Lyhyt silmäys olojen kehitykseen.
Jota laajemmalta risteilin hädänalaisia seutuja Koillissuomessa,
jota enemmän katselin heidän toimiaan siellä ja tutustuin heidän
mielipiteihinsä sekä entisiin että nykyisiin oloihin nähden, ja
varsinkin kun kuulin, kuinka siellä on eletty ennen ja näin kuinka
siellä eletään nyt, sitä enemmän aloin tulla siihen johtopäätökseen,
ett'ei tämä nykyinen nälänhätä ole niinkään suuressa määrässä
satunnaista kuin luulisi. Vuodentulo oli kyllä huono, ja yhä huonompi
se on ollut, jota edemmäksi pohjoiseen kulkee, mutta tässä täytyy ottaa
huomioon se, että se on huono aina, se on heikko pysyväisestä. Ei
parhaimpinakaan vuosina riitä tulo omista viljelyksistä yleiseen muuta
kuin kevättalveen, noin puoleksi vuodeksi tai vähä enemmän. Joka vuosi
tulee sato liian pieni, vaikka se laadultaan olisi kuinka hyvä tahansa.
Tänä vuonna se on tullut mitätön sekä laatuunsa että paljouteensa
nähden, leivän puute on alkanut heti uutisesta, kun se tavallisesti
alkaa vasta kevätpuolella. Kymmenen vuoden kuluessa on ollut viisi
katovuotta ja niistäkin toisesta viidestä ainoastaan kolme hyvää.
Näistä hyvistä vuosista oli vuosi 1901 parhaita, mitä miesmuistiin on
ollut, sen kaikki myöntävät, ja sentään kuorittiin viime kevännäkin
monessa paikassa petäjää leivän jatkoksi ja monella ei ollut enää
syksyllä siementä kylvöä tehdäkseen.
Nämä seudut ovat juuri sillä rajalla, jossa maanviljelys vielä _kokee_
olla pääelinkeinona, _olematta_ kumminkaan sitä.
Pää-elinkeinoina ovat jo kauvan olleet ja ovat vielä tälläkin hetkellä
yleensä metsänhaaskaus ja erittäinkin tervanpoltto, vaan kun nekään
eivät enää harjoittajaansa pysyväisesti elätä, niin siitä se lähtee
haikein hätä, siitä suurin nälkä.
Tämänkin nykyisen leivänpuutteen emäjuuret ovat hyvin syvällä ja
leveällä, eivätkä ainoastaan viimekesäisiin tulviin ja halloihin
kiintyneinä, joskin kohta epäsuotuisa kesä ne taas satunnaisesti
paljasti tavallista enemmän.
* * * * *
Jos nyt kaikista näistä seikoista, sekä entisistä että nykyisestä
hädästä siellä, tahtoo tehdä jonkunlaista yhteenvetoa, jotain
lopullista johtopäätöstä, niin tuntuu aluksi, niinkuin siitä sukeutuisi
sellainen sotkuinen vyyhti, josta ei aivan helposti selvää kohtaa
löydä. Kaikki langat ovat niin toisiinsa hämmentyneet, että jos yhteen
tarttuu, niin seuraa mukana koko vyyhti, eikä ainoakaan lanka ole
yksittäin nähtävissä, täydelleen erillään muista.
Vaan että saataisiin vyyhti jotenkuten selville, ei auta muu kuin
etsiä ensin käsiinsä pää. Kun sitä sitten pujottelee ja sille juoksua
selvittelee, niin saattaa koko vyyhti sentään juosta jommoisellekin,
yhtäjaksoiselle kerälle. Ja se juuri on tehtävä tässäkin. On haettava
alku käsiin, ennenkuin voidaan lopusta päättää mitään, on luotava
katsaus näitten hädänalaisten seutujen entiseen kehitykseen ja sitten
vasta tehtävä johtopäätöksiä nykyisistä oloista.
Tällainen katsaus vaatisi tietysti syviä tutkimuksia ja paljon aikaa,
ja silloin siitä saattaisi syntyä hyvinkin laaja, mutta silloin se
myös olisi täydellinen ja luotettava. Siihen en minä kumminkaan lyhyen
matkan perustuksella pysty, enkä sitä yritäkään, vaan kerron ainoastaan
sen, mitä olen tietooni saanut vanhoilta, kokeneilta ja paikkakuntain
oloja tuntevilta miehiltä.
Ja hyvin ahtaisiin puitteihin voisin oikeastaan supistaa koko tämän
katsaukseni, muutamiin sanoihin, jotka minulle lausui eräs vanhus
Puolangan salolla.
"Kun minun isoisäni tuli tänne", sanoi hän, "olivat nämä seudut yhtä
hyviä, kuin mitkä muutkin tahansa, vaan sen jälkeen on muualla menty
eteenpäin ja täällä jääty paikalleen".
Vaan kun siellä ei kumminkaan kaikissa suhteissa ole jääty ihan
täydellisesti paikalleen, niin täytyy tätä katsausta laajentaa.
Väkiluku on lisääntynyt ja asutus levinnyt, yhteiskunnalliset olot ovat
muuttuneet, valtio on supistanut metsäin käyttöä erottamalla suurimman
osan niistä omaan huostaansa j.n.e., mutta maa on pysynyt tavallaan
yhä erämaana, elämän ehdot ennallaan. On siis kylläkin menty eteenpäin
muutamissa kohdissa, vaan toisissa todella pysytty paikallaan.
Kun asutus ensin alkoi näihin seutuihin levitä, kulkien Savosta
päin ja Oulunjärven ympäristöstä itään ja pohjoiseen, kun
ensimmäiset tienraivaajat metsästäjinä ja kalastajina anastivat
saloja haltuunsa, oli siellä tietysti luonnon välittömästi antamaa
hyvyyttä ylenpalttisesti ja kaikki oli aluksi yhteistä, niin metsät
kuin järvetkin sekä niitten kasvattama riista. Ei kukaan pannut
metsään rajaa, jonka yli ei olisi saanut käydä, ei kukaan pitänyt
etuoikeutenaan padota jokien suita niin tiukalle, ett'ei lohi ja
siika vapaasti päässyt merestä nousemaan ylävesiin, eivätkä liioin
tukkiruuhkat niitten kulkua estäneet. Taloja oli mahdottoman harvassa,
päivänmatkain päässä toisistaan, ainoastaan moniaita koko nykyisten
laajojen pitäjien alueella. Kaskia poltettiin rajattomasti. Valittiin
joku suuri vaara tai tasainen kangas, alettiin Maariasta kaataa sen
aarniometsää ja ryskytettiin Vappuun saakka, niskassa palttinaiset
suojukset, "sillä lumeen sitä olisi sen aikuisissa metsissä muuten
hukuttu", kertovat vielä vanhat. Maa oli ennen kajoamatonta, siinä oli
vuosisatain voima tallessa, ja kun siihen lisäksi tuli summaton tuhkan
paljous, kasvoi se tietysti mainion hyvästi. Ja alaa ja väljyyttä oli
hakea yhä uusia kaskimaita, toisinaan kuului olleen monenvuotisia
aumoja metsissä säästössä, ja viljaa oli usein myytäväksikin. Tehtiin
ohrasta ja lohesta kalakukkoa, elettiin edelleen ja kaskettiin
miespolvien kuluessa koko äärettömät erämaat laidasta laitaan.
Hallavuosia ja epäsuotuisia kesiä sattui tietysti silloinkin, ja
jollei vanhoja säästöjä ollut, saattoivat ne muodostua hirveitä tuhoja
tuottaviksi, koska avunsaanti ulkoapäin usein oli aivan mahdoton kaupan
ja liikekeinojen silloisella kannalla ollessa. Ja monet vielä sitäkin
pahemmat tuhot tulivat vanhempina aikoina ryöstöretkien muodossa
Venäjän puolelta rajaa, jotka kaikki seikat kyllä niitten seutujen
historiasta tunnetaan.
Kaskenpoltto, joka nähtävästi on ollut viljan viljelyksen ensimmäinen
alkumuoto kaikkialla, vaatii viljelijältään laajoja maa-aloja,
sitä laajempia, jota hitaampi metsän uudestaan kasvaminen kullakin
paikkakunnalla on, ja yhäkin laajempia, jos maan rapautuminen sekä
monenmoisten orgaanisten ainesten tekeytyminen sen pinnassa käy
hitaasti, niinkuin asianlaita ehdottomasti on esim. juuri Koillissuomen
kylmässä ilmanalassa ja auhdolla hietikkomaalla. Ja suot taas, joita
siellä päin on suhteettoman paljon, ovat sen laatuiseen viljelystapaan
tuiki käymättömiä, olivatpa ne sitten vaikka kuinkakin hyviä.
Joka paikassa, missä asutus on vakautunut ja laajentunut, onkin
kaskenviljelys edellämainituista syistä ihan itsestään, ilman
mitään pakkokeinoja alkanut väistyä pysyväisen ja säännöllisen
peltoviljelyksen tieltä syrjään, ja on siihen tietysti osaltaan
vaikuttanut sekin, että puulle muulla tavoin käytettynä on ruvettu
saamaan parempia ja varmempia hintoja, kuin leiväksi polttamalla.
Koillissuomessa alettiin kaskenpolttoa vähentää jo paljoa aikaisemmin
kuin etelämpänä maassamme, jossa se Savon ja Karjalan puolella paikoin
jatkuu vieläkin jotensakin sitkeästi. Metsänkasvu on siellä siksi
hidasta, maan pinta siksi laihaa ja raakaa ja hitaasti tekeytyvää, että
tuskin monessakaan kohdassa voinee kahta kaskea vuosisadan kuluessa
samalla mäellä kaataa, kun esim. Savon multaisilla kunnailla on voitu
kaataa kolme ja ehkä neljäkin.
Valtio alkoi myös käydä isojakoja ja supistaa laajojen yhteismetsien
nautintoa, kaskenkaatajia enentyi niin, että olisi oikeastaan ihan
päinvastoin tarvittu vielä entisiinkin maihin lisää, ja niin luovuttiin
koko kaskenpoltosta. Mutta tämä ei käynyt niinkuin sitä ennen ja
sittemmin on käynyt muualla, ja siinä juuri lieneekin koko pääasia,
suurin syy näitten seutujen edistymisen seisahdukseen. Sen sijaan,
että olisi ruvettu täysillä voimilla muihin viljelyskeinoihin, kun ei
enää metsää polttamalla saatu viljaa, ruvettiinkin metsiä polttamaan
tervaksi, ja on tähän päivään saakka poltettu sellaisella innolla --
vaikka kyllä yhäti huononevilla tuloksilla että sen rinnalla kaikki muu
on saanut pysyä syrjässä. Jäätiin siis kumminkin metsistä riippuviksi
ja niin yksinomaa niitten turvaan, ett'ei enää osata mihinkään muuhun
apukeinoon tarttua, vaikka monenkaan metsistä ei ole paljo muuta
jälellä, kuin siellä täällä huojuvia limoja, joista ei ole suurempaa
turvaa kuin myrskyssä heikosta korresta.
Ja kun näistäkin alkaa tulla kato, niin sitten vasta on kato
täydellinen, ell'ei sitä ennen ole mitään sen estämiseksi tehty. Kun
kaikki mäntymetsät on poltettu tervoiksi, niinkuin nyt jo alkaa olla
laita, koska uusien männiköitten kasvu ehkäistään sillä, että puut jo
moniaan tuuman vahvuisina heti kolotaan, ennenkuin ovat edes ehtineet
siementä levittää, ja metsät siten muuttuvat huonoiksi kuusikoiksi, kun
sitten massatehtaat ovat jauhaneet kuusikot paperiksi ja tukkiyhtiöt
anastaneet parhaat metsätalot haltuunsa, sitten vasta siellä on _oikea_
nälänhätä, sitten saadaan hätäapukomiteat muuttaa vakituisiksi, aina
seisoviksi virastoiksi -- ell'eivät asukkaat itse ajan vielä ollessa
ryhdy miehekkäästi miettimään, mitä heidän itsensä olisi tehtävä.
Paljon antaisi tämä uhkaava metsäkato muun kadon ohessa puheen ainetta,
mutta tyytykäämme nyt siihen, että teemme syntiluettelon tervanpoltosta
-- joka kumminkin kaikkine pahoinekin puolineen on sentään pää-asiassa
ihmisiä siellä päin näihin saakka miten kuten elättänyt.