Suomussalmessa.
Suomussalmi, eli niinkuin itse paikkakunnalla useimmin sanotaan: Kianta
-- siinä nimi, joka viime vuosikymmenen kuluessa on eräässä suhteessa
tullut kuuluisammaksi kuin mikään muu kolkka koko Suomenmaassa, ja onpa
tänäkin vuonna tämä sama nimi taas nähty melkein joka päivä jokaisen
sanomalehden palstoilla ensimmäisenä kaikkien niitten joukossa, joihin
hätäaputoimi saa kohdistaa huolenpitonsa.
Tahdon lyhyesti mainita tämän pitäjän aseman, ja huomatkoon jokainen
siitä, millainen se on ja mitä edellytyksiä sillä on liikkeeseen,
yleiseen vaurastumiseen sekä moniin nykyaikaisiin vaatimuksiin nähden.
Pitäjä on pinta-alaltaan lähes yhtä suuri kuin puoli Uudenmaan lääniä,
eikä siinä sentään tähän saakka -- eikä juuri nytkään vielä -- ole
löytynyt minkäänlaisilla kesä-ajoneuvoilla kuljettavaa maantietä
enempää kuin 22 kilometriä, se ainoa maantien pätkä, joka Oulusta
tullen päättyy Kiantajärven rantaan. Siinä se on tien pää, siinä erämaa
edessä, ja kirkkokin sekä kirkonkylä vasta järven toisella rannalla.
Lähin suuremman liikkeen keskus -- Kajaania lukuunottamatta -- ja
lähin rautatie on Oulussa, johon on matkaa 200 kilometriä -- kesän
talven hevosella kuljettava kautta vuorisen Puolangan, sillä mitään
molempiin suuntiin kulkukelpoista vesireittiä ei löydy, joet kun kaikki
ovat täynnä suuria koskia. Lapset kastetaan kinkerimatkoilla puolen
vuoden vanhoina, ja samoilla matkoilla siunataan vainajien maalliset
jäännökset, pitäjän saloilla kun näet löytyy kolmessa eri kohdassa
varsinaiset hautuumaat, joissa vainajat saavat odottaa sitä otollista
hetkeä, jolloin pappi sattuu paikalle pääsemään.
Sellainen on pitäjä, sellainen on Suomussalmi järvineen, vuorineen
ja rämeineen, joiden yli polut kulkevat porrassiltoja pitkin talosta
taloon, kylästä toiseen halki raakojen erämaitten. Sellainen on
paikka, joka nälkäseuduista on suurimman maineen saanut. Toinen osa
petäjiä on kuorittu tervoiksi, toinen osa leiväksi, on viljelty
pieniä peltotilkkuja, otettu riistaa metsistä, nostettu vesistöistä
muikkua, siikaa, harria -- ja eletty on ja enennytty ja hiljalleen
kituutettu vuosisatoja, milloin paremmin, milloin huonommin, vaan viime
aikoina on tultu äänekkäiksi, niinkuin jokainen tietää, eikä suinkaan
aiheettomasti.
Valitus on tällä hetkellä suuri: ei saatu eloja, ei karjan kontuja, ei
kalaa, aivan sama juttu kuin kaikkialla muuallakin pohjan perillä. Se
seikka on kerta kaikkiaan sama joka kohdassa, eikä sitä kannata moneen
kertaan kertoa. Millainen siellä nyt on nälkä, millainen hätä, onko
suurempi kuin ennen, siitä en osaa lyhyimmittäin tehdä selkoa, kun en
ole siellä ennen ollut katovuonna enemmän kuin hyvänäkään.
Avun anojia on paljon, äärettömästi, ja jakajain luona tulvii
aamusta iltaan rahvasta kuin markkinoilla. Oma, kunnallinen apukassa
ponnistelee kuin ikeen alla, sillä viime vuotisia kunnanmaksuja,
jotka olisivat olleet jo keväällä suoritettavat, ei jouluun mennessä
ollut vielä käynyt maksamassa useampaa kuin -- 4 henkilöä (kunnassa
on noin 6,500 asukasta). Kunnallishallitus kirjoittelee vaan avun
anojille pieniä lappuja, paikkakunnan maakauppiaille jätettäviksi,
ja maksaa tietysti velkansa sitten kun jaksaa. Vuonna 1901, tuona
satoisana vuonna, elätettiin vakituisia vaivasia, paitse ruotulaisia,
97 henkilöä ja annettiin satunnaista apua 204:llä eri kuitilla,
nousten koko vaivaishoito 11,400 markkaan, mutta kaiken viime vuotisen
velan on kassa sentään juuri nykysittäin parhaiksi maksanut, joten
krediitti kauppiaitten y.m. luona on taas selvä ja uutta sopii tehdä.
Aivan kulkujalalla olevain irtolaisten kuitteja oli viime vuonna
kunnallisessa taksoitukessa 227 (niissä kokonaisia perheitäkin), ruunun
torppareja ja mökkiläisiä alku neljättäsataa, ja nämä molemmanlaatuiset
kuitit jäävät useimmiten perimättä ja niitten omistajat tuottavat
päinvastoin kaiken menoerän vaivaiskassaan. Varsinaisia maksajia on 360
talonumeroa, tehtaita ei ole, liike- ja virkamiehiä niukin määrä, mitä
kunnissa tavallisesti tarvitaan. Tämä olkoon mainittuna kunnallisista
menoista, lukuunottamatta sitä, että kunnan yhteisillä kassoilla lienee
velkaa yhteensä ehkä parisataa tuhatta.
Ne hätäaputoimet sitten, ja se hädän suuruus! Edelliset menevät
tietysti niinkuin niitten mennä pitääkin, kyläkunnista on valittu
jäseniä, niinkuin muuallakin, paikalliseen toimikuntaan, valvomaan
kukin osaltaan itsekunkin tarvetta, ja apua jaetaan mikäli sitä saapuu.
Hädän suuruus arvattakoon siitä, mitä edellä olen sanonut avunanojain
paljoudesta.
Istuin päiväkauden seurakunnan pappilassa, ollen itse omasta kohdastani
mahdollisimman kaukana kaikesta hädästä, ja katselin muitten puutetta,
joka monenlaisissa tamineissa solui kaiken päivää melkein herkeämättä
virkahuoneen ovesta sisään ja ulos. Ylen rasittava toimi seurakunnan
vanhalle palvelijalle, jos kohta hänellä oli apumiehiäkin. Usein siinä
otettiin kirkonkirjatkin esille, ja kun utelin, miksi niitä hätäapua
haettaessa tarvittiin, sain kuulla, että monella hakijalla oli hyvin
suuri taipumus tällaisessa tapauksessa lisätä perhettään, vaikka ne jo
muutenkin ovat siellä päin yleensä auttavan suuria.
Avunsaantiin on niin totuttu, että joku jommoisissakin varoissa oleva
talonemäntäkin on jo hakenut vaateapua, ja kun tulee köyhempiä anojia,
saattaa syntyä tällainen hupainen keskustelu:
Anoja: minäkin tulin nyt noutamaan sitä hätäjauhoa.
Jakaja: tällä kertaa sitä ei satu olemaan.
Anoja: (jotenkin tiukalla äänellä) mutta sitä _pitää_ olla!
Jakaja: vaan ei sitä nyt ole.
Anoja: no millä te aijotte meitä tänä vuonna elättää?
Useimmille annettiin, kelle koko säkki, kelle puoli, kelle vaan
kilokaupalla, ja paljon jaettiin vaatettakin, vaan pyörrytettiin
siitä joku vankka miehen karilas ja joku pyylevä eukko niine hyvineen
takaisinkin ja käskettiin työhön.
Kellä oli käsitöitä, se sai aina, vauraampi kohtuhinnan, köyhempi
runsaamman. Ja niin se pitää käydäkin, että avun saannista on jotain
vastavuoroksi tehtävä sen, ken jotain tehdä jaksaa, sillä ihmisessä
ei saa almujen annolla tukahuttaa itsetietoa omasta edesvastuustaan
henkensä ylläpitämiseksi, vaikka toiselta puolelta taas ei tällaisia
hätätöitä saa ottaa vastaan keltä tahansa, sillä silloin voi se muuttua
suoraksi keinotteluksi, kuten ennen hätävuosina on tapahtunutkin,
ja josta tavasta nyt vielä ovat pahat seuraukset nähtävinä. Kaikki
avunanto käy nyt toiseen tapaan ja tarkemmalla valvonnalla kuin ennen,
ja työtähän sitä on jokaisen tehtävä, koska jokainen siellä yleensä
työnpuutetta elatuskeinokseen valittaakin. Mutta millä kannalla on
siellä kotiteollisuus? Kurjalla! Tuodaan rekeä, lapiota, lusikkaa,
astiata, vaan minä en monesta niistä maksaisi homehtunutta äyriä.
Sellaiset esineet kuin verkot ja sukset ovat jommoisiakin, joukossa
hyviäkin, vaan eivät suksetkaan sentään ole hetikään sellaisia,
jommoisia odottaisi näkevänsä seudussa, missä ne ovat melkein ainoina
kulkuneuvoina.
Käsiteollisuuden opetusta ruvetaan meillä kyllä kiireellä ja innolla
harrastamaan joka kerta juuri sillä hetkellä, jolloin hätä on suurin,
vaan siihen se oppi ja harrastus taas laukeaa, heti kun hätä on ohitse.
Ei päästä taitureiksi koskaan, ei kyetä milloinkaan kotiteollisuuden
alalla tekemään mitään sellaista, millä olisi kauppa-arvoa kotinurkkia
ulompana. Kun teoksia sitten myydään, menevät ne usein huutokaupoilla
melkein polttopuun arvosta, ja sentään olisi samoista aineista ja
samalla vaivalla -- helpommallakin, jos kätevyyttä olisi -- voitu
saada monta vertaa suurempi summa vastaisten hätäaikojen varalle
kasvamaan. Suksitehdas on kyllä perustettu erään yksityisen hommasta
Suomussalmeen, mutta se on tehdas, se on yksityisen afääri, eikä
tietysti suurestikaan edistä kotiteollisuutta. Meriläisten airoja
esim. voisi yleensä siellä päin tehdä mielestäni kannattavasti, kun
vaan olisi hyvät mallit ja osattaisiin niitä tehdä, sillä siellä
on kyllä kuusimetsiä ja lujanlaatuista puuta. Mutta tämä, niinkuin
kaikki muukin teollisuus, saattaa siellä muutamaksi vuosikymmeniseksi
riutua näkymättömiin, kunhan Leppikosken massatehdas Kajaanin seudussa
valmistuu. Silloin ei tarvitse kotiteollisuutta muuta, kunhan jokainen
osaa pistää kirveensä silmään sellaisen kalikan, että se omissa käsissä
pysyy.
Kun enimmät männiköt yksityisten metsistä ovat pitkitetyllä
tervanpoltolla hävinneet ja kuusipuu voittanut enemmän alaa, tulevat
tietysti vasta perustettavat massatehtaat ostamaan siellä päin summissa
maatiloja pohjineen päivineen. Niitä he kyllä tulevat saamaan, ehkä
Ameriikan "tiketin" hinnoilla, sillä halullisia myyjiä, löytyy vaikka
kuinka paljon, ja esimerkkiä siihen suuntaan on jo olemassa Hyrynsalmen
puolella.
* * * * *
Koska avunanojain ja hätätöitten paljoudesta päättäen puute tässä
pitäjässä tuntui olevan suurempi kuin missään muualla niistä seuduista,
joita siihen saakka olin kulkenut, päätin painautua syvemmälle
erämaahan, katselemaan taloihin ja mökkeihin, miltä elämä heillä siellä
kotonaan näyttäisi.
Pariin suuntaan kuljin halki pitäjän kirkolta lähtien, ja niille
matkoille pyydän nyt vaivata lukijaa mukaani.
Lähdin ensiksi ajamaan itäänpäin, Parvavaaraan Venäjän rajalle, jota
kautta rajantakaisten karjalaisten Valtatie kulkee Kajaaniin ja
Ouluun. Vaan ihmisasuntoja on silläkin taipaleella niin harvassa,
ett'eivät havaintoni olleet erittäin rikkaat. Ja mahdotonta on poiketa
päätieltä kaikkiin syrjätaloihin, niihin kun on monen neljänneksen ja
kokonaistenkin penikulmain matka. Hyvästi loppuisi yhden talven keli,
ennenkuin niissä kaikissa kävisi.
Ensimmäinen talo, joka suorastaan matkan varteen sattui, oli Haukilan
talo, puolitoista penikulmaa kirkolta. Tämä seutu kuuluu Vuokin kylän
pohjoisosaan, jonka kylän eteläpuolta pidetään pitäjän varakkaimpina
seutuina, ja samaa Haukilaa sanotaan taas pohjoisosassa varakkaimmaksi.
Ja oli siinä varakkaisuuden merkkejä ompelukone ja paperit kammarin
seinissä sekä yksi vuode kammarissa, vaan ei minun silmääni paljo
muuta. Karja oli vähennetty puoleksi, jauhoa hankittu Oulun porvarilta
ensikesäisen tervakaupan päälle velaksi, selvää leipää syötiin lihalla
ja maitovellillä höystettynä. Puutetta ja velkautumista valitettiin,
minkä kuunnella jaksoi, sekä työpalkkojen korkeutta. Yksi oli jätkä
(s.o. päiväläinen) kokoamassa tervaspuita. Muusta työnhommasta en
kuullut mitään puhuttavan, enkä nähnyt jälkeä. Olen edellä maininnut
erään Sotkamolaisen lannantekopuheista, mutta Suomussalmen kulmalla
tulin sen asian, niinkuin koko maanviljelyshommain suhteen yleensä
sellaiseksi Tuomaaksi, ett'en ensi hopussa ottanut heidän puheitaan
korviini, vaikka niitä olisin kuullutkin.
Haukilasta lähdettyä on taloja tien varrella hiukan taajemmassa, noin
parin, kolmen neljänneksen välimatkoilla rajalle saakka.
Ensimmäinen on Saukkovaara, kahtia viljelty talo. Siellä päin on aivan
yleistä, että taloja viljellään useammassa osassa, oman keskinäisen
suostumuksen nojalla ilman muuta maamittarin jakoa, kun niitä ei
jakseta yksin viljellä, ja osakkailla on kullakin omat asuntonsa,
tavallisesti samalla mäellä kaikki.
Saukkovaara näytti jo varsin kurjalta Haukilaan verraten. Ihmiset,
niin aikuiset kuin lapsetkin, kalpeita ja kituvan näköisiä. Luottoa
ei ole, vanhaa velkaa porvarillekin niin paljon, ett'ei enää saanut
uutta tervakontrahtia. Yksi on hevonen (niinkuin useimmilla koko
Suomussalmen laajassa seurakunnassa), viisi lehmää on pantu lihaksi,
viisi kituu navetassa. "Ruomuja" (viime vuoden eloa) on syöty syksystä,
vaan tuli tauti. Niihin sentään totuttiin, ja kun saatiin aina väliin
joku kilo ostojauhoja velliksi ja lihaa on särpimen avuksi, niin henki
on pysynyt. Nyt oli saatu 50 kiloa komitean jauhoja ja niistä tehty
leipää puoleksi ruomuilla sekoitettuna, joka leipä minun suussani
oli kovin katkeraa. Tulva esti kalanpyynnin kesällä. Pitäisi saada
ainakin tuhannen markan velka, ennenkuin saa 10-henkisen perheen
kesään elätetyksi. Pitäjän pohjoispuolella, 10 penikulman päässä,
alkaisi kyllä tukkisavotta, vaan millä sinne menee, ei ole eväitä.
Kahviverstaat olivat talossa seisauksissa.
Seurasi sitten Parvavaara, neljässä osassa viljelty talo. Yhteen
kun mentiin sisään, kokoontuivat siihen heti toisten eläjät kaikki.
Vaaralla elää noin 40 henkeä, enin osa lapsia. Parvavaarassa näytti
elämä vankemmalta ja kahvipannu oli täydessä toimessa, vaan leivän
puutetta siinäkin huikeasti valitettiin. Vielä oli talossa joku puhdas
leipä, velkajauhoista leivottu.
Siinäkin tuli puheeksi rahatyöt, työpalkat y.m. Jätkä muuan, vankka
mies näköjään, joka siihen lähettyville hommasi omaa mökkiä, otti pian
sanavallan kokonaan haltuunsa, alkaen karkeasti ja kovin sanoin moittia
hätäaputoimia ja huonoja työpalkkoja. Hänkin oli hakenut apua, vaan
vallesmanni ei antanut, käski työhön. Ja mitä tarjosi? Markkaa tarjosi
halkosylestä (syli täällä on neljättä osaa pienempi kuin tavallisesti
etelä-Suomessa käytetään). Sillä ei eletä, hän tuli pois. Tappakoot
suoraan!
Minä kysyin, mitä on maksettu hyvinä aikoina syleltä kotihaloista.
Markka viisitoista penniä on maksettu.
Oliko hän sillä ennen hakannut?
Oli kyllä sillä, vaan yhteen markkaan ei hakkaa. Ja kehnot on aputoimet
täällä. Mutta rajan takana autetaan. Viime kilovuonnakin (nälkävuonna)
annettiin siellä koko säkki jauhoja henkeä kohti.
Kyytimieheni ja osa muitakin läsnäolijoita alkoi väittää sitä
ilmeiseksi valheeksi, vaan jätkä ei siitä huolinut, pysyi väitöksessään
vaan ja puhui rajan takaa muitakin ihmeellisiä asioita.
Ukot alkoivat keskustella rahtiajosta, jota tehtiin Oulusta Kiannalle.
-- Tuoda rahtikuorma kahdenkymmenen penikulman päästä ja saada siitä
korkeintaan 50 markkaa. Senhän syö eväinä!
Minä puolestani tiesin, ett'ei sitä rahtiajoa kaikille riittäisikään,
söipä siinä saadut ansionsa sitten "eväinä" tai muina, sillä eihän
sinne ole muita tarpeita kuletettavana, kuin mitä samat Kiantalaiset
itse käyttävät.
Sitä valitettiin kovasti siinä, niinkuin kaikkiallakin, että ruunu
erotti metsänsä erilleen ja tervaspuut siten loppuivat.
Tulimme sitten viimeisiin taloihin Suomen puolella, Raatevaaraan, jossa
on kolme asujaa, isot perheet jokaisella, niin että vaaralla elää 32
henkeä, kaikki omain perheitten väkeä. Talot ovat ruunun uutistaloja
ja tervanpoltto kokonaan kantojen varassa, jotka onnettomuuden lisäksi
vielä olivat jääneet syksyllä nostamatta. Ei tule siis tervanpoltosta
mitään, porvarille on vanhaa velkaa, eikä ole luottoa missään. Lihaa
olisi, vaan sitäkin piti viedä Ouluun jauhoihin vaihdettavaksi. Isännät
olivat parhaillaan matkalla. Selvää leipää ei ole enää yhtään, ruomuja
vaan. Kahvia ei ole. (Olen tullut tässä yhä maininneeksi kahvin, mutta
pidän sitä tärkeänä nälästä puhuttaessa, sillä, sikäläinen kansa on
milt'ei kestävämpi kärsimään leivän kuin kahvin puutetta). Vatsatauti
on alkanut hätyyttää.
Lähellä Raatevaaraa on Hosko niminen ruumin torppa, jossa ei liioin
ollut leipää. Emäntä oli omituisesti sairastunut, ruumis alkanut
ajettua. Lieneekö se ollut huonon ruuan seurauksia, vaiko muuta tautia,
sitä en tiennyt minä enempää kuin muutkaan. Kivulias hän kuului
olleen ennenkin. Juostiin ja hommattiin hevosta, jolla noudettaisiin
kirkolta apua. Hevonen saatiin vihdoin Parvalasta, vaan kirkolle oli
puolenneljättä penikulman matka, eikä sielläkään ole lääkäriä ei
lääkkeitä, ei muuta apua kuin kunnan -- kätilö.
* * * * *
Toisen matkani halki Suomussalmen tein kirkolta pohjoiseen päin.
Ensimmäinen taival vei poikki Kiannan järven ja läpi rämeisen erämaan
kuuden neljänneksen päässä olevaan Haapanan taloon, Pesiön kyläkunnassa.
Siinä on omituinen talo: ei muuta väkeä kuin leskiemäntä ja hänen kaksi
alaikäistä tytärtään. Elukoita yksi lehmä, hevosta ei, ei renkiä ei
piikaa. Jätkää pitää emäntä tarvittaissa työssä, vaan nyt oi ollut
varaa jätkän pitoon. Itse sanoi ennen hevostöitäkin tehneensä, vaan kun
terveys huononi ja lääkärikin oli siitä kieltänyt, niin hevosensa möi,
ja nyt hakee palkkahevosen silloin kun tarve vaatii. Se on talon pitoa!
Mutta hätää ei näyttänyt siltä olevan ihan suurimman suurta. Velkaa
kyllä on ja uutta on tehnyt oululaiselle, vaan sehän on tavallista
jokaisella.
Siitä noin neljänneksen päässä on erään lahden suussa Honkisaaren
mökki. Ei tahdo mahtua ovesta sisään ja kumarassa pitää seistä
sisässäkin. Mökki on kauheasti ränstynyt, lattia ihan mätä. Siellä
on sauhun katkua ja kuumaa, enkä aluksi erota paljon mitään muuta,
kuin joitakin pieniä olennoita, joita vilisee jaloistani nurkkiin.
Teen hyvän päivän, siristelen silmiäni ja koukistun istumaan pienelle
jakkaralle kuuman kiukaan viereen, sillä seistä en voi. Mökin emäntä
ottaa juuri kiukaan uunista paistumasta leipiä, jotka ovat väriltään
hyvin kauniin keltaisia, mutta hän ei puhu minulle mitään, katselee
vaan minua tuijottavin silmin, kalpean ja kuihtuneen näköisenä. Kysyn
kuulumisia, mutta sen sijaan, että hän vastaisi jotain, purskahtaa hän
hillittömään itkuun, painuu kiukaan nurkkaan istumaan, peittää kasvonsa
repaleisella esiliinalla ja itkee yhä, herkeämättä, eikä saa sanaa
sanotuksi, vaikka jo lopulta koettaakin.
Siinä minä näin todellisen nälän ja kurjimman kurjuuden. Se ilmestyy
näin teeskentelemättömänä, se ottaa itselleen näin peittelemättömän
ja avonaisen muodon, se ei tarvitse ilmaisukseen mitään pitempiä
selityksiä, ja sen olemassa oloon täytyy silloin muitta mutkitta uskoa.
Olo alkoi itsellenikin käydä tuskalliseksi ja rupesin lohduttelemaan
emäntää niinkuin pientä lasta. Vihdoin alkoi hän puhua ja käski
minun maistamaan leipäänsä, jota paistoi. Siinä oli toinen puoli
hienoksi jauhettua koivun kuorta seassa. Ei oltu heillä kesällä
otettu petäjäistä ja nyt piti jatkaa koivulla, joka siihen tarpeeseen
on paljoa huonompaa, miltei suorastaan kelvotonta. Kuori keitetään
kahteen kertaan, että sen katkera maku katoaisi, sitten se kuivataan
ja jauhetaan. Kuusi oli vaimolla lasta, nuorin imevä vielä, eikä ollut
hän sen tähden päässyt edes vaatteita hakemaan, jos mistä almua olisi
saanut. Lapset kalpeita, puoleksi alastomia. Mies oli Haapalaan ja
Pesiöön tehnyt töitä komitean jauhoja vastaan, joita sitten parkilla
jatkettiin, vaan se työ oli lopussa. Lehmää ei ollut. Ei moittinut
komitean toimia, mutta sitä yhä valitti, ett'ei imevältä lapseltaan
päässyt mitään apua hakemaan. Mies oli työn etsinnässä.
Lahden toisella puolella on Hiltuniemen torppa, jossa on isompi pirtti
ja porstua edessä.
Astun porstuaan. Siinä on mylly käynnissä. Vasta vuoltua koivun kuorta
on porstuassa iso vasullinen, ja vanha, 75 vuotias eukko jauhaa
käsinkivillä samaa tavaraa, ennen keitettyä ja kuivattua. Kalmaan valuu
kivien välistä hieno, kellahtava jauho, näköjään melkein kuin Fatzerin
kaakao!
Siinä on syntyä sama temppu kuin Honkisaaressakin, ja pahasti
vavahtelee mummon leuka ja suu, kun hän kertoo sitä onnettomuutta,
ett'ei keväällä ymmärretty petäjiä kuoria, kun odotettiin jotain
omastakin pellosta. -- Heillä oli kylvöjä itsellä. -- Tämä koivun
parkki on ylen katkeraa vanhalle, eikä sillä kunnossa pysy lastenkaan
vatsat. Minä myönsin sen täydelleen, sillä Honkisaaren leivästä oli
jäänyt joku karkeampi kappale hampaani väliin ja karvasteli siellä
vielä.
Lehmä ja hevonen oli torpassa, ja joku nuorempi mies, mummon poika,
vaiko vävy sitä en kysynyt -- oli parhaillaan kyselemässä tukkitöitä.
Hevosella oli samana aamuna aijottu lähteä siirtämään koko Honkisaaren
joukkoa mierolle, vaan kun sattui kova pakkanen, - 30 C. -- niin oli
homma lykätty tuonnemmaksi, koska lapsilla ei ollut vaatteita. -- Heitä
käy niin sääliksi, vaan ei voi auttaa, sanoi mummo.
Seurasi sitten kahden neljänneksen päässä Pesiön isonlainen talo,
kahtia viljelty. Tervan poltto kummallakin lopussa, kun on metsäkin
lopussa. Ruunua moitittiin, että on antanut liian vähän metsää!
Toisella puolella väkeä 5 henkeä vaan, toisella 10. Siinä istuin ja
söin, missä oli viisi. Kahdeksan nautaa oli heillä teurastettu ja
kaikki liha säilytetty omaksi tarpeeksi. Säästöjä ei ole mitään, mutta
velaksi on saatu jauhoja, ja tukkitöitä kuulustellaan. Kahvi keitettiin
paksua kuin velli, kamalan väkevätä.
Siitä kahden neljänneksen päässä sivulla Mäntyniemen torppa, jossa
korjattiin kesällä vanhan tavan mukaan petäjää, ja sillä jatketaan
leipää. Valitetaan sitä, että kesäiset ansiot olivat huonot, kun
tilalliset eivät tulvain vuoksi kyenneet pitämään työssä.
Sitten seuraavat talot matkan varrella ovat Parkkila ja Tolonen,
Alanäljängän kylää, kolmen ja puolen penikulman päässä kirkolta.
Parkkila on vankan näköinen talo, joka kylvää vuosittain 7 tynnyriä
ohraa ja yhden ruista. Viljaa ei käytetty ollenkaan riihessä tänä
vuonna, mutta isännällä on luottoa ja on saanut jauhoa tarpeeksi.
Tässä talossa kuulin paljon valitusta monesta muustakin asiasta kuin
huonosta vuodentulosta yksin, ja kaikenmoisia ikäviä ja hämäriä
toiveita lausuttiin. Siinä sattui olemaan eräs metsänvartija
Ylänäljängältä, joka kertoi itsellään olevan hyvää maata, neljä lehmää,
ja nurmenviljelyksen "luottavan hyvin".
"Mitä ne sitä viljaa viljelevät, kun ei se kumminkaan hyvilläkään
vuosina riitä enempää kuin Mikosta Kekriin, viljelkööt nurmea",
tuumaili metsänvartija, mutta samassa kuului toiselta puolen pirtin
jäykkä vastaus: "ei se kaikilla luota, on tuota koetettu".
Tolosen talo samalla mäellä on kurjassa kunnossa. Kylältä lainaillaan
jos saadaan, luottoa ei ole. Hevosta ei ole siinä talossa, lehmiä on
neljä, ja neljä on teurastettu, vaan osa lihoista vaihdettu Oulussa
jauhoihin.
Seuraa sitten Säynäjänniemen talo, puolen penikulman päässä
edellisistä. Lähellä taloa on mökki, jossa, paitse omia asukkaita,
asuu "huonemiehenä" muuan jätkä perheineen. Elämä on jommoisenkin
näköistä, vaikka kovaa puutetta valitetaan ja komiteaa moititaan.
-- Se on niin etäällä, kirkolla saakka, eikähän sieltä mitään saa.
Lähipaikkaisille vaan jakavat ja omaksi hyväkseen käyttänevät, koska
kuuluvat vaatteistakin sanoneen, että ne ovat köyhille liian hyviä, ja
ovat niitä varakkaille ostettaviksi tarjonneet. (Tavallinen moitevirsi
hätäapuhommista). Perheet eivät ole mökissä asujilla suuret. Miehet
ovat ruunun porrastustyössä ja saavat Smk. 1: 80 päivältä, "vaan
huono se on palkka, kun siihen vielä täytyy oma ruoka pitää. Ei sillä
elä" valittaa jätkän vaimo. Hän on sentään lapsineen auttavan hyvissä
vaatteissa ja paahtaa parhaillaan kahvia.
Tulen Säynäjänniemen taloon. Talo on jotensakin vankan näköinen ja
pihalla näkyy tavallista enemmän hevosia ja suksia, pirtti on täynnä
miehiä. Kyselen mikä siinä on kokous ja saan kuulla, että siinä jaetaan
haluaville puita ruunun metsästä.
Olin tullut yli rajan Hyrynsalmen hoitoalueelta Kuusamon alueelle.
Lieneekö Hyrynsalmen alueella Kiannan puolella jo jaettu näitä puita,
tai vastako jaettanee, siitä en tullut ottaneeksi selkoa, mutta
Kuusamon alueella niitä nyt jaettiin, ja kuulin, että sen piirin
forstmestari oli jo aikaisemmin syksyllä heti ruvennut tällä vallassaan
olevalla keinolla lieventämään hätää. Kun ken saa luvan näihin ruunun
puihin -- niitä annetaan noin 50 à 100 kappaletta itsekullekin, aina
asianhaarain mukaan niin on hän siksi kerrakseen pelastettu. Hän lähtee
Ouluun, tekee siellä kaupan porvarin kanssa luvassa olevista puista ja
saa niitä vastaan etukäteen jauhoa. Sitten on hänen talvella laitettava
puut "kaluiksi" ja vietävä määrättyyn uittopaikkaan.
Näitä puita nyt jaettiin tällä kohdalla Kuusamon piiriä ja takuukirjoja
tehtiin. Talon isäntä on ruunun metsänvartija ja hänen ne on leimattava.
Minut viedään kammariin ja esitetään eräälle kovaääniselle
herrasmiehelle, joka on yksinään kammarissa ja jota sanotaan ruunun
metsäntarkastajaksi. Herra käskee tuoda minulle "hätävelliä", jos vaan
sitä haluan, vaan itselleen teetä. Kumpaakin tuodaan, minulle kahvia
mahdottoman suuressa amerikalaisessa kupissa. Pöydällä on kolmessa
pullossa jotain kirkasta, valkeaa nestettä, jota herra nimittää
"hätäliemeksi". Hän käskee minun sillä ohentamaan velliä, jos se on
liian paksua. Minä tyydyn pelkkään velliin. Hän on karkean leikkisä
mies, ja minä haistelen asiain kulusta, että pullot olivat ilmestyneet
pöydälle ukkojen toimesta, jotka olivat tulleet puitten saantaan.
Mutta ennenkuin kaupoista puhuttiin mitään, piti toimitusmies
asianomaisille jotensakin tuiman nuhdesaarnan, josta minun sallittanee
lainata muutamia kohtia, koska kerran olen ruvennut tätä välinäytöstä
matkaltani kuvaamaan.
-- Nuoran pätkää te tarvitsisitte, ettekä hätäapua. Selkään teitä
pitäisi antaa, se olisi paras apu. Häh? Kyllä minä teidät tunnen, kun
olen kolme vuosikymmentä teitä katsellut. Ette viitsi muokata pelloksi
edes omien portaittenne pieliä, vaikka niitä sata vuotta olette
lannoittaneet. Minun pitää teille yhtenään ruunun metsästä puita jakaa.
Ja mitä teitte te ruunun metsille, häh? Poltitte ne, ja mistä minä nyt
annan teille puut, vaikka minun yhä pitää olla teille Pellervona.
-- Mekö oisimma ruunun mehtät polttaneet?
-- Poltitte kolme penikulmaa pitkältä ja kolme leveältä. Ette
viitsineet kuloa sammuttaa.
-- On siinä niin paljon perää, että alkusammutus oli laiska, todisti
isäntä. Vaan tulipa sitten kiire, kun oli palaa talot.
-- Jo toki silloin, myönnyttelivät ukot.
Lähellä Säynäjännientä on Ahoniemen ruununtorppa. Siinä asuu kaksi
vanhusta kunnan elätettävänä. Naurisvelliä syövät ja leipää on, mutta
kahvia ei ole.
Tulemme sitten muutaman neljänneksen ajettuamme Raappanaan, jossa on
viisi taloa. Köyhyyttä valitetaan, herroja ja hätäaputoimia moititaan.
-- Lähellä on maantienteko, vaan siinä ei anneta työtä kuin valituille!
-- Komitea ei anna apua! Ruunun puita on otettu. Yhdessä talossa, jossa
viivyin enemmän aikaa, on isäntä hyvin vanha, emäntä luuvaloinen, makaa
vuoteessa ja pölläyttelee aimo sauhuja nysäpiipusta (siellä tupakoivat
vanhemmat naiset kaikki). Talossa on kaksi aikuista tytärtä, toinen
paistaa leipää, toinen paahtaa kahvia. Pirtissä istuu kokolailla
reippaan näköinen eukko, kylän elätti ja hieroja, sekä perheetön
ihminen. Hän moitti komiteaa ja kaikkien yksityistenkin aputoimien
kehnoutta pahimmin kaikista, syleksien ja sytytellen piippuaan.
Lähdemme taas ajamaan ja saavutamme vanhan naisen, joka hiihtää
edellämme kontti selässä. Nainen tarttuu rekemme selkälautaan, seuraa
siinä meitä suksillaan sujutellen, sivakkain kärkipuolet kulkien
reen alla. Valittaa uupumista. Vuorokauden on hiihtänyt ja saanut
Oulusta palaavilta jonkun kilon jauhoja kokoon. Kotona on mies ja
lapsilauma, vaan ei sinne hänen lähtiessään jäänyt syötävää mitään.
Hellittää jonkun neljänneksen meitä seurattuaan erään mäen alla kätensä
reen selkälaudasta, ja kääntyy siitä sujuttelemaan entistä latuaan
rämeiselle suolle, kotiinsa päin.
Leinosen vaarassa, joka sitten seuraa, on muutamia vauraampia taloja.
Siinä on ihmeeksi ja poikkeuksena paikkakunnalle ruvettu viljelemään
suota nurmena. Suo niin hyvää, että onkilieroja kasvaa. Sivummalla
olevassa Nivan talossa kuuluu myös viljellyn nurmea, ja on se luottanut
niin hyvin, ett'ei tänäkään vuonna ole hätäpäivää.
Leinosesta lähtiessä on erään lahden perukassa Myllylän ruununtorppa.
Mies on Käyrässä "kasakkana" (jätkänä) ja saa 50 penniä päivältä talon
ruuissa. Kotona on kurjassa mökissä vaimo ja kuusi puolialastonta
lasta. Siinä täytyy minun taas katsella vaikeaa, hermostunutta
itkukohtausta. Ainoa lehmä on syksyllä myöty velasta, viimevuotisesta
ruunun arennista, Smk. 25: 60, on haastettu oikeuteen, kaksi kappaa
on perunoita, puolukan kokoisia, jälellä. Olkia tuli omasta pellosta,
joilla koettaa kiduttaa kahta ruokkolehmää, ja samoilla oljilla on
jatkettu omaa leipää. Komitealta on saatu vähän jauhoja, ja niitä
vastaan pitäisi tehdä kaksi työrekeä. -- Vaan kun on kiuvaskin niin
pieni, ett'ei siinä voi edes jalasta hautoa. Kahvista ei puhettakaan,
eikä komiteaakaan moitittu.
Ajamme penikulman verran mitä jylhintä saloa ja saavumme Huokausvaaran
ruununmökeille, kaksi mökkiä, jotka ovat oikeastaan Taivalkosken
puolella rajaa. Olkea syöty siinäkin, vaan kun tässä syksyllä kahteen
mieheen kaatoivat karhun, joka kymmenittäin oli paikkakuntalaisten
lehmiä raadellut, niin saatiin siitä sentään leivän apua. Vanha ukko
kuorii pihlajan oksia lehmän rehuksi, kaksi vanhempaa naista askartelee
leivän leivonnassa, piiput hampaissa.
Tästä tulemme jonkun neljänneksen päässä olevaan Pekkalan taloon.
Emäntä, jo vanhanpuoleinen nainen, hiihtää salolla vastaamme kelkka
perässä, kelkassa kirves, ja sanoo menevänsä pihlajia noutamaan. Kehuu
niitten kuorista keitettyä vettä erinomaiseksi mausteeksi huonoihin
heiniin ja muutenkin voimakkaaksi ravinnoksi lehmille.
Pekkalasta ajamme sivu ja käännämme matkamme eräälle Maanselän
sivuhaaralle, joka eroittaa Oulun ja Iin vesistöt toisistaan, ja
tulemme Piispajärven kylän alueelle, jota kylää kaikkina aikoina on
pidetty Kiannan huonoimpana, ja joka se peittelemättä sanoen tänäkin
päivänä on.
Siinä on ensimmäisenä edessä Pyhävaaran talot, yhteensä viisi
"kattilakuntaa". Jo päältä nähden ovat talot kovin ränstyneet ja
toimeentulo niissä on toisessa toistaan huonompi. Petäjäistä syödään
niissä taloissa usein, vaan kun edellinen vuosi oli erittäin hyvä,
niin viime kesänä jäi se sato korjaamatta. Kolmessa kattilakunnassa
on sentään miten kuten saatu ostojauhoa ruomujen ja olkien sekaan,
vaan neljännessä on kaikki keinot kerrassaan lopussa. Emäntä itkee
siinäkin, mutta hän näyttää painuneen melkein toivottomaan ja tylsään
välinpitämättömyyteen. Pirtti on inhoittavan likainen, lapset niin
repaleisia, ett'ei ole ehjää kohtaa mitään. Almuna saatu hame ja
pusero on emännän itsensäkin päällä. Hän ottaa eteisestä noin kolmen
kapan pussillisen tämänvuotisia ruomuja ja viskaa sen eteeni pirtin
lattialle. -- Siinä on elinaineet kaikki! Perunaa ei ole, lehmän
antia ei ole. Pispajärven komiteamieheltä on saanut joskus hiukan
jauhoja velliksi. Ei ole heillä ollut edes hevosta, kun porvari aina
uhkaa uloshaulla vanhasta velasta, vaan nyt oli saatu velkahevonen,
jolla isäntä parhaillaan on Oulussa koettamassa viimeisiä keinojaan.
Yksi lehmä syksyllä myytiin ulosteoista, kaksi kurjaa on ehtyneenä
navetassa. Ei ole edes mitään kalanpyydystä. Herrat kun kulkevat joka
vuosi kirjoituksilla, niin kaikki menee aina. Ei saa vaatetta edes
isälle eikä vanhemmalle pojalle, jotka tekisivät töitä. Naulan sai
syksyllä kokoon loiminlankoja, vaan kudetta ei ole. Eikä saa edes
jalkineita, kun lehmä on joka vuosi pantava nahkoineen ulostekoihin.
Kurjuus ja lika on suorastaan tympäisevä. Olin nähnyt yhtä ja toista
matkallani, vaan en vielä mitään sellaista. Lapsia on kylässä
lukematon määrä, niitä on juossut jälessäni, ja joukko joka talosta
yhä lisääntynyt. Kun teen pieniä muistiinpanoja tässä viimeisessä,
kurjimmassa pirtissä, seisoo niitä jo ympärilläni 17 kappaletta,
kuvaamattoman repaleisia, kalpeita, villin näköisiä. Kaksi pienintä,
oman talon joukkoa, istuu kehdossa joku epämääräinen vaatesiekale
hartioilla, kiikuttelee siinä itseään ja hyräilee jotain laulua,
niinkuin lapset muuallakin maailmassa.
Ja tämä on verotalo Suomussalmen pitäjässä Kajaanin kihlakuntaa!
Toisessa talossa makaa sairaana likaisella lattialla (vuoteita kun ei
ole) tytär ja pieni poika. Heissä on omituinen tauti. Tyttö on maannut
jo pari viikkoa, vaan ei nuku hetkeäkään. Hänen päätään pakottaa
ankarasti ja hän hourii yhtenään. Poika on sairastunut samallaiseen
unettomuuteen. Kiannan kirkolle on joku 7 penikulmaa, Taivalkoskelle
4, eikä kummassakaan paikassa ole lääkäriä. Ja jos olisikin, mitä se
auttaisi! Millä se sinne saataisi?
Käyn sitten Kauniinahon ruunun torpassa Käärmejärven rannalla. Aina
yhtä kurjaa. Mies heikko, mökki kaatumassa, vesisanko varana kiukaalla,
kiuas kun on rikki ja liekehtii sisään. Petäjää on heillä, sitä syödään
ja siitä tehdään vellikin. Emännällä seitsemän lasta, joista yksi
imevä. Ei tahdo saada edes suolaa, valittaa hän.
Kuljen vielä samoilla seuduilla Vasaraniemen ruunun torpassa sekä
Kellovaaran talossa, ja kaikki ne ovat samassa kurjuudessa. Siinä
lähettyellä alkaa kohta tukkisavotta työnsä ja yhtiö on jo tuonut
ruokavaroja y.m. Oulusta päin. Kellovaarankin isäntä oli jo käynyt työn
kysynnässä siellä ja ottanut yhtiömiehiltä ensimmäiseksi etuanniksi --
kahvia.
Yhtä kurjaa, puheitten mukaan vielä kurjempaa, on elämä Pistojärven
perukoilla samaa Piispajärven kyläkuntaa, ja kuvaavaa koko tästä
paikkakunnasta on se, että kiertokoulun opettajankin täytyi jo
aikaisempaan syksyllä ottaa sieltä omin lupinsa jalkapako nälän tieltä,
eikä hän vieläkään ole sinne palannut. Petäjää ja olkea syödään siellä
joka vuosi.
Pistäysin vielä katsomaan sivummalla olevia Kumpulan taloja samassa
kyläkunnassa. Toinen niistä on jotensakin elävä, kammarin seinällä
kelloja y.m., öljylamppu palamassa, emäntä tarjoo kahvit. Mutta
toisen Kumpulan emäntä, joka ruokkii kahdeksaa lasta petäjäisellä,
hiihtää ympäri kulmakunnan ja tuo hivenen vellijauhoja kotiinsa, mistä
milloinkin saa.
Tämä oli kummallinen retki, täynnä ennen aavistamattomia näköaloja,
ja sieltä voisi kertoa niin paljon monenmoista kurjuutta, ei yksin
nälkää, että lukija niihin varmaan kyllästyisi. Yksi silmiinpistävimpiä
huomioitani oli se, ett'en ainoassakaan paikassa nähnyt miehiä
minkäänlaisessa oikeassa taloudentoimessa, vaikka he kyllä kovaa
työtään ja peltojensa lannoitusta kehuivat. Kaikki heidän ajatuksensa
olivat ehkä keskittyneinä vaan Oulun matkoihin ja jauhosäkkeihin, ja
minä tulin siihen päätökseen, että niin mahtaa olla aina. Savottatöistä
puhuttiin myös paljon, ja siitä kaiketi se heille taas tämän vuotinen
elanto pääasiassa lähtee.
Naiset olivat liikkeellä aikaisesta myöhäiseen, eivätkä he minun
mielestäni suotta piippua imeskelleet. Onpa paikkoja, joissa heidän
täytyy valjastaa miehille hevonenkin, kun nämä heinään tai johonkin
muuhun toimeen lähtevät. Millä voimalla miehet sitten heiluvat
savotoilla ja tervatöissään, sitä en tiedä, mutta paljo kuuluvat naiset
ainakin tervatöissä kulkevan mukana.
* * * * *
Ennenkun lopetan tämän matkapakinan, tahdon huomauttaa lukijoille
erästä seikkaa. Tällaisesta hädänalaisten nimien mainitsemisesta on
ollut ennen varsin huonoja seurauksia. Entisinä hätävuosina sattui
esim. Hyrynsalmella, että sieltä tuli mainituksi ja sanomalehdissä
kierrelleeksi erään mökkiläisen nimi enimmin puutteenalaisten joukossa.
Hänen nimiinsä alkoi tulvia apua joka taholta. Eräs säätyhenkilö
otti ne tallettaakseen, ja kun niitä saapui niin runsaasti, kehoitti
hän miestä rakentamaan itselleen uuden mökin. Mies suostui siihen,
kävi aina välillä ilmoittamassa, että nyt on niin ja niin paljon
valmista, ja nosti rahaa. Kun hän oli kaiken saanut ja mentiin "mökkiä"
katsomaan, ei sieltä löydetty edes mökin tilaa. Hän teki sitten vielä
raiskauksia ruunun metsässä ja pantiin syytteeseen. Mutta mies näki
parhaaksi livistää Amerikkaan, ja siellä hän hätäapurahoineen on.