Taivalkoskella.
Taivalkoskea oli myös pitkin syksyä mainittu sanomalehtien palstoilla
niitten kuntain joukossa pohjan perukoilla, joita etupäässä nälkä uhkaa
ja jotka ulkoapäin enimmin apua tarvitsevat.
Tällainen oli ensimmäinen talo, johon Taivalkosken salokulmalla tulin,
siirryttyäni Suomussalmen surkeilta perukoilta rajan yli: neliöön
rakennettu kuin linna, keskellä avara piha, ulkopuolella seiniä
räystään alustoilla pitkät rivit lehmän reisiä "palvaantumassa",
porstuan seinät ja katto täynnä vastanylettyjä porontaljoja
puukehyksille kuivamaan pingoitettuina, avara pirtti, jonka toisen
sivun täytti kokonaan orsille ripustettu suuri nuotta, nurkassa
ainakin viisikymmentä kuormaa kiviä suureksi uuniksi muurattuna, uuni
valkeaksi rapattu, pöydällä noin neljän kannun vetoinen kahvipannu ja
siinä joukkoa ympärillä. "Huoneissa" s.o. kammareissa pistää silmään
kaikenmoiset valtameren takaiset esineet: suuri komea merimiesarkku,
monet Amerikassa otetut valokuvat, joissa entiset pieksuniekat ja
sarkatakkiset Taivalkosken pojat seisovat hienoissa tamineissa ja
valkeissa pystykauluksissa jäykkinä ja pönäköinä, niinkuin olisivat
valetut puhtaasta kullasta, vaikka kivihiilen pöly paistaa naamasta
ainakin yhtä selvästi kuin ennen kotipirttien noki -- niitä näkee, sekä
kaikenmoisia muita ulkolaisia esineitä.
Talo on porotalo, isännällä on joku satanen poroa ja hän voi hyvin.
Täällä on porotaloja paljon -- on niitä joitakuita Kiannankin puolella
-- ja olen tehnyt sen huomion, että niissä yleensä eletään paremmin,
vaikka valitusta kyllä kuuluu, että poronhoito on taantumaan päin
laidunten puutteen vuoksi, ja varsinkin tänä vuonna huonoa, kun
jäkälämaat jäätyivät sopimattomasti.
Sellainen oli ensimmäinen näkemäni talo Taivalkosken Jokijärvellä
ja oli niitä siellä useampiakin samallaisia -- jotensakin räikeitä
vastakohtia kaikkeen siihen kurjuuteen verraten, jota Kiannan
perukoilla juuri olin nähnyt.
Mutta rutiköyhiä ja varsinkin tänä talvena kovaa puutetta kärsiviä on
sentään tässäkin kunnassa enemmän kuin päältä nähden luulisi. En rupea
enää niistä tekemään sellaista luetteloa kuin Kiannalta, joka kyllä
tarpeeksi riittänee valaisemaan, kuinka siellä päin yleensä köyhät
elävät, mainitsen vaan, että pienten tilallisten ja torpparien asema on
yleensä tukalin, niinkuin joka paikassa muuallakin. Samalla Jokijärven
kulmallakin syövät köyhemmät eläjät petäjää melkein aina, siihen on
kyllä totuttu ja sitä on kuorittu viime kevännäkin, hyvän vuoden
jälestä. Useat tilalliset söivät jo viime kesänä viljansa niin tarkoin,
että pellot syksyllä jäivät kylvämättä, vaikka täällä aina täytyy
säästää siemenen vara vanhaa viljaa, jos mieli syys-kylvöä lainkaan
tehdä.
On sellaisiakin taloja, jotka eivät enää tällä hetkellä voi ruokkia
kylän ruotilaisiakaan, joita kunnassa ilman muita, yhteisestä kassasta
elätettäviä vaivaisia, on noin 100 kappaletta. Taivalkoskella onkin
vaivaishoitokustannukset kunnan väkilukuun nähden harvinaisen suuret,
ja niitten, sekä muitten kunnallisten menojen alla huokaillaan
raskaasti. Siirtolaisuus on kaikista pohjanperän kunnista ehkä suurin
täällä, paras osa kansasta lähtee maasta pois ja taakka lisääntyy
jälelle jääneitten vanhusten niskoille. Työväen saanti on niin vaikea,
että virkamiestenkin täytyy pakosta itse tehdä maantöitä kellä maata
on -- vaikka heillä ei monasti olisi siihen aikaakaan. Rengin palkka
tuossa 300 markan korvilla, jos sen nimittäin saa, koska enimmät
nuoret miehet ovat joko Amerikassa tai suurissa tukkitöissä ylempänä
pohjolassa ja Venäjän Lapissa.
Tässä muutamia numeroita Taivalkoskelta, jotka eivät oikeastaan kuulu
nykyiseen hätään, vaan jotka sentään ovat sen kanssa jossain yhteydessä
ja joita sen vuoksi olen joskus ennenkin maininnut:
Kunta, jossa on noin 3,000 asukasta, on viime vuonna maksanut yhteiseen
vaivaiskassaan 5,300 markkaa sekä elättänyt kyläruotulaisia rahaksi
laskettuna noin 6,500 markan arvosta ja maksanut muita kunnallisia
menoja 6,600 markkaa. Ja vajaan kymmenen vuoden kuluessa on osaksi
maksu- ja työkykyisimpiä henkilöitä kirkon kirjain mukaan siirtynyt
suureen länteen yli 1,000 hengen (jälestä vuoden 1893). Vaivaset eivät
siirry, ja voi niitä harvoja, joitten ne vihdoin täytyy elättää!
Köyhdytty on kovasti, mutta ponnistella koetetaan sentään omin neuvoin.
Äänekkäämpää valitusta ei vielä ole kuulunut, vaikka synkkä on
tulevaisuus. Tervan poltto on lopussa, kun metsätkin ovat lopussa, ja
moni ostaa jo polttopuikseen kelohonkia ruununmetsistä, vaikka hänellä
ennen on ollut silmäkannot saloa hallussaan. Korvia myöten ollaan
velassa oululaisille ja omille kauppiaille.
Oma kunnan kassa on tämänkin hädän aikana sentään jakanut köyhimmille
ensimmäisen avun, ja tilalliset ovat turvautuneet ruunun metsiin,
niinkuin ennenkin. Mutta tätä viimeksi mainittua apua ei ole saanut
nauttia koko kunta, vaan ainoastaan se osa siitä, joka kuuluu Kuusamon
hoitopiiriin. Siellä on haluaville jaettu "armopuita", vaan toisessa
osassa pitäjää, joka kuuluu Iin hoitopiiriin, ei niitä enää anneta,
vaikka kyllä ennen on annettu. Siitä on valitus kova, sillä armopuilla
on moni ansainnut sievoset rahat. Nyt täytyy heidän turvautua muihin
keinoihin.
Tauteja ei ole Taivalkoskella liikkunut, ei mitään nälkäkuumetta
ollut vielä peljättävissä, mutta toisenlaisen kuumeen huomasin siellä
kyllä raivoavan pahimmin kuin missään muualla, ameriikankuumeen,
josta jo ylempänäkin mainitsin. Kaikenlaisia siirtolaislaulujen
renkutuksia lauletaan sekä yksittäin että yhdessä oltaissa, yhdessä
oltaissa erittäinkin suurella innolla, aivan niinkuin joskus
kuulee kiihkojumalisten veisaavan Siionin virsiä. Ameriikka, se
on heidän Siioninsa, se on heidän toivonsa ja autuutensa ja ainoa
ajatuksensa. He ovat siitä niinkuin juopuneet, ja toimet täällä
kotoisella maakannikalla käyvät veltosti, aivan kuin koulupojan luvut
lukukauden viimeisinä päivinä, kun hänet ovat kokonaan vallanneet
ajatukset lähestyvän kesäloman hauskuuksista. Mutta kun minä toisen
adventtisunnuntain aamuna armon vuonna 1902 aijoin pistäytyä
Taivalkosken kirkkoon, astelivat sieltä jo pois pappi ja lukkari ja
heidän jälessään suntio, avainkimppua kantaen, ja kun ihmettelin,
kuinka jumalanpalvelus niin pian oli suoritettu, sain kuulla, ett'ei
kirkossa ollut sanankuulijaa ketään. Tämän minä olojen kuvaukseksi
merkitsin muistooni.