Eräänä toukokuun aamuna rientää Aukusti hyvin aikaisin Alfridan luo.
Tuo Alfridaa kummastuttaa. Miksi hän tähän aikaan päivästä tulee?
Jotain painavaa on Aukustilla mielessä.
-- Sinun, Alfrida, täytyy siis mennä linnaan, sanoo hän kuivasti; sillä
niin kertovat ihmiset, että olet tuomittu kahdeksi kuukaudeksi, kun
talvella syövedellä poltit erään pehtoorin kasvot ja vaatteet,
heittämällä koko pullon hänen niskaansa.
Aukusti oli tuntuvasti harmissaan.
-- Miks'ei hän mennyt pois huoneestani, kun pyysin ja käskin? --
vastasi Alfrida ärttyisesti. Mikä oikeus hänellä oli ärsytellä minulle
huoneessani? Samoin teen vieläkin, jos tulee -- --.
-- Elä kiivastu, Alfrida! -- jatkaa Aukusti lauhtuneemmalla äänellä.
Mutta onhan tuo kovin ikävää, kun ihmiset siitä taas saivat uutta
virikettä juoruahjoonsa.
Alfrida hymyili kylmästi. -- Puhukoot ihmiset mitä hyvänsä, se on
minusta sama! -- sanoi hän sitten välinpitämättömän levollisesti.
Alfridan välinpitämättömyys ja melkeinpä traagillinen vakavuus
hämmästytti Aukustia. Eikö hän olekkaan Alfridaa ymmärtänyt oikein? --
Hän oli hyvin areksiva, tahtoessaan sulkea Alfridan syliinsä. Mutta
Alfrida vetäytyi pois ja pitkitti:
-- Minä olen nuori ja terve; voisin kyllä tehdä työtä, mutt'ei minulla
ole kärsivällisyyttäkään siihen. Päivät pääksytysten hikoillen seista
hellan ääressä -- jos tuon paikan vielä jostain saisin -- tai istua
ompelemassa, että sormet verilihalle käyvät, saadakseni tuskin
riittävää ravintoa, ja -- sitten tuo _ainainen, musertava_ jälkikaiku
siitä, mitä on ollut! Parempi lienee jatkaa sitä, mitä on alkanut -- ei
niinkään sydän kuole.
Aukusti kuunteli ja katseli häntä äärettömällä hämmästyksellä.
Alfrida jatkaa:
-- Toivo, että me kerran kuuluisimme toisillemme, on niin hämärä.
Mahdollisuus siihen on ainakin hyvin kaukana -- ja siksi ehdit sinä jo
mielesikin muuttaa seitsemän kertaa. Mitä teen minä odottaessani sinua?
Olethan itse sanonut, ett'et voi minua kohta ottaa -- kukaties et
tahdokkaan.
Kyynel pusertuu väkisin Alfridan silmästä; mutta sen hän huolellisesti
salaa Aukustilta.
Pitkän vaitiolon perästä kysyy Alfrida naisellisella kainoudella:
Aukusti, rakastatko todella minua? -- luoden totisen, tutkivan katseen
Aukustiin.
Katse tunkeutuu läpi Aukustin sielun. Hän tarttuu suonenvedon
tapaisesti Alfridan käsivarteen ja haltioissaan vakuuttaa vilpittömästi
rakastavansa.
Alfrida hymyilee vienosti. Hellyys ja suru kuvastuu hymyilyssä. -- Hän
vaipuu ajatuksiinsa.
* * * * *
Jo puolipäivän aurinko paistaa täydellä terällään. Niin on Aukusti
viipynyt. Hän katsoo kelloaan. Se on kohta puoli kaksitoista. -- Täytyy
lähteä.
Aukustin sydäntä vihlasi kipeästi, kun hän kysyi: olethan sinä illalla
kotona?
Alfrida vavahti ajatuksistaan:
-- En tiedä. En ole mitään luvannut. Minä en voikkaan mitään edeltäpäin
-- ehkä tulevat viemään linn -- --, vaan sitten -- sitten saat nähdä.
Aukustia värisytti, mutta hän koki hillitä itseänsä, eikä puhunut
mitään. -- Hän lähti. Alfrida seurasi portille ja jäi siihen katse
kiinnitettynä eteenpäin rientävään Aukustiin, joka seuraavassa kadun
kulmassa kääntyi vasemmalle ja niin katosi Alfridan nähtävistä.
Nyt saivat kyyneleet vapaasti valua Alfridan poskille tuossa portin
pielessä -- ei niitä siinä kukaan huomannut. Hän peitti silmänsä
esiliinallaan, itki -- itki ja huokasi:
-- Hän ymmärtää minua. Niin hän on sanonut. -- Jumalani, pelasta minut
nyt! Elä ota minulta onneani! -- -- Mutta sittenkään en voi vielä
täysin uskoa. En tohdi luottaa Aukustiin -- en tohdi vielä.
Kätkeytykööt tunteet sydämmeni pohjaan -- siellä piilossa säilykööt!
Koko iltapäivän istui Alfrida pihalle olevan ikkunan ääressä, nojaten
kyynärpäillään ikkunan alilautaan. Heitti aina silloin tällöin
kourallisen ryyniä ulos ikkunasta pihalle. Ja joka kerta parvi
kotikyyhkysiä siihen lentää pyräytti niitä tanakasti nokkimaan. -- Niin
tuo säpsättävä kyyhkysparvi tuossa huvitti Alfridaa, että hän aina
väliin helakasti nauroi. Niiden sydän ei tuntenut surua, ei ollut
niillä tuskaa synnistä ja häpeästä, eikä niillä tarvinnut olla huolta
huomisesta. Sipsattivat siinä vaan, minkä voivat, tönkkäsiivillään ja
Alfridalle kiitokseksi omalla äänellään ulisivat.
* * * * *
Jo kahdeksan aikaan illalla tuli Aukusti jälleen Alfridan luo. --
Siellä istui kaksi komeaa herrasmiestä pyöreän sohvapöydän ääressä,
toinen tuossa kiikkutuolilla, toinen sohvassa longallaan. Joivat siinä
olutta ja kinastivat Alfridalta hänen uutta valokuvaansa.
Oi, kuinka Aukustin sydäntä leikkasi! Hän puristi nyrkkiään ja, "hyvää
iltaa" sanottuaan, istui erilleen nurkkaan. -- Alfrida tuli hänen
luokseen -- istui siinä hetken ja puhua lipatti sitä ja tätä. Näytti
niin iloiselta, eikä ollut muistavinaankaan mitään -- --,
Aukustin rintaa helpotti, kun herrat alkoivat tehdä lähtöä. Alfrida
auttoi toisen ylle päällysnuttua, taputti häntä olkapäälle ja sanoi:
sinä tulet siis takaisin ja tuot, mitä lupasit?
He menivät. -- Alfrida tuli taas Aukustin tykö ja koetti puhua. Mutt'ei
Aukusti vastannut sanaakaan -- kirkas kyynel vaan valahti silmästä.
-- Aukusti! Mikä sinua vaivaa? -- kysyy Alfrida hiukan kiusaantuneena.
Elä ole turhamainen! -- jatkaa hän vieno, hieman leikillinen hymy
huulillaan. -- Mitä tuollaisesta miehestä, joka itkee?
Vähitellen Aukusti hiukan rauhoittuu.
-- Miksi olet levoton tähteni? Kyllä minä olen, miten minut jätit, --
virkkaa Alfrida. Nuo herrat, jotka näit luonani, ovat, vaikka
nauttivatkin suurta vuosipalkkaansa, kiusanneet minulta rahaa lainaksi
-- juomiseensa tietysti. Niinhän ne herrat! Ja minä, hupsu, olen heille
antanut. Toiselta sain nyt vihdoinkin rahani pois; mutta toisella ei
ollut vieläkään maksaa. Käskin sen tähden, niinkuin kuulit, tuota
toista tulemaan takaisin ja tuomaan, mitä lupasi -- rahani nimittäin.
Tuoneeko tuo? Sitä en tiedä. Ei ole syytä moisiin herroihin paljoakaan
luottaa, varsinkaan, kun he ovat tekemisissä "tyttöjen" kanssa. -- Kas
nyt, Aukusti, kuulit koko asian. Oletko siitä minulle suuttunut?
-- En, Alfrida.