Wankka oli Rönkkölän talo Pohjanmaalla. Korkean waaran laelta näkyi se
kauwas yli ympäri, näkyi sitä kauemmaksi sen wuoksi, että waaran
päällystä ja rinteet oliwat raiwatut metsättömiksi, wiljelykselle
alttiiksi. Waaran päältä ja rinteiltä oliwat kaikki wiljelyksien tiellä
olewat kiwet wyörytetyt alangon partaalle, johon niistä oli ympäri
waaran ladottu waltawa kiwiaita. Ne kaikki seikat yhteensä tekiwät,
että Rönkkölä näytti ikäänkuin jonkunmoiselta linnoitukselta.
Talossa oli monta aittaa. Useimmat oliwat wiljaa täynnä ja itsekunkin
wuoden sato niissä sijoiteltu eri paikkoihin ja laareihin; toisissa
aitoissa säilytettiin waatteita ja muuta tawaraa, waan olipa joukossa
eräs semmoinenkin, joka ei sisältänyt mitään muuta kuin kiskotuita--
petäjän kuoria. Rönkkölässä, näet, ei ollut koskaan katowuotta, eikä
koskaan aiwan kadotonta. Se kuulunee wähän kummalliselta, mutta niin se
kumminkin oli. Sillä ei niin hywää ja wiljawaa wuotta koskaan tullut,
ett'ei Rönkkölässä olisi läpi wuoden pantu pettua leiwän sekaan. Kun
taas katowuosi sattui--jospa waikka useampiakin peräkkäin--oli talon
leipä kuitenkin aina waan yhdenlainen, ei parempi eikä pahempi; sillä
heillä oli wiljaa säästössä, jota waaran rinteet ja metsähalmeet oli
pakotettu hywinä wuosina antamaan. Se oli säästäwäisyyttä wanhan Suomen
tawan mukaan.
Wilppu, Rönkkölän talon isäntä, oli jo wähän yli keski=ijän. Hän oli
ahkera mies ja piti tarkan huolen kaikista taloudellisista toimista.
Hän oli ensimäinen weron maksussa, wiimeinen kapakassa. Hän soi
mielellään wieraanwaraa; woimallista ruokaa, selwää leipää ja
ruokaryyppyä ei puuttunut koskaan talosta, jos joku sattui käymään.
Kylläpä käwikin usein wieraita Rönkkölässä, jossa ei katsottu arwoa
eikä rikkautta, waan köyhempi, niinkuin rikaskin, oli yhtä terwetullut.
Talon wieraswaraisuuksia käwiwät wälisti herratkin kokemassa, ja olipa
talossa joskus myös nähty itse maaherrakin seurueensa kanssa, eikä
kenelläkään ollut syytä käymistänsä katua.
Wilpulla oli niin suuri waikutus pitäjässä, että kaikissa asioissa
kysyttiin hänen neuwoansa. Ja jos hän itse oli läsnä kokouksissa, niin
tuli päätös aina semmoiseksi, jommoiseksi hän oli sen esitellyt.
Tarwitsewaisia auttoi Wilppu niin paljon kuin waan woi, milloin
rahalla, milloin wiljalla. Mutta auttaessaan tutki ja punnitsi hän
tarkoin, oliko awun pyytäjä semmoinen, että hänelle oli awusta hyötyä;
"sillä", sanoi Wilppu useinkin, "koko maailman laiminlyömistä,
welttoutta ja hutiloimista ei woi kukaan yksityinen palkita". Apua
antaessaan pani hän tarkat määrät, milloin welka oli takaisin
maksettawa, ja jos joku ei päiwällensä sitä tehnyt, haki hän heti
saamisensa lain woimalla. Erään kerran tuli Wilpun tykö joku welkamies
ja pyysi, että hänen welkansa maksua wielä odotettaisiin. "Ei
tiimaakaan, sillä semmoinen tapa weltostuttaa ja samassa welkauttaa
sinua ja wihdoin koko kansan", wastasi Wilppu jäykästi. Waikka siis
Rönkkölän isäntä näytti kowalta auttajalta, ei hän semmoinen kumminkaan
ollut todella, sillä ei hän ottanut lainoistaan koskaan korkoa.
"Kylläpä", arweli hän, "tarwitsewaisella on maksamista siinäkin, minkä
hän on saanut".
Kun kaiken tämän otamme lukuun, eipä ollutkaan kumma, jos Wilpulla oli
melkein pelottawa ja kammottawa arwo kaikkien silmissä; hän oli
todellakin kuin talonpoikainen ruhtinas.
Niin suuressa määrässä oli onnetar Wilpulle suotuisa; ainoasti yhdessä
suhteessa ei hän, Wilpun mielestä, ollut kylläksi antelias. Sillä
waikka hän eli kaiken puolin onnellisessa awioliitossa, ei hänellä
kuitenkaan ollut useampaa kuin yksi lapsi, ja sitä nurkui Wilppu kowin
wähäksi. Se hänen lapsensa oli tytär, ja Inka oli hänen nimensä.
Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, oli Inka jo aika=ihminen, noin
liki pariakymmentänsä. Hän oli kaunis talonpojan tyttö ja hänen
kauneuttaan lisäsi wielä suuressa määrässä hänen kainoutensa,
siweytensä, lempeä ja siiwo käytöksensä ja soma, miellyttäwä ja puhdas
pukunsa, josta hän oli erittäin huolellinen. Kuten tietty, oli hän
ainoa talon perillinen tulewaisuudessa; ja kun hän punaposkisena ja
hymyhuulisena, nokkeana kuin kesäinen wesa, pienillä, walkoisilla
kätösillään lewitteli wielä walkoisempia pöytäliinoja pöydälle, tai kun
hän palweli jo pöydässä istuwia ja ruokailewia wieraita, niin eipä
totta tosiaan ollut niin kowaa miehen sydäntä, joka ei olisi tuntenut
myötätuntoisuutta häntä, wiatonta, ja hentoa kohtaan. Siitä kaikesta
seurasikin aiwan itsestänsä että nuoret miehet, läheltä ja kaukaa,
loiwat Inkaan halukkaita silmäyksiä. Kaikkien heidän sydämissään paloi
sama ajatus, waikk'eiwät kaikki uskaltaneet silmäänsäkään sinne päin
kohottaa. Yrittelipä yksi ja toinen nuori herrakin kosimaan Rönkkölän
tytärtä, mutta sekä hän itse että isä Wilppu hylkäsiwät inholla
jälkimäiset kosijat, koska ne tawallisesti oliwat turmiolle tulleita
renttuja.
"Minä en ole tyttäreni kaswattanut herroille, enkä ole työtä tehnyt
sitä warten, että onnensa haaksirikkoon joutuneet muutamissa päiwissä
häwittäisiwät waiwojeni hien ja saattaisiwat ainoan lapseni
onnettomaksi; tarwitsee talonpoikakin jotain kelwollista saada. Paitsi
sitä tarwitaan Rönkkölään mies, joka kehtaa ja osaa tehdä työtä", sanoi
Wilppu eräälle semmoiselle kosijalle ja siihen täytyi tämän tyytyä,
waikka hän asiansa eduksi kyllä ponnisti kaiken kaunopuheliaisuutensa.