Aukusti on nuori kameralisti. Kotoisin on hän Tampereelta -- läkkisepän
poika sieltä.
Tultuaan ylioppilaaksi, oli Aukusti muutaman vuoden noin kotosalla vaan
-- mitään lukematta. Ei saanut mistään rahoja, joilla olisi Helsinkiin
lähtenyt. Tuo häntä kyllästytti -- ja sekö lie syynä, että poika oli
vähällä oikein hurjaksi käydä? Rupesi pahoin juopottelemaan.
Kun Aukustin lukutyö oli näin keskeytynyt, koetti hän vähän ansaita
maalauksillaan. Hän maalaili suurentaen muotokuvia valokuvain jälkeen
sekä pieniä maisemataulujakin ja oli myös tavallisena maalarina. Siihen
oli hänellä taipumusta itsestään ja siitä sai hän vähän rahoja. Mutta
nuo rahat alkoivat yhä enemmän huveta väkijuomiin. Köyhälle äidille ei
niistä tahtonut paljoakaan riittää, vaikka Aukusti vieläkin oli kodin
ruo'assa ja vaatteessa.
Suuret toiveet olivat Aukustin vanhemmilla olleet tästä pojastaan, hän
kun oli lyseota käydessään ollut niin ihmeen terävä- ja hyväpäinen --
käytökseltään harvinaisen hiljainen ja siivo.
Paljon oli Aukusti itsekin toivonut. Lääketieteelliselle alalle oli
hänellä ollut mieli antautua. Mutta kun sai kokea, mikä tenä on rahojen
lainaksi saamisessa, heitti hän kokonaan tuon pitkän oppiuran
mielestänsä. Hän päätti nyt tyytyä vaan pieneen kameraalitutkintoon;
mutt'ei siitäkään tahtonut enää valmista tulla. Sitäkin varten piti
olla rahoja, eikä hän tiennyt, mistä saada senkään verran.
Siihenkö ne Aukusti S----n lukupuuhat jäivätkin, vaikka poika niin
suurilla toiveilla ensin kouluun pantiin? -- alkoivat ihmiset aina
enemmän kuiskia. Vahinko sitten vaan, niin hyvä poika kuin Aukusti
muuten on! Hänen juomistaan ei vielä sen vaarallisempana pidetty,
vaikka sitäkin jo kyllä hoettiin. Eikä tuota juomista niin selvään
tiedettykään, sillä Aukusti koetti sitä huolellisesti salata.
Mutta Aukustin vanhemmat, jotka hänen juomisensakin paremmin tiesivät,
alkoivat jo murehtien peljätä, mitä heidän toiverikkaasta pojastansa
tulleekaan?
Kuitenkin tuli vanhemmille taas parempia toiveita, samoin Aukustille
itselle näytti elämä valoisammalta, kun hän vihdoin väkisinkin onnistui
kameraalitutkinnon suorittamaan.
Aukusti toivoi ensin pääsevänsä ylimääräiseksi kanslistiksi Vaasan
lääninvirastoon -- ja odotti joka päivä erään koulutoverinsa kautta,
joka siellä palveli, likempiä tietoja asiasta.
Nyt Aukusti valmisti maisemakuvaa, valmisti niin ahkeraan, että hiki
otsalta tippui -- ja hyräili. Se soikea Pyhäjärven lahdelma, jonka
rannalla hän viimeksi Alfridan kanssa istui, oli tekeillä. Niitä
vesipyreitä, jotka muikkuparven uimisesta silloin syntyivät lahden
syrjälle, ei hän tahtonut oikein saada onnistumaan.
Sanokoot ihmiset, mitä tahtovat, saanko kärsiä tähtensä, yhtäkaikki!
Minä tiedän olevani oikeassa -- ja rakastan Alfridaa. -- -- Milt'ei
riemuissaan heitti Aukusti "pensselinsä" pöydälle ja sytytti
paperossin.
Hän kirjoitti usein Alfridalle pitkiä, kauniita, rakkautta uhkuvia
kirjeitä, joissa myös oli helliä neuvoja ja varoituksia. Niihin hän ei
saanut Alfridalta paljonkaan lohduttavaa vastaukseksi. Mutta sittenkin
uskoi hän, ett'ei toivonsa ole turha, eikä ponnistuksensa, mitä hänellä
niitä on Alfridan tähden, mene hukkaan.
Illoin tahtoi kuitenkin lentää pahoja ajatuksia hänen mieleensä.
Sydäntä kirveli, kun hän ajatteli: kuinka jaksanee Alfrida? Voineeko
hän siellä elää siivosti ja nuhteettomasti? Hän huokasi syvään, mutta
kuitenkin toivovasti; uskoi taas Alfridasta hyvää ja -- nukkui
rauhallisesti.