa ja kuunteli. Mitä nyt? Kuunneltawa ei ollut sen parempi kuin
jokin lehmänkello. Waikka niinkin, oli Pentille jykeän rautakellon
kolisewa ja epäsointuinen ääni sangen tuttu ja mieluinen; olipa
niinkuin hän ei olisi koskaan tahtonut sen parempaa soitantoa kuulla,
sillä se oli Rönkkölän lehmän kello.
Se ilmiö herätti Pentissä entisen kaihon kahta kowemmaksi. Inka kenties
oli, kuten usein ennenkin, lehmäkarjansa keralla. Häntä olisi niin
hauska tawata, mutta woi! mitä olisi siitä hywää. "Kunhan ma saisin
häntä edes puiden raostakaan salaa katsella, lohduttaisi sekin jo
murheellista sydäntäni", ajatteli Pentti; mutta hän päätti kumminkin
lujasti olla menemättä likemmäksi.
Hän lähti taasen kulkemaan ansatietään toiselle suunnalle. Mutta kuinka
hän lieneekin ohjannut askeleitaan synkissä ja toiwottomissa
ajatuksissaan, niin hän yhtäkkiä huomasi olewansa aiwan likellä
Rönkkölän karjaa: näkyipä jo laidimmaiset elikot puiden wälitse.
Juuri samassa kuului sieltä kimeä parkaiseminen ja karja rupesi
mölisemään ja hyppäämään; siitä parahduksesta luuli Pentti tuntewansa
Ingan äänen. Nuolen nopeudella syöksähti hän esille ja mitä näki hän
silloin edessänsä? Suuri ruskea karhu syöksi par'aikaa kellokkaan
lehmän kimppuun. Pentti ei arwellut hetkeäkään, waan kiiruhti niin
paljon, kuin woi, telmiwäin elikkojen luokse. Juuri kun karhu hyppäsi
uhrinsa niskaan, antoi Pentti sille kirwespohjalla semmoisen
paukauksen, että mesikämmen katsoi parhaaksi heittää saaliinsa rauhaan
ja kääntyä päin tuota uskaliasta, joka aiwan tarpeettomasti oli
sekaantunut asiaan. Hetki oli waarallinen, sillä otso nousi, kauheasti
karjaisten, kahdelle jalalle ja lewitti kauheat käpälänsä ja kyntensä
lewälle. Se repäsi auki suuren kitansa, josta hirmuiset hampaat ja
werta janoowa kieli uhkaawana ammottiwat. Pentti käsitti täydellisesti
waarallisen asemansa, mutta hän ei horjahtanut. Ennenkuin otso
ennättikään tehdä rynnäkköänsä, antoi Pentti kirween terällä sille
toisen iskun, niin että se kauheasti mörähtäen kaatui selälleen, josta
tilasta se ei enää taipunutkaan ylös; sillä Pentti jakeli hänelle
taitawasti siwalluksiaan siihen asti, ett'ei otso enää hiewahtanut. Jo
ensimäisestä otson haawasta tulwasi weri semmoista wauhtia, että
Pentti, taistellessaan hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, tuli yltä
päältä weriin; mutta wahinkoa ei hän kahakassaan saanut, jos ei oteta
lukuun pientä raamua reidessä.
Sitten wasta jouti Pentti hakemaan äsköistä kiljahtajaa. Kiireesti
katseli hän sinne tänne ympärilleen. Kauwan ei hänen tarwinnutkaan sitä
tehdä ennenkuin hän huomasi likitienoillansa maassa makaawan naisen.
Hätäisesti ja tykyttäwin sydämin ohjasi hän askeleensa sinne. Kaatuneen
luo tultuansa, huomasi Pentti kauhukseen, ettei Ingassa ollut hengen
helmeäkään nähtäwänä. Nopeasti silmäeli hän, olisiko otso haawoittanut
makaajaa, mutta kun hän ei mitään semmoista huomannut, nosti hän Ingan
kolosta mättäälle, riisui werisen takin päältään, laittoi sen hänen
päänsä alle, juoksi lakillansa kolosta wettä noutamaan ja sitten rupesi
sillä walelemaan tytön päätä, hieromaan hänen aiweniaan ja otsaansa.
Koska ruumis oli notkea ja lämmin, toiwoi Pentti hänen olewan waan
pyörryksissä. Kauwan ei hänen tarwinnutkaan tehdä wirwoitustyötänsä,
ennenkuin Inka taas alkoi hengittää. "Kiitos Jumalan! Hän elää", sanoi
Pentti hiljaa sen nähtyänsä. Wihdoin raotti Inka silmänsäkin.
"Pentti!" kuiskasi hän hiljaa, mutta painoi taas silmänsä niin
rauhallisesti ja turwallisesti umpeen.
"Lewähdä huoletta, sinä olet hywässä turwassa, olet pelastettu, rakas
Inka", sanoi Pentti tuskin kuultawasti, kurottuen samassa tytön ylitse.
"Kun minä saisin raitista wettä", sanoi Inka towin päästä, silmiään
raottamatta.
Pentti siwalsi isosta koiwusta tuohilewyn, kiersi sen torwelle, nouti
juosten lähellä olewasta lähteestä wettä ja toi sen Ingalle, joka siitä
wähän wäliä maisteli.
"Sinä olit pahassa waarassa, Inka", sanoi Pentti, kun näki tytön
wirkistywän.
"Suuressa waarassa, kuoleman waarassa. Jumala on sinun askeleesi
johdattanut minua pelastamaan, rakas Pentti", sanoi Inka.
Sitten rupesiwat kumpikin selittämään, kuinka se kaikki oli tapahtunut.
Inka kertoi, ettei hän osannut aawistaakaan mitään waaraa, ennenkuin
näki suuren karhun awoimin kidoin töytääwän häntä kohden. Peto oli jo
aiwan likellä, kun hän päästi hätähuudon; sitten ei hän muistanut eikä
tietänyt mitään. Kun Pentti wedellä hieroi hänen päätään ja aiweniaan,
luuli hän karhun niitä wielä nuoleskelewan, eikä uskaltanut heti
toinnuttuaan silmiään raottaa. Kun hän wiimein uskalsi sen tehdä,
hawaitsi hän Pentin ja hänen pelkonsa kohta loppui. Penttikin sai
wuorostaan Ingalle kertoa, miten hän sattui paikalle tulemaan, mutta
sen teki hän päällisin puolin, sillä hän ei saattanut hänelle sydämensä
tuskaa selittää.
Sillä wälin oli karja mennyt kuulumattomiin.
"Woi, mitenkä lienee karjan laita? Sitä ei näy, ei kuulu, kyllä kaiketi
karhu on kaatanut heidät kaikki", puhkesi Inka walituksiin.
"Karjakin on pelastettu, ainoastaan kellokas lienee saanut wähäisiä
wammoja; lähdepäs katsomaan!" sanoi Pentti hymyillen.
"Mutta Jumalani! sinähän olet yltä päältä werissä! Mitä on tapahtunut,
Pentti?" sanoi Inka hätäillen, sillä silloin wasta huomasi hän Pentin
rywettyneen puwun.
"Minulla ei ole mitään waaraa, Inka, mutta lähdehän katsomaan, niin
minä sinulle jotakin näytän", sanoi Pentti.
"Minä en jaksa, olen niin woimaton, auta sinä minua", pyysi Inka ja
ojensi kätensä Pentille.
Pentti otti ilolla wastaan pienen, tarjotun kätösen ja auttoi Ingan
ylös. Oi kuinka mielellään hän olisi painanut käden huulilleen tahi
sydämelleen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän tunsi, kuinka iso wäli
hänet ja Ingan erotti.
Pentin Inkaa taluttaessa, tuliwat he sille paikalle, jossa otso makasi
kuolleena.
"Katso tuossa se on, joka minun on weriseksi saattanut ja sinun
säikäyttänyt", sanoi Pentti.
Kauhean pedon näkö kuolleenakin ollessa kauhistutti Inkaa niin, että
hän rupesi wapisemaan ja horjumaan, ja estääkseen kaatumistaan, otti
molemmin käsin Penttiin kiinni; he istuiwat mättäälle.
"Ja sinä olet tämän tehnyt, Pentti!" sanoi Inka liikutettuna.
"Sinun tähtesi, Inka."
"Sinä olet uljain poika maailmassa, ei ole sinun wertaasi, Pentti",
kuiskasi Inka ja nojaantui likemmäksi Penttiä.
"Minä rakastan sinua, Inka, rakastan kaikesta sydämestäni--olen jo
kauan rakastanut--olisiko se mahdollista? Tosin tunnen ison wälin
meidät erottawan, mutta sille en woi mitään, kuitenkin sinua rakastan.
Olen koettanut tukauttaa sydämeni paloa, mutta se waan yhä yltyy, jota
enemmän sitä tukeutan", rohkeni Pentti kuiskata.
Eipä Inka säikähtynyt sitä puhetta kuullessansa. Hän peitti kaswonsa
käsillänsä ja nojaantui lähemmäksi Penttiä. Pentti kiersi kätensä Ingan
ympärille ja likisti häntä hellästi sydäntänsä wasten.
"Nyt on niin hywä olla, Pentti. Kauan on minunkin sydämessäni liikkunut
sama tunne kuin sinussakin--ijäti olen sinun", kuiskasi Inka.
"Nyt on meidän aika erota, sillä ilta alkaa lähetä; mutta minä olen
woittanut tänään paljon, sanomattoman paljon", muistutti Pentti.
"Woi, mutta karja?"
"Luultawasti owat ne jo menneet kotiin."
"Mutta minä en jaksa enkä tohdi yksin mennä kotiin; lähde sinä, Pentti,
wiemään minua!" pyyteli Inka.
Pentti totteli ja niin lähtiwät he, mutta Pentti heitti lintukonttinsa
kaadetun kontion wiereen, ottaen ainoastaan werisen kirween mukaansa.
"Mutta mitä isäsi sanoo, kun hän saa tietää meidän liittomme?" arweli
Pentti ikäänkuin säikähtyneenä, kun sen pulman muisti.
"Tähän asti olisi kenties ollut mahdoton saada hänen suostumustansa,
mutta tämän kohtauksen perästä en luule sen olewan ensinkään
mahdottoman. Isä on jaloluontoinen mies, kertokaamme hänelle tämä
tapaus, ainoasti liittomme pidämme wielä salassa soweliaaseen aikaan;
isä ei jätä hywää työtä palkitsematta", wakuutti Inka ja se kewensi
suuresti Pentin sydäntä.