Likimmäisinä naapureina--puolen peninkulman päässä Rönkkölästä--oli
pieni, wasta=alkawainen uutistalo. Sitä sanottiin waan Korweksi. Meidän
aikanamme ei niin kaukana olewaa taloa pidettäisi likimmäisenä
naapurina, mutta huomattawa on, että sillä ajalla, josta me puhumme,
Pohjanmaa wielä oli harwaan asuttua.
Toisena miespolwena taisteliwat jo Korwen wanhukset synkkien halliparta
kuusien ja petäjien kanssa, mutta niukka luonto ja karu maa eiwät
wieläkään antaneet riittäwää elatusta. Perhe ei ollutkaan aiwan pieni
talossa, sillä wanhuksilla oli elossa wiisi lasta, joista kolme poikaa
ja kaksi tytärtä. Wanhin edellisistä, Pentti, oli Rönkkölän Inkaa
hiukan wanhempi. Jo aikaisin oli Pentissä hawaittu tawaton nero, uljuus
ja rohkeus. Hän oli kookas ja täyteläinen kaswannoltaan ja jo
kuusitoistawuotiaana täyden miehen mittainen. Wanhempiensa apu oli hän
kaikissa ja pienuudesta pitäin tottunut kowimpiinkin töihin. Kun Pentti
kaswoi isommaksi, nähtiin hänen yhtä paljon kaunistuwan ja woimistuwan
kuin warttuwan ko'onkin puolesta. Hiljainen, siiwo ja lauhkea
luonnoltansa kuin hän sen lisäksi oli, woitti hän kaikkien ihmisien
suosion. Kuusitoistawuotiaana meni hän jo koskenlaskijan oppiin
Oulujoessa olewalle Pyhäkoskelle. Siitä sai hän ajan pitkään paremman
palkan kuin muusta kowasta työstä. Säästönsä lähetti hän tarkoin
kotiinsa, niin että kotiwäki woi hankkia wähän enemmän suurusta
siteeksi petäjäisen sekaan ja siten johonkin määrään palkita, mitä
niukka luonto oli heiltä kieltänyt.
Pian oppi Korwen Pentti uuden ammattinsa temput perinpohjin. Wahwalla
kädellä ohjasi hän wenheitä alas, läpi kahta peninkulmaa pitkän kosken
putousten ja korwien. Kun hän uljaana, suorana ja pelotonna seisoi
heikon ja rutisewan wenheen perässä, niin isojen aaltojen, hyökyjen ja
waahtoawain hyrskyjen ympäröimänä, ettei rannalta katsoja wälisti
ollenkaan nähnyt häntä, ei Pentin wakaa silmä wärwähtänytkään, ja
warowasti johti hän purren kosken alle, waikka joka silmänräpäys oli
taistelu elämästä ja kuolemasta, ja wälttämätön surma tarjona, jos
laskija olisi wähänkin horjahtanut. Siitä Pentin uljuudesta seurasi,
että hänelle pian annettiin niin paljon laskettawia wenheitä, kuin waan
ennätti wiedä alas. Taitawuutensa tähden sai hän useinkin ohjata yhtä
wenhettä Oulujärwen niskasta aina Oulun kaupunkiin saakka.
Kun hän semmoisilta retkiltä palasi kotiinsa, silloinkos oli ilo
Korwessa! Kaikki Pentin sisarukset kerääntyiwät heti hänen ympärilleen,
syleilemään ja halailemaan, sillä he tiesiwät aina saawansa hywältä
weljeltään tuliaisia. Wanhempien ilon syy taas oli se, että heidän
rakas poikansa oli tullut kotiin terweenä niin waaralliselta retkeltä,
wieläpä tuonut kanssansa uusia waroja sekä raitista työwoimaa lisäksi.
Semmoinen oli nuorukainen, jonka leikkikumppalina Rönkkölän Inka oli
lapsuutensa aikoina ollut. Waikk'ei heidän wälimatkansa ollutkaan
lyhimpiä, oliwat he kumminkin usein olleet yksissä. Kun Pentti
poikasena käwi jollain asialla Rönkkölässä, ei hän koskaan tahtonut
muistaa lähteä sieltä pois, sillä Inka wei hänen heti pienelle
talouspaikallensa, ja siellä kului aika niin hupaisesti lasten
wiattomissa huwituksissa.
Kun he kaswoiwat isommiksi, oli heidän hylkääminen lasten leikit ja
leikkikalut. Heidän eteensä aukeni toisia näköaloja ja toimia, jotka
waatiwat wakawampaa ajattelemista ja pontewampaa toimimista. Elämän
warsinaisuus niinkuin myös täysikaswuisissa herännyt kainous pakottiwat
entiset alinomaiset leikkikumppanit erilleen toisistaan.
Siitä tunsi kumpikin heistä sydämessään outoa kaipausta, jota he eiwät
itsekään tietäneet, mitä se oikeastaan oli. Mutta ulkonaisen ihmisen
kaswaessa ja warttuessa, warttui ja kaswoi tunnekin yhtärintaa ja kun
he oliwat edellä mainittuun ikäänsä tulleet, tunsiwat he molemmat,
ett'eiwät he woisi elää toinen ilman toistansa. Heidän tunteensa oli
muuttunut todelliseksi, puhtaaksi rakkaudeksi, waikka he eiwät
uskaltaneet sitä oikein itselleenkään, saati sitten toisillensa
tunnustaa.
Inka, waikka niin warakkaiden wanhempien ainoa lapsi, ei kumminkaan
saanut, aika=ihmiseksi tultuansa, koskaan olla joutilaana. Hänet oli
pienuudesta pitäin opetettu hyödyllisiin töihin ja askareisiin, ja niin
oli työn ja asian teko tullut hänen warsinaiseksi haluksensa. Muun
ohessa käwi hän syksyin ja kewäisin usein paimentamassa kotitalonsa
muhkeaa ja lukuisaa karjaa. Siellä metsän hiljaisessa ja tyynessä
siimeksessä koetti Inka wälisti päiwäkaudet itselleen selittää outoa
ikäwää ja kaipausta, jota hän powessaan kätkettynä kantoi, ja wälisti
päättyiwät hänen oman sydämensä keskustelut katkeroihin, kuumiin
kyyneleihin.