Puolangan kautta Ouluun.
Mistä se tulee, että tässä maailmassa löytyy niin äärettömän paljon
räikeitä vastakohtia, ja niin äärettömän suuria vastakohtia, ett'ei
niitä kernaasti ottaisi tosiksi uskoakseen, ell'ei omin silminsä
näkisi? Löytyy huippuunsa saakka kohonnutta ylellisyyttä, jossa paljon
ponnistellaan ajatuskykyä siihen, kuinka mukavimmin ja suurimmaksi
nautinnoksi käytettäisiin tätä maallista mammonaa -- ja löytyy
kurjuutta ja puutetta, löytyy alastomuutta ja nälkää, jossa kaikki
käytettävänä olevat hengen ja ruumiin voimat keskittyvät yhteen
ainoaan yksinkertaiseen kysymykseen: mistä saada leipäpala suuhunsa,
mistä saada yksi ainoa suupala selvää, rukiista leipää nälkänsä
tyydyttämiseksi.
Tämä ajatus asui minussa pohjimmaisena koko sen ajan, jonka näillä
nälkämailla matkustelin, ja yhä voimakkaammaksi se tuli matkani
viimeisellä taipalella kulkeissani Taivalkoskelta Puolangan kautta
Ouluun, joutuessani tervojen syntymäsijoilta siihen paikkaan, jossa ne
niitten polttajani käsistä maailman markkinatavaroiksi muuttuvat. Olin
juuri kuullut tervan syntysanat, olin nähnyt sen synnytysponnistukset,
monet pitkät puhteet ja yöt kurjissa hökkeleissä, likaisilla
lattioilla porontaljallani loikoen valitusta ja ruikutusta kuunnellut
ja puutetta kaikissa muodoissaan katsellut ja kun sitten eräänä yönä
kylmänkonttaisena kömmin reestäni ylös sähkölyhtyjen valossa Oulun
seurahuoneen edustalla, kun astuin sinne sisään ja näin kaiken sen
jäykän ja häikäisevän kaavamaisuuden, jonka ylellisyys siinä oli
ottanut ilmestysmuodokseen, niin iski vastakohta oloissa minua niin
voimakkaasti silmiin, että todella menin pitkäksi aikaa aivan mykäksi,
enkä tahtonut saada kiinni sen sanavaraston päästä, jota siinä paikassa
olisi ollut käytettävä.
Toista on siellä takalistoilla, toista oli täällä!
Tämä oli nyt se Oulu, tämä oli se suu, joka vetää kaikki pienet
purot lähteistään saakka Kuhmosta, Hyrynsalmesta, Sotkamosta,
Paltamosta, Ristijärveltä, aina Kiannan köyhiltä periltä saakka yhteen
kokoon ja laskee ne kuohuvana koskena sähkölamppujen valossa ijäti
täyttymättömään mereen.
Täällä ovat omat ajatuksensa maailmasta ja maailman menosta ja ihmisten
tehtävistä siinä suuressa taloudessa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, ja
omansa ovat taas niillä, jotka viimeisiä metsäinsä rippeitä tervapuiksi
kolovat, jotka juurakolta vääntävät ja valtion metsistä armopuita
kerjäävät saadakseen täältä jonkun säkin jauhoa olkien ja petäjäisen
sekaan.
Eikä se räikeä vastakohta ilmesty yksin kaupungin ja takaliston
välillä, sitä näkee uskomattoman paljon jo itse takalistollakin, aivan
samoin kuin sitä voi nähdä kaupungin ahtaassakin piirissä.
Olen oikeastaan rientänyt asioista edelle, kun puhun jo Oulusta, vaikka
minulla vielä on kertomista nälkäseuduiltakin, mutta en voinut lomassa
olla mainitsematta siitä, mikä matkalla ajatustani vaivasi.
Taivalkoskelta ajoin taas saloteitä pitkin takaisin etelään päin,
Puolangalle, ja tulin sillä välillä kulkeneeksi myös erään kolkan
yli Pudasjärven seurakuntaa, Puhosjärven ja Korpisen kyläin kautta
kuuluisan hyvinvoipaan Askanmäkeen, joka on jo Puolangan puolta.
Siinä, Pudasjärven piirissä, tapaa varsin vauraan näköisiä taloja
pitkin matkaa, vaikka ne ovat samallaisia erämaataloja kuin muutkin.
Pirttien lattiat ovat maalatut -- niissä ei kuleteta enää hevosia
appeella -- kammarien seinät ovat paperoidut, ikkunat ovat monessa
paikassa verhotut "kartiineilla", siisteys on jotensakin tyydyttävä,
mutta lapsia ei sentään panna kansakouluun, koska ne ovat "sellaisia
laitoksia, joihin raha täällä saloilla menee hukkaan", kuten sanottiin;
ja lähellä olevassa Jongun kylän koulussa kuului olevan vaan neljä
oppilasta. Kummako sitten, jos ainaisissa pettuleipäseuduissa olisi
koulut tyhjinä.
Oli näillä vauraammilla taloillakin sentään aina joku kurjempi,
hätääkärsivä naapuri, joku, joka yhä piti vastakohtaa vireillä
edessäni. Ja kun koetin ottaa selville, mistä tämä tulee, kuulin
siihen aina samat syyt kuin kaikkialla muuallakin; syytettiin Jumalaa
ja ihmisiä, luontoa ja tukalia oloja. Jokainen oli kyllä parhaansa
koettanut, vaan ei se elämä siitä kirkastunut.
Mutta Korpisen kylän Holapan isäntä, joka kertoi renkipojasta tulleensa
isännäksi, antoi tähän seikkaan sellaisen lyhyen selityksen, "ett'ei
se kurjuuskaan kaikki ole Jumalan sallimaa, ei olojen pakottamaa, vaan
on siihen muitakin syitä". Ja tätä jutellessaan veisteli hän ahkerasti
astian laitoja koko pitkän puhteen -- tervatynnörin laitoja tosin,
mutta hän sanoi silloin tällöin polttavansa tervaa vaan hylkypuista ja
minä luulen, että hänen lyhyessä selityksessään oli hyvin paljon totta.
Kuului olevan Pudasjärvelläkin sentään laajempiakin alueita, jotka ovat
järjestään köyhiä ja niistä mainittiin etupäässä pitäjän pohjoisosa,
Livojoen latvaseudut.
Vaan Puolangan puolelle tultaessa oli heti jo valitus yleisempi taas ja
puute yleensäkin silmiinpistävämpi. Siinä sattui kyllä siinäkin matkani
varteen taloja, jotka muistuttivat melkein "hoveja", kuten esim. edellä
mainitsemani Askanmäki, jossa kylvetään vuosittain 14 tynnöriä ohraa
ja ruokitaan 40 päätä karjaa kytkyessä, vaan heti ympäristössä syödään
pienemmissä paikoissa, torpeissa ja mökeissä, tämän vuotisia "ruomuja"
sekä petäjää.
Tulolähteitä sekä työansiota oli Puolangalla kyllä paljon, mutta ne
olivat epätasaisesti jaetut, ja siitä kuului paljon valitusta. Toisissa
osissa seurakuntaa niitä oli, toisissa ei, ja tämä tulee, varsinkin
mikäli tilallisia koskee, siitä, että pitäjän alueeseen sattuu useampia
valtion metsähoitopiirejä, ja näistä hoitopiireistä toisissa annetaan
armopuita, vaan toisissa ei anneta, riippuen aina siitä, mihin
huomioon paikalliset metsäherrat ovat tämän asian suhteen tulleet ja
millaisia puoltolauseita he ovat tällaiseen puitten saantiin nähden
valtion metsistä antaneet. Tämä oli sama seikka, josta valitettiin
Taivalkoskellakin. Kuusamon piirissä niitä annetaan auliisti, niinkuin
jo ennen olen maininnut, ja annetaan Hyrynsalmenkin piirissä; ja
rahallinen ansio on niistä talollisten sekä yleensä puitten saajain
oman puheen mukaan melkoisen suuri ja melkoisen huokealla vaivalla
saatu.
Ostetaan näet ruunulta honkia ja hylkypuita esim. 100 markan arvosta.
Kun niitä sitten on hiukan muokattu, ajettu jäälle ja keväällä uitettu
johonkin rantasatamaan, voidaan niistä saada porvarilta hyvässä
tapauksessa 1,000 markkaa ja ylikin. Ja sitä ennen, kauppoja tehdessä,
on niistä jo saatu käsirahoiksi muutaman jauhosäkin hinta. Työssä on
silloin ollut jonkun aikaa talvella pari tai kolme miestä ja hevonen,
keväällä menee uittohommiin joku viikko. Tämä on kaikki hyvin ja tästä
on paikoin totuttu jo elämään niin kokonaan, että on esim. maatyöt
kotona keväällä jätetty vaimoväen huoleksi, mutta näitten kauppojen
alla on ollut eräs ruma kohta, joka on vaikuttanut sen, että puitten
saanti on lopetettu.
Iin hoitopiirissä esim., johon suuri osa Puolankaakin kuuluu, ei enää
anneta kalikkaakaan. Piiriin on tullut uusi metsäherra, joka on alkanut
asiaa lähemmältä tarkastaa, huomannut siinä suurta vilppiä, ottanut
rautaisella kopralla oikeudesta kiinni ja sakottanut viime vuosina
jokaisilla käräjillä suuren joukon näitä armopuitten ottajia -- metsän
varkaudesta. Hän on huomannut, ett'ei tyydytä siihen määrään, mikä
on leimattu ja mistä on välikirja tehty, vaan otetaan mielin määrin
mistä tahdotaan ja mitä tahdotaan, kun kerran lupa on saatu. Ja kun
muut keinot eivät ole tepsineet tällaista omavaltaisuutta rajottamaan,
on metsäherra estänyt puitten saannin kokonaan. Häntä syytetään nyt
ankarasti tunnottomuudesta y.m., mutta päättäköön lukija itse, missä
määrin häntä on syytettävä.
Jotensakin samanlaatuinen on ollut asian laita viime hätävuosien
toimenpiteihin nähden, ja se on vaikuttanut lamauttavasti näihin
toimiin nykyisen hädän aikana. V. 1893 oli toimivia henkilöitä vastaan
lausuttu julkeita syytöksiä siitä, että he muka olisivat tahallaan
väärin käyttäneet hätäapuvaroja, ja tämä on luonnollisesti tympäissyt
toimessa olleita siinä määrässä, etteivät he enää kernaasti ryhdy koko
hommiin. Vaan siitä huolimatta syytetään heitä nyt taas liian laimeasta
toimesta ja osanotosta köyhäin hätään nähden.
Paperipuitten hakkuuta on Puolangalla runsaasti ja siinä tietysti
on vapaa työmaa kelle taliansa. Tämä on tunnettu kaikissa
lähipitäjissäkin. Mutta työn teettäjät valittavat, että miehiä
tarvittaisiin enemmän, ainakin joku satakunta vielä lisää. Työ on
urakkatyötä, jossa palkka jalkamiehelle tarkimman ilmotuksen mukaan
on nykyään ollut 1: 50 à 2: 50 päivältä, aina miestä mukaan. On
tapahtunut, että joku roteva mies on ansainnut kolmekin markkaa
päivältä.
Todellisen hädän suhteen oltiin Puolangalla samoin kuin
Taivalkoskellakin vielä odottavalla kannalla, aijottiin sitten vasta
anoa, suuremmassa määrässä apua muualta, kun ei enää nähdä tultavan
mitenkään omilla toimeen. Ja hyvin todennäköistä on, että apua
kyllä kevätpuolella tarvitaan hyvinkin runsaasti, jotenka on aivan
paikallaan, ett'ei sitä ennen aikojaan pikku puutteessa tärvätä.
* * * * *
Puolangalla loppui matkani niissä seuduissa, joita on pidetty enimmin
hädän uhkaamina, ja jota ne kieltämättä ovatkin. Siitä käännyin Ouluun.
Taakseni jäivät nälkämaat, ajelin taajaan asuttua ja hyvinvoivan
näköistä Oulun jokivartta ja katselin valoisampia oloja. Miltä tämä
kaikki näytti edellisiin verraten ja mitä tunteita siinä liikkui
mielessäni, siitä olen tässä aikaisemmin koettanut antaa lyhyen kuvan.