On jo lähes puoli vuotta kulunut Alfridan lähdöstä.
Aukusti on ollut erittäin ahkera maalailemaan; eikä hän ole yhtään
juonut. Hän päätti jättää ryyppäämisen kerrassaan pois -- ja meni silti
raittiusseuraan, siten paremmin onnistuakseen tässä tärkeässä
päätöksessä.
Aukustilla on jo koossa pienelläntä rahasummakin häiden varalle
Alfridan kanssa. Vanhemmillensa on hän myös ilmoittanut aikomuksensa --
ja lopulta sai heidän suostumuksensa, vaikka ensin olivat kovin
tyytymättömiä.
On jo tullut tieto Vaasastakin, että Aukusti sinne varmaan pääsee.
-- Nyt kirjoitan Alfridalle! -- Aukusti ei ole oikein iloinen, mutt'ei
surullinenkaan.
-- Rakas, paljon kärsinyt Alfrida! -- kirjoitti hän. Tahdothan olla
ikiomani? -- Jätä silti tärkkäämis-oppisi Viipurissa ja matkusta tänne!
Olen saanut jo vanhempainkin suostumuksen naimisiimme. Toivon sinut
tapaavani iloisena ja terveenä.
Määräpäivänä oli Aukusti asemalla sykkivin sydämmin odottamassa
Alfridan tuloa.
Jo juna kirkasee, lähestyy -- pysähtyy. Vaunun rappusilla seisoo
Alfrida.
Aukusti katsoo häntä, katsoo --. Onko totta, että tuo on minun
Alfridani? Noin yksinkertaisessa ja sievässä puvussa: musta syyshattu
päässä -- ilman mitään koristeita; mustat, kiiltävät hiukset riippuvat
pitkinä palmikkoina takana; rinnassa tuoksuva, valkea ruusu -- suu on
onnellisessa hymyssä, kasvot loistavat ilosta.
-- Rakas Aukusti! -- kuuluu viehättävä tervehdys Alfridan onnea
värähteleviltä huulilta. -- Jumala sinua siunatkoon, palkitkoon! Minä
en sitä kaikella rakkaudellani koskaan voi.
-- Sinä et antanut minulle juuri mitään toivoa, -- sanoo Aukusti heidän
mennessään asemalta. Mutta kuitenkin minä toivoin ja rakastin. Nyt olen
voittanut.
Alfrida tarttuu tulisesti Aukustin käteen ja lausuu:
-- Minä olen onnellinen, niin onnellinen! Jumala on minut pelastanut
sinun kauttasi. -- _Kiitos, oi, kiitos Jumalalle!_ Hänen rakkautensa ja
laupeutensa on loppumaton.