V.

Pikakuvia rajan takaa.

Kun ensimmäisellä matkallani poikki Suomussalmen pitäjän olin tullut

Raatevaaraan, aivan keisarikunnan rajalle, ja kun kerran nälänhätää

olin katselemassa, päätin samalla rupeamalla pistäytyä pikimältään

rajan toisellakin puolella, ell'en muunkaan vuoksi, niin tehdäkseni

ainakin pienen vertailun oloissa. Tiesin olevan hädän sielläkin,

ja yhtenään olin kuullut Kiannalla valituksia siitä, kuinka

rajantakaisista karjalaisista on heillä ainainen vastus, ne kun käyvät

siellä "rikkaissa" heimolaisissaan kerjuulla.

Itsekin olin heitä tavannut, sekä jalan että hevosella kulkevia,

enimmäkseen naisia ja lapsia, olin kuunnellut tuntikausia heidän

tulvanaan kuohuvia valituksiaan ja nostellut heitä polviltaan

jaloistani ylös, kun he olivat minulta apua rukoilleet. Tiedot

Suomen puolella olivat heistä kumminkin kovin ristiriitaisia. Vaikka

heidät eroittaa meidän puolen viimeisistä taloista ainoastaan joku

penikulma saloa ja sen halki avonaiseksi hakattu, leveä rajalinja, niin

kertoivat toiset sentään heistä, ett'ei heillä ole hätää mitään, he

vaan laiskuuttaan kerjäävät. Heillä on olot mainiot, mallikelpoiset.

Ei heidän tarvitse maksaa papille ei kunnalle ei vaivaisille, ja jos

hätä tulee, niin heitä kyllä omalta puoleltaan autetaan, ei nälkään

näännytetä niinkuin meillä. Heillä on kotonaan rikkautta ja loistavaa

vaatetta aitat täynnä, hinkalot viljaa kukkurallaan, ovat vaan suuria

veitikoita ja täällä risaisissa siekaleissaan kerjuulla kulkevat.

-- Kyllä heillä on kurjuus vallalla, puhuivat taas toiset. -- Köyhiä

ovat, saamattomia ja siivottomia. Saman katon alla hevosineen lehmineen

yhteisessä liassa nälkää näkevät.

Että heillä oli puute ja hätä kova, sen uskoin täydelleen, sillä olin

itse nähnyt heidän matkueitaan, joissa lapset avojaloin ja muutenkin

puoli-alastomina istuivat reessä huonoon loimipahaan käärittyinä.

Uskoin varmasti, että sellaisille matkoille ei lähdetä huvin vuoksi

eikä juonillaan kolmenkymmenen pykälän pakkaseen.

Heräsi minussa toinenkin halu kävästä rajan takana, kun olin niin

lähellä, enkä tiennyt, sattuisinko elämässäni milloinkaan toista

kertaa niille maille. Tuollahan oli selänteitten takana Vuokkiniemi ja

Latvajärvi ja Lapukan rannat, ne seudut, joissa runosuoni viimeiseksi

on voimakkaana pulppaillut, vielä silloinkin sykähdellyt, kun se

muualla jo oli kokonaan kuivunut. Enkö olisi käynyt katsomassa kylää,

jossa aikoinaan Lönnrot-vainajan kynää vuorokausimäärin pidettiin

tulisessa liikkeessä.

On sunnuntaipäivä, kun lähden Raatevaarasta itäänpäin, ja minä

vietän pyhää kummallisissa mietteissä, istuen reessä kirkkaassa

talvipakkasessa, keskellä hiljaista erämaata, niin täydellisen

hiljaista ja raskaan rauhallista, että se painaa mielen

vastustamattomasti surunvoittoiseksi. Ajetaan kankaita, noustaan ja

lasketaan vuoria, halaistaan soita ja ajetaan pienien metsälampien

poikki, katkaistaan eräällä lammella raja, joka siitä aukeaa kahden

puolen niin leveänä ja puhtaaksi raivattuna, ett'ei se kotvilleen

umpeen kasva -- mutta aina on ympäristö sama, aina seura muuttumaton,

metsää ja rytöä vaan ja sen keskellä harvakseen suuria ikihonkia,

jotka juurilleen kuivuneina työntävät latvojaan yli pienemmän

metsän korkeuteen, näytellen jäykkiä, käyriä, kovettuneita oksiaan

vaaleansinistä taustaa vastaan.

Vihdoin alkavat maat vähitellen yhtäjaksoisesti laskeutua itään päin

ja muuttuvat hiukan vehmaisemmiksi. Näkyy siellä ja täällä pieniä

viidakoita, joita lännen puolella ei näkynyt, aukeaa eteen jossakussa

kohdassa pieni puron varrelle raivattu niittymaa ja siinä matala, lumen

peittämä lehti- tai heinäsuova.

-- Niillä on täällä paremmat niittymaat kuin meillä, sanoo kyytimies,

joka koko matkalla ei ole puhunut juuri luotua sanaa.

Tulee vastaamme pieni olkikuorma, jonka päällä istuu vanha nainen.

Hänet autetaan ohi ja kuullaan, että hän aikoo koettaa Suomen puolella

vaihettaa kuormansa jauhoihin.

Ympäristö alkaa yhä enemmän muuttaa muotoaan ja huomaan, että olemme

tulossa ihmisasunnoille. Olen utelias näkemään, miltä karjalainen talo

ensi silmäyksellä näyttää.

Se on Vasonvaara, johon ensimmäiseksi tulemme, yksinäinen talo syrjässä

Latvajärven kylästä.

Kumma on talo päältä nähden hämäläisen katsella, monikolkkainen ja

-kulmainen, mutta hauskan ja keveän vaikutuksen se sentään tekee

korkeine päätyineen ja pienine ikkunoineen lähellä pitkää räystästä.

Rakennuksen matalampaan kylki-osaan johtaa sisään leveä, umpinaisen

portin tapainen ovi, ja sieltä kuuluu kahden koiran äkäinen haukunta.

Yhteen korkealla olevista akkunoista ilmestyy pari partaista naamaa;

kun me seisautamme hevosemme oven eteen, kuuluu puhetta ja kolinaa,

niinkuin joku tulisi porraspalkkeja alas, ja koirain haukunta käy

hillitymmäksi.

-- Tule terveh, tule terveh! sanoo ovessa vastaani tuleva mies, kun

minä teen hänelle hyvän päivän, ja hän johtaa minut puoli pimeässä ja

monen soppelon kautta kummallisia portaita myöden ylös asuinhuoneeseen,

joka on matala, mutta suureksi hämmästyksekseni erittäin raitis, puhdas

ja siisti, verraten niihin pirtteihin, joissa viimeksi olin ollut.

Mistä tulee tämä puhtaus? oli ensi ajatukseni. Niin, mistä se tulee?

Vastatkoon, ken tietää, minulla ei ollut aikaa sitä pidemmältä miettiä,

sillä neljältä taholta alettiin minulle puhua yhtaikaa sellaisella

sujuvalla suulla, että sain olla pelkkänä korvana.

Ja hetkiseksi välähti siinä taas mieleeni toinen ajatus.

Mistä tulee tämä tavaton kielen notkeus, tämä sanojen herkkä ja pehmeä

juoksu? Aamulla, penikulmaa, paria lännempänä oli vielä saanut melkein

vetämällä vetää, ennenkuin sai sanan kerrassaan kuuluviin.

Kumpi niistä nyt oli alkuperäistä suomalaista, vai oliko kumpikaan?

Oliko kirkko muuttanut kansan pohjimmaisen luonteen, vai oliko se

jommankumman kirkon alueella säilynyt muuttumatta vanhoillaan?

En tätäkään seikkaa ehtinyt tarkemmin mietiskellä, sillä täytyihän

minun avata sanalippaani minunkin, kun minusta olisi kaiken lisäksi,

mitä itsestäni jo olin sanonut, vielä tahdottu tehdä auttaja

kymmeneenkin eri puutteeseen, mutta varsinkin nälkään ja tauteihin,

joita ei kumpiakaan näkynyt puuttuvan.

Että nälkää oli olemassa, sen näytti jo talonväen kuihtunut

ulkomuotokin, Jos miehet olisivat olleetkin reippaamman näköisiä ja

toisissa tamineissa, olisin ininäkin heidät heti tuntenut, sillä kaiken

aikaa, kun siinä puhelimme, kalvoi minua ajatus, että missä kummassa

minä olen heitä ennen tavannut. En tahtonut pitkään aikaan muistaa,

että he olivat niitä vanhoja tuttuja Karjalan miehiä, jotka lapsena

ollessani minunkin kotipuolessani, rehevän hyvinvointisen näköisinä,

suu leveässä naurussa, latoivat laukuistaan talojen pöydille silkkiä,

samettia, verkoja ja loistavia huiveja, ja saivat naiset ihastumaan

ikihyviksi ja monen emännän avaamaan raha-arkkunsa kannen.

Nyt kituivat he siellä kotonaan ruomuleivällä ja happamalla kalalla,

kalpeina ja parrat harmaantuneina. Ei ollut talossa hevostakaan, yksi

lehmä oli, sekin ehtynyt.

Isännän oli jalka kipeä, että tuskin kävelemään kykeni, toinen mies

talossa oli vanha ja puolisokea, mutta verkkopahojaan he sentään

parhaillaan paikkailivat, vaikka olikin pyhä, ja uhkasivat lähteä siian

kutua jään alta koettelemaan, sillä muuten sanoivat kuoleman uhkaavan,

koska apua ei mistään lähde ja kaikki entiset säästöt ovat lopussa.

Niin ovat tehneet heille tuhoa monet katovuodet, mutta erittäinkin tämä

viimeinen.

Meidän puolella rajaa on tervanpoltto huonontunut, täällä kaupanteko,

mietiskelin minä, kun siitä taas asetuin rekeen. -- Mutta meillä on

sentään vielä toivoa nousemisesta, niinkauvan kun eletään vapailla

tiluspohjilla, vaan lieneekö näillä raukoilla sitä toivoa milloinkaan?

* * * * *

Ajoimme kylään ja päätimme yöpyä Perttusen taloon, koska siellä

kuulimme olevan enimmän tilaa. Talo on eräässä Latvajärven saaressa,

hiukan sivulla kylästä, joka näkyy siihen yhtäjaksoisena ryhmänä pitkin

järven rantatörmää, kirkko ylinnä ja keskimmäisenä. Tämä talo oli

ennen ollut kylässä myös, mutta oli palanut, ja silloin oli sen vanha

omistaja, Arhippainen Miihaili Perttus-vainaja, suuri runolaulaja,

muuttanut poikansa kanssa tähän saareen ja tässä sokeana saman poikansa

ja miniänsä hoivissa kuollut ja vienyt virtensä mennessään.

Ei ollut ketään kotosalla, kun tulimme taloon, koira vaan ärhenteli

oven takana tanhuassa. Mutta samassa ajoi emäntä virkulla varsalla

pienen kasvattipoikansa kanssa -- itse hän on lapseton -- jään yli

kylästä kotiin. Yhdessä veimme molemmat hevoset tanhuaan, ja nousimme

sitten sen kautta viepiä portaita tupaan, joka on talon ainoa

asuinhuone.

Isäntä oli Oulussa jauhon haussa, mutta emäntä otti minut vastaan

niin lämpimällä sydämmellisyydellä, ett'en sellaista vastaanottoa

ventovieraana ole vielä ikänäni millään maailman kolkalla tavannut.

Tupa on jo hämärä, kun tulemme sisään, mutta emäntä puhaltaa entisistä

hiilistä takkaan tulen, lisäten siihen vähän puita, ja sytyttää

pöydälle pienen lampun, niin että saattaa selvästi nähdä huoneen

sisustuksen. Se on vielä viittä vertaa puhtaampi ja siistimpi, kuin

äskeinen Vasonvaarassa. Lattia, laki, seinät, kaikki hehkuvan puhtaina,

niinkuin olisivat vasta eilen uudesta hongasta veistetyt. Takka on

valkeaksi rapattu, ikkunanpielet ja huonekalut maalatut, vuoteita ei

ole.

Emäntä on kovin pahoillaan, melkein häpeissään ja nolona, ett'ei heillä

ole vieraalle mitään tarjottavaa. Ei ole kahvipapua, ei tsajun lehteä,

ei sokerin murenaa, ei mitään. -- Eikä ole koko kylässä, he ovat tällä

kertaa kaikki yhtä köyhiä. -- Papilla kyllä on. Sille hiljan juuri

Oulusta tuotiin, niin ett'ei tahtonut tänään kirkkoon kyetä, vaan ei

ole muilla raukoilla edes selvää leipää, eikä sitä ole heilläkään tällä

kerralla.

-- Pannaan eväät tasan matkassa, lohduttelen minä emäntää. -- Minulla

on kyllä laukussani tsajua ja sokeria, on voita ja rinkeliäkin, kunhan

keitätte vettä vaan.

Kun on saanut vettä pataan liedelle, hankkiutuu emäntä tanhuan puolelle

lehmiään katsomaan. Hänellä on niitä kaksi, vaan ei kumpikaan ole enää

maidossa, kun rehut ovat olleet niin kehnoja.

Mutta ensin tekee hän vikkelästi ja kursailematta pienen toaletin.

Pudottaa pyhähameensa jalkoihinsa, astuu siitä ulos, ja vetää päälleen

pitkän mekontapaisen arkihameen, jonka kiinnittää rintansa kohdalle,

melkein kainaloitten alle. Navetasta tultuaan puhdistaa hän tarkasti

kätensä oven pielessä olevassa pesulaitoksessa ja muuttaa taas hameita.

-- Hyvältä tuoksuu vieraan tupakka, polttakaahan vapaasti, sanoo hän

sitten minulle lähestyessään pataansa, kun minä sillä aikaa olin tehnyt

tupakan ja puhaltelin savuja takkaan. Olin jo edeltäpäin kuullut,

ett'ei siellä kernaasti sallita tupakoimista huoneissa enemmän kuin

lattialle sylkemistäkään, ja sen vuoksi olin siirtynyt tupakoimaan

takan eteen.

* * * * *

Tee on pöydässä ja minä alan kyytimiehen kanssa juoda sitä, mutta

emäntää en tahdo saada millään tavalla, en pyynnöllä en viettelyllä

yhtymään seuraamme. -- Koska hän nyt itse kerran on niin tyhjä, ettei

ole mitään tarjottavaa, niin väärin on, että hän vieraan matkamiehen

eväitä kuluttaa.

Oliko se hienotuntoisuutta, vai jotain lahkolaista vastenmielisyyttä,

sitä en tiedä, mutta täydellinen poikkeus hän siinä suhteessa oli

kaikista muista rajantakaisista, joitten pariin jouduin.

Vihdoin otti hän kupin ja asettui istumaan minua vastapäätä pöydän

toiselle puolelle. Siinä vasta sain tilaisuuden häntä lähemmältä

tarkastaa. Hän oli jo vanhanpuolinen ihminen, mutta niin läpi hyvän ja

viehättävän näköinen, niin täynnä luontoperäistä hienoutta, että se

tuhanteen kertaan voitti kaiken sen, mitä "hienoudella" suuren maailman

pauhinassa tarkoitetaan. Eikä hän kuitenkaan ollut koskaan liikkunut

kotipitäjäänsä ulompana.

-- Minä nyt sinulta, matkamies, otan, kun sinä hyvällä tahdolla

pakotat, mutta tule sinä meille parempana aikana, niin minä sinua

kestitsen, minä tsajut keitän ja piirakat leivon, minä sinua hyvänä

pidän, puhui hän siinä istuissamme.

Aloin kysellä häneltä yhtä ja toista vankasta Miihaili vainajasta.

Hän innostui kertomaan appivanhuksestaan, jota hän oli loppuunsa saakka

hoitanut, jonka tässä samassa tuvassa oli kuolettanut, ja puhuessaan

hän jo muutaman runosäkeenkin väliin hyrähti. Minä en voinut irroittaa

katsettani hänestä, ja hän oli minusta niin lempeän kaunis, tämä

Miihaili vainajan miniä, kun hän siinä istui edessäni huntu päässä ja

otsalla hopearihmalla kirjailtu vanne, niinkuin suruista tehty puhtain

runo olisi hänessä pukeutunut naisen haahmuun ja ilmestynyt vanhoilta

ajoilta vielä minun silmin nähdäkseni ja hetkeksi ihaillakseni -- - --.

* * * * *

Portailta alkoi kuulua jalkojen koputusta ja runolliset tunteet

haipuivat. Sisään tuli kaksi naista, astuivat keskilattialle,

ristisivät siinä hartaasti silmänsä kumartuen tuvan peränurkkaan päin,

tekivät sitten "terveensä" ja emäntä otti heidät "terveinä tullehiksi"

käskien istumaan.

Naisilla oli asiata minulle. Oli jo kylässä kuultu, että Saareen oli

tullut vieras herra Suomen puolelta, ja he olivat lähteneet hakemaan

minulta apua, toinen sairaalle lapselleen, toinen miehelleen.

Enhän minä osannut heille mitään, vaikka olisin tahtonutkin. Asia

kuitattiin tsajulla ja muutamalla lantilla, ja he toivottivat minulle

vastavuoroon jumalan ja tsaarin siunausta.

Mutta tuskin oltiin siitä selvitty, kun tuli taas pari naista samoille

asioille, mukanaan muutamia lapsia. Ja kohta alkoi niitä lappautua

yhtämittaa, pelkkiä naisia ja lapsia, sairaita ja terveitä, niin

että pian oli koko tupa täynnä. Kun näillä Karjalan naisilla miltei

poikkeuksetta on vielä jokaisella tavattoman herkkä kielen kanta, niin

arvaa sen, mihin pulaan olin joutunut. Teet ja sokerit loppuivat pian,

lantteja ei sopinut liioin tuhlata, kun niitä ei ollut ylimääräisiä

mukana, ja pian huomasin asemani varsin tukalaksi ja mahdottomaksi

puolustaa.

Siitä täytyi tavalla tai toisella peräytyä.

Käskin kyytimiehen valjastamaan hevosen ja päätin lähteä itse

liikkeelle katsastelemaan kylälle iltapuhteeksi, saadakseni siten

joukon hajoamaan.

Ajoimme järven yli kylään ja akkaparvi saapasti perässä, jääden

kumminkin koko joukon jälelle meistä.

Ensimmäisessä talossa, johon tulimme, oli pirtti puolillaan väkeä,

naisia ja lapsia enimmäkseen, mutta joukossa sentään miehiäkin.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan uunin sivusta

lavitsalta kuului miehisen äänen surkea valitus. Menin lähemmältä

katsomaan. Siinä makasi kurjassa tilassa, koukussaan, leuka polvissa

kiinni keski-ikäinen mies, aivan kuin olisi taitettu keskeä yhteen.

Hän oli jäänyt ruunun savotalla kaatuvan tukkipuun alle, tuotu sieltä

kantamalla kotiin ja kitunut siinä pankolla katkaistuna jo viisi

viikkoa. Hänellä oli vaimo ja kuusi lasta, ja kun ei oltu pienintäkään

apua saatu mistään, ei miehen tuskain lieventämiseksi enemmän kuin

lasten nälkäisiin vatsoihinkaan, oli vaimo lähtenyt Suomen puolelle

kerjuulle. Hän oli siltä retkeltään juuri palannut ja tuonut tullessaan

säkillisen leivän kannikoita, joita lapset parhaillaan ahnaasti

kalvoivat. Mutta ei saanut äiti niitäkään kaikkia itse pitää, hänen

täytyi niistä jakaa kylälle, ja auliisti hän näkyi jakavankin. Mustia

paloja jaettiin terveille, mutta valkeampia, puhtaasta jauhosta

leivotuita annettiin vaan kylän sairaille vietäväksi -- niinkuin

lääkkeeksi. Miehensä katkenneeseen selkään ei hän ollut mitään lääkettä

eikä apuneuvoa saanut.

-- Ettekö te täällä kotona saa minkäänmoista apua omalta puoleltanne?

aloin minä kysellä.

Nyt vasta oikein kääntyi kaikkien huomio minuun ja puhe rupesi käymään

vilkkaaksi.

-- Emme saa, emme mitään. Et puuta kaataa saa ilman rahaa, et edes

petäjätä leivän sekaan ilman maksua kuoria. Suomesta saamme apua, jos

saamme, emme muualta.

-- Suomesta saamme, vaikka köyhyys on sielläkin. Heitä jumala ja tsaari

siunatkoon -- -.

-- Oletteko koettaneet hakea apua täällä kotona?

-- Koettaneet olemme. Kemissä käytih, niin siellä herrat ärjästih, että

heineä syökää! vastasi eräs miehistä.

-- Kun niitäkään olisi edes lehmille tarpeeksi, säestivät toiset

katkerasti.

-- Kovia ovat herrat meillä, jatkoi äskeinen mies. -- Ell'et maksaa

jaksa, niin paljaaksi ottavat. Eivät armoa anna köyhänäkään aikana.

Kolme meidän miestä ikään Kemiin valittamaan läksi, niin sille tielle

jäivät, Kemin linnaan heitettiin.

Kauheata puutetta valittivat kaikki. Törsämössä ja Lapukan rannalla

kertoivat jo kaksi aikuista ihmistä kuolleen huonoon ruokaan.

Kumpikin oli äkkiä kovasti ajettunut ja niin oli henki lähtenyt.

Törsämöläisellä, joka juuri tänään oli tuotu hautaan, ei ollut pitkään

aikaan ollut muuta ruokaa, kuin kerran päivässä pelkistä ruomujauhoista

keitettyä velliä.

Siinä puhuessamme alkoi uunilta kuulua heikko, uikuttava valitus.

Muutamia naisista kääntyi sinne päin, ja nosti sieltä alas erään

räsyisen olennon, josta en aluksi tiennyt, mikä se oli. Mutta kun se

tuotiin keskilattialle, näin että se oli vanha, pikkuinen, sokea akka,

ja niin kauhean laiha kuin elävä luuranko. Ei hän voinut omin neuvoin

pysyä jaloillaan, vaan toiset tukivat häntä. Kun hän äänestäni kuuli,

millä kohdalla minä istuin, hapuroi hän lähemmäksi minua, ojensi luiset

kätensä minua kohti, toi tyhjät silmäkuoppansa ihan lähelleni ja alkoi

saarnaavalla, mutta heikolla äänellä valittaa surkeata kohtaloaan. --

Ei ole hänellä itsellään mitään muuta kuin tämä laiha ja näivettynyt

ruumis. Vieraitten vastuksena täytyy täällä elää, eikä korjaa häntä

taatto taivahinen pois. Nälkää näkevät itsekin täällä, mutta aina

hänellekin sentään joskus leipäpalan antavat ja häntä huonoudessaan

hoitavat. Ihmiset ovat tässä kylässä hyviä, mutta kohtalo on kova -- --.

Minkä minä parhaalla tahdollanikaan voin hänen kohtalonsa kovuudelle?

En mitään.

Tämä akan saarnaava valitus, josta ei tuntunut tulevan loppua

ollenkaan, ja hänen kauhea ulkomuotonsa alkoivat minua suorastaan

kamottaa, ja olisin paennut pois koko kylästä, koko paikkakunnalta,

ell'ei olisi ollut pilkkoisen pimeä ilta ja erämaa kuljettavana. Tupa

oli jo niin täynnä väkeä, että tuskin pääsi ovelle.

Kävimme sentään vielä muutamissa muissakin taloissa, vaan niistä ei ole

parempaa pakistavaa kuin ensimmäisestäkään. Sairautta oli kaikkialla,

nälkää ja puutetta, mutta kaikesta siitä huolimatta vallitsi

silmiinpistävä siisteys joka paikassa.

* * * * *

Olemme taas Latvajärven jäällä ja olisi meillä aikomus palata Saareen

yötämme lepäämään, mutta emme pääse. Joukko kintereillämme on kasvanut

joka talosta, ja kun meidän on oudolta rantatörmältä laskeuduttava

pimeässä hiljaa ja varotellen alas, emme saa sitä jäämään, vaan ympäröi

se meidät kokonaan. Naisia nakkautuu rekeen, toisia seville, toisia

poikkiteloin jaloilleni, toisia tulee kannoksille mitä mahtuu ja

pitävät turkistani kiinni.

-- Elkää vielä menkö, käykää meilläkin!

-- Ettehän niin lähtene kylästä, ett'ette meillekin tule. Minulla tyttö

on kuoleman sairaana, tulettehan katsomaan.

-- Elkää menkö, elkää lähtekö.

-- Perttuseenko menet yöksi, herra? A me sinne tulemme -- --

-- Jos teillä tarvetakin lienee, niin kyllä -- pyytääkin osaatte, sanon

minä melkein jo tuskastuneena.

-- Ka emme mitään pyydä. Katsomaan edes tule -- --

-- Jääkää nyt reestä! Ei tästä päästä teille eikä muualle.

-- Vie Perttuseen minut reessä, minä siellä tyttöni sairautta puhuisin.

Sitä kouristaa, koukkuun vetää -- --

-- Emme me tänne yöksi jää, pois lähdemme Suomen puolelle, sanon

vihdoin minä, kun ei muu näy auttavan. -- Käännähän Vasonvaaraan päin!

Kyytimies ymmärtää kyllä yskän. Tietäähän hän, ett'emme voi sitä päätä

lähteä, kun meillä on matkatavarat ja eväät Perttusessa, mutta hänkin

alkaa kysellä joukolta, niiltä kohtaa siitä tie kääntyy Vasonvaaraan.

-- Ajamme tästä läpi yön Raatteeseen takaisin, sanoo hän.

Joukko jää vähitellen reestä, kun näkee, että me todella alamme pyrkiä

salolle päin. Me ajamme jonkun matkaa Vasonvaaraan viepää tietä, vaan

kun tulemme siellä erään mäen alle, irroittaa kyytimies porokellon

aisasta ja me palaamme hiljaa Perttuseen.

* * * * *

Illan kuluessa on ilma muuttunut täydelleen. Kirkasta, kaunista päivää

on seurannut tuisku ja oikea ulvova myrsky.

-- Olipa onni, ett'emme joutuneet tällaiseen jumalanilmaan taipalelle,

pakisemme siinä iltaa viettäen. Vaan kuinka tästä aamullakaan päästään

palaamaan, jos oikein niedostaa? -- Senpä aamu näyttänee.

-- Saatte kumminkin olla kyläläisiltä rauhassa, eivät enää tänne tule,

arvelee emäntä. -- Vaan kuinka lienee mieheni laita? Hän on Oulusta

palaamassa jo, kunhan olisi ihmisiin yöksi päätynyt.

Tuuli alkaa vinkua ikkunan puitteissa ja rytyyttelee luukkuja. Ovet

alahalla kuuluvat kolahtelevan ja rytkähtelevän. Emäntä käy telkeämässä

ne lujemmasti kiinni ja huutaa samalla koiran tanhuaan, missä se sitten

kaiken iltaa haukkua luskuttaa.

Aletaan hankkiutua levolle. Minulle levittää emäntä muutamia vaippoja

yksinkertaiseksi makuutilaksi perälle lattiata. Minä ottaisin

mieluummin oman porontaljani alleni, en ollenkaan sen vuoksi, että

minulla olisi pienintäkään syytä epäillä tämän talon siisteyttä, mutta

siitä syystä, että olen siihen jo niin tottunut ja pidän sitä sittenkin

varmimpana kaikista. Mutta emäntä hiukan loukkaantuu ja luulee minun

epäilevän hänen vaatteitaan.

-- Ka meillä ei ole syöpäläisiä, ei minkäänmoisia, puhuu hän. -- Joskus

tähän matkamiehiltä kyllä on jäänyt, mutta minä ne tapan, en niitä

siedä. Niitäkin ovat joskus tuoneet -- mikä se onkaan, joka hyppelööh,

hyppelööh, ja kutkuttaapi -- a kirpuksi hyö sitä kutsunoot -- vaan

kiinni otan senkin.

Totta puhui emäntä. En ollut kotvilleen maannut niin omassa rauhassani

ja sellaisella hyvällä tunteella, kuin siinä Perttusen siistillä

lattialla.

Jutellaan siinä vielä pitkältä emännän kanssa makuullamme rauhallisessa

tuvassa, vaikka tuli jo on sammutettu, ja ihmetellään välillä myrskyä,

joka ulkona ryskii ja vinkuu.

-- Joko se lopen loppui täällä runovirsien laulu Miihailin kanssa?

kysäsen emännältä.

-- Kyllä loppui. Miihaili sen hautaan vei. Muita lauluja nyt vaan

loilottavat.

-- Mutta muistattehan te sentään vielä vähän -- --?

-- Ka en paljoa muista.

-- Eikö muista miehenne?

-- Ei paljoa hänkään. -- Ja mitäpä niistä, kirjoissahan ne kuuluvat jo

olevan.

-- Laulakaahan nyt minulle joku pätkä, vaikka niitä kyllä kirjoista

tunnen paljonkin.

-- Mitäpä minä.

-- Laulattehan nyt mielikseni -- --.

Vihdoin hyräilee emäntä väräjävällä äänellä pienen katkelman, mutta

hänen äänensä painuu pian matalaksi ja hyräilynsä loppuu.

Tuvassa on kaikki hiljaa. Kuuluu vaan kyytimiehen raskas kuorsaus,

koiran haukunta tanhuasta ja tuulen herkeämätön soitto.

Niin kuolee runo. -- -- Minä olin kuullut sen viimeisen, heikosti

valittavan hengähdyksen. -- Se kuolee täällä puutteeseen ja nälkään ja

turhaa on yrittää sitä henkiin herätellä -- mutta se kuolee siististi

ja puhtaasti, niinkuin oikean runon tuleekin.