Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.
Niinkuin sanomalehtien kautta jo aikaisemmin syksyllä kyllä kuultiin,
tuli kaikkinainen sato Koillissuomessa viime vuonna yleensä kurjin
koko maassa. Sotkamossakin, jossa poikkeuksena sen puolen maista on
joltisenkin paljon väki hyvää maaperää, on sato tullut sellainen,
ett'ei siitä kaikitellen kannata paljon mainita mitään. Vanhat miehet
väittävät poikkeuksetta, ett'ei 1867 vuoden sato ollut näin huono,
sillä silloin oli saatu karjan rehua enemmän ja viljakin ollut laatuaan
parempaa. Minä ainakin hiukan epäilen, lieneekö siinä puheessa perää,
mutta kurja se on ollut tämänkin vuoden tulo. Ainaiset sateet ja
ruoste, jonka täällä päin uskotaan satavan pilvestä ja sen vuoksi
ahdistavan korkeita vaaranmaita pahemmin kuin rantamaita, turmelivat
kaiken viljan melkein kokonaan. Rukiissa oli kyllä olkea vahvasti,
mutta sato siitä on ollut vaan noin kymmenesosa tavallisesta, ja siitä
leivottu leipä, jota minulle joka paikassa näytettiin, oli niin mustaa
ja katkeraa, että sitä kuuluivat hyleksivän hevosetkin. Ja vaikka vielä
senkin leivän -- joka ei ole pettua parempaa -- tyystin söisi, niin
harvalle se sentään kestäisi edes jouluun. Löytyy joku puolikymmentä
taloa koko Sotkamon laajassa pitäjässä, joissa sadasta lyhteestä on
saatu 50 litraa (tavallinen sato 100 litraa), vaan ei niittenkään
viljasta synny säällinen leipä ilman ostojauhoja lisäämättä.
Ohra, joka kesäviljasta siellä päin on paremmin koteutunut, on
paikotellen antanut hiukan paremman sadon, niin että siitä sentään
saadaan koko hyvää rieskaa ja talkkunaa, mutta enimmissä paikoin
on siitäkin sentään tullut kato. Joku harva isäntämies kehui, että
hänen ohransa vielä itääkin, joshan sitten itänevät keväällä, kun
ruoste niissä vielä talven aikana jatkaa tuhoaan. Kauran viljelys
on mitättömän pieni ja kerrassaan hukkaan meni sekin vähä. Perunat
taas jäätyivät suureksi osaksi maahan. Mitä rukiin oraita vielä oli
näkyvissä ohuen lumipeiton alta, näyttivät ne sentään keskulaisilta ja
antavat toivoa tulevalle vuodelle.
Näin on asianlaita ihmisten ravintoon nähden omista tuloista. Mitä
karjaan tulee, lienee sille sentään rehua runsaammin, koska lehmiä ei
oltu aivan tuhottomassa määrin vähennetty. Heinät kyllä menivät monelta
kokonaan hukkaan, jäivät sateen ja tulvan vuoksi tekemättäkin, ja
huonoja ne tulivat kaikille, mutta kun olkia tuli runsaasti, toivotaan
niillä sentään päästävän eteenpäin. Ja onpa joukossa tullut täysin
hyviäkin heiniä -- riippuen tietysti paremmista korjuutavoista -- sillä
useita kuormia sattui vastaani Kajaaniin menossa, eikä niissä tavara
näyttänyt ollenkaan huonolta.
Sotkamolaisilla on paikotellen voimakkaita, lepikkoa kasvavia vuorien
rinteitä, ja niitä käytetään niittyinä. Heinä niissä kuuluu kasvavan
ylen rehevästi, niissä ei ole milloinkaan tulvista haittaa, ja ken vaan
sai ne sateilta korjatuksi, hänellä ei ole aivan huutavaa rehunkaan
puutetta. Niissä kasvavaa heinää kutsutaankin hyvyytensä vuoksi yleensä
"maitoheinäksi".
Sellaiset ovat nykyään lyhyesti mainiten yleiset elämän ehdot
Sotkamossa. Jokainen katselee synkkänä eteensä ja kulettaa kaikki
vanhat säästönsä kauppiaan jauhoihin, joihin kokee sekoittaa omaa,
kehnoa viljaansa mikäli se on mahdollista.
Jauhot eivät entisiin aikoihin verraten ole vielä ollenkaan
pakkohinnoissa ja tuskin tulevatkaan. Maksetaan 61 kilon säkistä 14
markkaa, kun sama erä v. 1867-68 maksoi 30 à 35 markkaa. Mutta niitä ei
anna kauppias velaksi ja monella on velkaa entisestäänkin. On otettava
rahapenni, mistä suinkin saadaan. Myydään lintua, lampaannahkaa,
oravannahkaa. Lampaannahoista maksetaan kyllä hyvä hinta, 2 à 2 mk.
50 penniä kappaleelta, ja metsällisten nahat ovat hyvin korkeissa
hinnoissa. Mutta metsä on muuten antimillaan kitsas tänä vuonna.
Kuuluu löydetyn summissa lintuja metsiin kuolleina ja päätetään niiden
kuolleen ruuan puutteeseen, marjoja kun ei ollut. Eikä antanut saalista
vesikään. Sotkamon vesistö kuuluu muutenkin olevan kalasta köyhää, vaan
kun viime syksynä kaikki työt myöhästyivät, myöhästyi syyskalastuskin
ja jäi lopulta tekemättä, kun järvet menivät jäähän.
Siis sekin särpimen apu, mikä ennen on kalasta ollut, jäi nyt saamatta.
On turvauduttava merisilakkaan ja ulkolaiseen silliin, mutta nekin ovat
mahdottomain rahtimatkain vuoksi kalliita.
Rahaa siis tarvitsee joka mies paljon, kun melkein kaikki suuhunpantava
on ostettavissa, ja niitä on monia muita suuria rahaläpiä täytettävä,
varsinkin tilallisilla, joihin tällainen kato välittömimmin koskee.
Suurempaa nälkää ei Sotkamossa vielä tuntunut yleensä olevan, mutta
sentään oli monessa köyhemmässä kohdassa, monessa salokulman mökissä,
jossa ei ollut ostojauhoa tarpeeksi käytettävänä, näyttäytynyt yksi
huonon ruuan seurauksista, nimittäin punatauti ja pahantapainen
vatsuri. Lapsissa sitä oli enin, ja vähän aikuisissakin, mutta yleinen
toivo oli, että siitä kyllä pahemmitta seurauksitta päästään, joshan
vaan tavalla tai toisella ostojauhoja saadaan. Ja toivottavaa on, että
niitä saadaankin, sillä niistähän se kokonaan riippuu koko muukin
"pärjäyminen", niistä yksin, eikä mistään muusta. Eikä siellä mistään
muusta kuullut puhuttavankaan.
On tosiaan kummallista nähdä, kuinka sikäläinen asukas on tottunut
nälkään ja huonoon ruokaan. Hän kuuluu joskus hyvinä aikoina kyllä
saattavan muuttua hyvinkin hyväksi herkkusuuksi, mutta huonoina saattaa
hän kiristää nälkävyötään luonnottomiin saakka. Missä vaan on edes
silloin tällöin selvää leipää syötävänä niinkuin lääkkeeksi, siinä
ovat köyhäin mökkiläistenkin repaleiset lapsilaumat (ja lauma niitä
säännöllisesti on) aivan reippaan ja terveen näköisiä, vaikkei mitään
muuta ruokaa olisikaan; ja kumma on, ett'ei viime vuoden viljasta,
missä sitä enemmän oli käytetty, ollut jo joku henkeään heittänyt,
koska minulle väitettiin, että siitä hierotulla ruostepölyllä ovat
russakatkin kuolleet. Sitä en tiedä, onko tässä perää, vaikka kyllä
minulla näitten ruosterukiitten suhteen toiselta puolelta olisikin
sellainen syntinen toivomus, että niillä edes kuolisi sukupuuttoon
koko se elukkalaji, nimittäin juuri russakat sieltä pohjan periltä,
kunhan vaan ihmiset säästyisivät. Se olisi ehkä suurin hyöty, mitä
viime vuotisista rukiin jyvistä siellä saattaisi olla. Tämä on joutava
asia itsessään, ja olen sitä maanvaivaa edellä jo liiaksikin kuvaillut,
mutta tahdon siitä vieläkin mainita, kun kuulin niin monia valituksia,
ett'ei siellä muka saa kunnollista russakan myrkkyä, koska kauppiaat
sekoittavat siihen vehnäjauhoa! Ja minä luulen, että jokaisella, joka
sinne etelästäpäin joutuu, on juuri sama toivomus kuin minullakin, eikä
se ole suinkaan pienimpiä toivomuksia, mitä näitten puutteenalaisten
seutujen suhteen saattaa tehdä.
Kaiken sen johdosta, mitä jo Sotkamossa ennätin nähdä ja kuulla, alkoi
minussa vakaantua yksi johtopäätös, joka ei koske ainoastaan sitä
kuntaa, vaan pitänee paikkansa kaikissa muissakin pitäjissä sielläpäin,
ja se on se, että tilalliset, varsinkin pientilalliset ja samoin myös
torpparit, s.o. yleensä maahan kiinnitetty väestö, kärsii siellä
kadosta enin.
Irtolaiskansa ja työmies ei oikeastaan ole suoranaisesti kadottanut
mitään, kunhan vaan saa työtä. Ulkolaista viljaa hän ostaa syödäkseen
parhaimpinakin vuosina, eikä sen hinta nykyään ole juuri, tuskin yhtään
korkeampi kuin ennenkään. Hän on yhtä vapaa lähtemään työhön kuin
ennenkin, mutta vaikeampi on sen, joka on maahansa kiinnitetty, poistua
ulkoapäin aivan kaukaa työansiota etsimään.
"Mitä on siitä apua", lausui eräs pientilallinen, "että ainoine
hevosilleni menen savotalle ja siellä syön evääni ja ruokani. Joukko
syö kotona kumminkin, omat työni jäävät tekemättä, lannat ensi kesäksi
varaamatta, ja niin on minulla tulevana vuonna sama kato kuin nytkin,
sillä eivät nämä peltotilkut kasva ilman työtä ja lantaa."
Hän oli minusta nähden ihan oikeassa, mutta ellei hän apua saa, niin
_täytyy_ hänen lähteä tukkitöihin tai mihin tahansa, sillä asia ei ole
sillä hyvä, että hän oman joukkonsa elättää, vaan on etupäässä hänen
niskoilleen sälytetty koko kunnallisverojen raskas taakka, joka ei ole
koskaankaan aivan kevyt, vaan tällaisina vuosina vielä entistäänkin
raskaampi. Ei ole sillä hyvä, että hän omille lapsilleen leivän
hankkii, hänen täytyy huolehtia vielä sadoista muitten lapsista, joille
kunnan vaivaishoitokassasta leipää patistetaan, ja enemmän juuri nyt,
kuin parempina vuosina. Ja sitäpaitse täytyy hänen suorittaa monet muut
kunnalliset maksut, ei yksin vaivaisrahoja.
Ja ell'ei hän niitä hyvällä maksa, niin häneltä otetaan pakolla,
niinkauvan kun hänellä on kiinteätä omaisuutta mistä ottaa. Vuonna
1901, joka oli vuosien parhaita, hoidettiin Sotkamon kunnassa, jossa
on noin 9,000 asukasta, yli 300 vaivaista kokonaan ja noin 160
henkeä sai tilapäistä vaivaisapua. Koko kunnalliset menot nousivat
yli 30,000 markkaa, josta 15,000 markkaa meni yksin vaivaishoitoon.
Ja kun ottaa huomioon sen tosiasian, että enimmiltä irtolaisilta,
joilta tähän summaan olisi tullut mitättömän pieni lisä, ei sitäkään
ole saatu, kuten kunnalliset tilikirjat osoittavat, niin on koko tuo
määrä lähtenyt yksinomaan tilallisten kukkarosta. Kun tähän vielä
lisää, että sielunhoito Sotkamossa, ilman niitä suuria menoeriä,
joita on ollut papiston puustellien rakennuksessa, nousee vuosittain
kirkollismatrikkelin mukaan noin 12,000 markkaan ja tämäkin etupäässä,
melkeinpä kokonaan, menee tilallisilta, niin arvaa sen taakan, mikä
siinä on kadon kärsineen maanviljelijän niskoilla. Eikä suinkaan tunnu
helpoittavalta tässä seikassa se ainainen huuto, joka meillä kyllä
muuallakin jo hyvin tunnetaan, vaan joka täällä käy vielä kovempana
kuin muualla, että kunnan _täytyy_ antaa apua, sen _täytyy_ elättää
meitä! Tappakoonhan!
Irtolainen, ainakin useampi heistä, joka ei pidä sillä lukua pysyykö
yhteiskunta pystyssä, vai kaatuuko se, syö joka pennin itse, minkä
ansaitseekin.
Tältä puolelta katsottuna on köyhän tilallisen asema tukalampi.
Syytä on tosin hänessä itsessäänkin. Hän on entisinä aikoina tiedon
puutteessa ja ajattelemattomasti, useimmin ehkä pakostakin, myynyt
metsänsä liian paljaaksi tai lopen tärvännyt sen tervan poltolla,
niin että hänen nyt monasti täytyy nostaa ruunun metsistä kantoja
tervaksiksi, päästäkseen Ouluun rahapennille, vaan tämä seikka ei tässä
hädässä enää asiaa muuta. Hän on siinä asemassa, missä hän on.
Saatetaan sanoa, että irtolaisen ja työmiehen asema on siltä yhtä
huono kuin tilallisenkin, kun tilallisilla huonona aikana ei ole
antaa hänelle työtä, eikä siis rahaakaan. Tämä olisi kyllä totta,
jos he olisivat yksinomaan riippuvia tilallisten töistä. Silloin he
totta tosiaan olisivat kaikki samassa kadotuksessa. Mutta niin ei
kuulu täällä olevan laita. Eivät he tee talonpojan työtä vähässä
tingassa koskaan, eivät niin kauvan, kuin heillä on hiukankin muualta
toivoa. Työnpuutetta kyllä huudetaan yleensä, mutta minä olen täysin
luotettavilta miehiltä kuullut, että syksymmällä oli Sotkamon kirkolla
tarjottu ojan kaivua, jossa tavallisen miehen päiväpalkka olisi ollut
kuudelta tunnilta 1: 50 à 2 markkaa, mutta hiukan koeteltuaan lähtivät
enimmät miehet tiehensä. Rengin vuosipalkka on kuluvalta vuodelta
Sotkamossa, mikäli olen kuullut, keskimäärin 150 à 200 markkaa, vaan
maksetaan joukossa aina 280:kin markkaa. Piioille 80 à 120 markkaa
ja sitäpaitsi vaatetta y.m. Kesällä on maksettu työmiehille talon
ruuassa 12 à 15 markkaa viikolta, vaan nyt talvemmalla tosin enää vaan
3 markkaa. Mutta työmiehistä kuuluu olevan puute aina. He lähtevät
ylemmäksi pohjolaan, missä tavallisesti aina on rahallisia tukkitöitä.
Hiihtävät Kuusamoon, Rovaniemelle, Kemijärvelle, Tornioon y.m., missä
tavallaan on niitten Ameriikka, jotka eivät oikeaan kultamaahan syystä
tai toisesta pääse.
"Elättäköön kunta akan ja lapset", on heidän jäähyväis-sanansa, jos
heillä perhettä sattuu olemaan, ja kun sitten akka hakee vaivaisapua ja
kysytään, missä mies on, vastaa hän lyhyesti ja selvästi: "se on siellä
sustensa päällä". Ken saa joltakulta tuttavaltaan oikeasta Ameriikasta
"tiketin", hän huilaa sinne.
Näin ovat puheitten mukaan asiat, ja jos täällä tilallisten ja
irtolaisten siveellinen kanta pannaan kumpikin vaakalaudalleen,
nousee jälkimmäinen epäilemättä varsin keveänä ylemmäksi, kun niitten
oikeastaan pitäisi olla tasassa ja kestää yhdessä niin huonot ajat kuin
hyvätkin, ennenkuin terveellinen sopu ja yleinen edistys näissä harvaan
asutuissa ja kaikkea mahdollista työvoimaa kysyvissä seuduissa todella
pääsisi vakautumaan.
Surkeimmalla kannalla nykyään ovat jotkut vakavaluontoiset ja
kotinurkkiaan rakastavat pienten mökkien miehet, jotka eivät tahtoisi
lapsijoukkoaan jättää eivätkä maailman rantaa repalehtimaan lähteä, kun
ovat itselleen jollekulle vaaran kupeelle mökin saaneet ja sen eteen
pienen ohra-maatilkun. Niitä näkee joskus sellaisia ja niitä käy enin
sääliksi.
Mutta ne ne usein ovat sitkeimpiä kaikista, vaikka niitä on niin
harvassa, ja ne ne ovat ikäänkuin jätteitä siitä vanhasta, puhtaasta
ja rohkeasta sukupolvesta, joka vaaroista ja vastuksista huolimatta
saunojaan erämaihin rakenteli. On liikuttavaa katsella sellaista
miestä, kun hän kyynel silmässä kertoo viime vuoden katoa ja näyttää
haasialla ohralyhteitään, joissa tyhjät tähkäpäät soikehtivat. Hänellä
on tavallisesti perhe suuri, ja usein on viimeinen leipä pöydällä.
Mutta hän vakuuttaa, että hän ei kotipaikkaansa jätä, hän ei lapsiaan
jätä, hän ei vaaraansa eikä ohramaan tilkkuaan hylkää, vaikka siihen
kuolkoon. Hänellä on lehmä navetassa. Lehmän anninta hän vähän saa,
ja kun vaan kevääseen pääsisi, niin ei hätää silloin, hän on kuorinut
petäjän kylkeä ennenkin.
Parissa niistä salomökeistä, joissa Sotkamossa kävin, puhuttiin tällä
tavalla, ja vakuutettu olen, että niissä puhuttiin totta.
Sotkamolaiset ovat muuten päättäneet, ett'eivät he lahja-apuihin
turvaudu, ennenkuin viime tingassa, ja siksipä ehkä sieltä onkin
vähemmin avunhuutoja kuulunut. Vai lieneekö se tapahtunut siitä syystä,
että Sotkamoa on totuttu pitämään vauraimpana kaikista Kajaanin
kihlakunnan pitäjistä. Ja onkin siellä joukossa erinomaisen vauraita
taloja, joissa viljelykset jo ovat kaikin puolin nykyaikaisella
kannalla, vaan missäpä niitä ei aina joukosta jotakuta löytäisi.
Varmin apulähde sille kunnalle niinkuin kaikille muillekin on kumminkin
tukkitöistä valtion metsissä.
Mutta se työ loppuu maaliskuulla ja silloin vasta alkaa tukalin aika,
jos kohta lienee tukaluutta ennenkin, sillä peninkulmaisille saloille
ei kykene ken tahansa tukkitöihin lähtemään.
Keväällä se vasta on kova käsissä. Ja kun silloin vielä alkaa siemenen
hankintakin, jota ei kunnassa liene montakaan jyvää, niin arvellaan
yleensä, että suuri joukko pientilallisia silloin tulee pakosta
sortumaan. On myös kuulunut olevan aikeita pyytää yleisistä varoista
lainaa maanviljelystöitten teettämistä varten. Se annettaisiin
pienemmissä erissä tilallisille, heidän teettääkseen parannuksia
viljelyksissään. Sellaiset lainat olisivat yleensä koko pohjan perillä
suotavimpia kaikista, kunhan sitten vaan valvotaan, että ne todella
tulevat tarkoitukseensa käytetyiksi, sillä ei nälkä sinä ilmoisna ikänä
lähde metsän haaskuulla eikä tervanpoltolla enää nykyisissä oloissa,
jos tuo niillä lieneekin ennen vähän loitompana pysynyt.
* * * * *
Jota edemmäksi etenee pohjoseen ja itään, sitä tuntuvampi on kadon
tekemä jälki. Kuhmoniemessä en tosin käynyt, mutta saamieni tietojen
nojalla voin sentään mainita, että hätä siellä on isompi kuin
Sotkamossa, vaikk'ei sieltä ole äänekkäämpiä huutoja kuulunut enemmän
kuin Sotkamostakaan. Maa kuuluu Kuhmoniemessä olevan jo paljoa
huonompaa, ett'ei ole ihme, jos siellä olisikin vuositulo ollut
vieläkin niukempi. Eräs kuhmolainen kertoi, ett'ei heidän pitäjän
pohjoisosassa kasva enää edes leppää, joka on voimaperäisen maan
tuntomerkki, vaan että viimeinen lepän kämpyrä, joka siellä kasvaa
erään puron rannalla, on sekin kallistunut etelään päin, niinkuin pois
siirtyäkseen. Mutta Kuhmolaiset eivät valita, he sekoittavat omia
akanoitaan ostojauhoihin ja tekevät tervakauppoja, sillä heillä kuuluu
olevan vielä mäntymetsiä runsaasti. Heidän pitäjäänsä tulee sitäpaitse
talven kuluessa suuret tukkityöt. Yksityiset ovat siellä myyneet paljon
metsiä ja valtion metsistä leimataan 120,000 kantoa.
Ristijärvellä ja Hyrynsalmessa, ja varsinkin viimemainitussa
pitäjässä näyttää hätä suuremmalta ja kunnallinenkin vaivaishoito on
tiukemmalla. Ja ell'ei ulkoapäin apua tulisi ja sitä jaettaisi, niin
sortua täytyisi näitten kuntien s.o. niitten näissä kunnissa, joilta
kunnalliset ulosteot voidaan tavalla tai toisella saada ulos. Kun esim.
Ristijärvellä koko viimevuotisten vaivaistilikuittien lukumäärä nousi
vaan 60:neen, nousi se tänä vuonna jo marraskuun 15:sta päivään saakka
140:een. Enimmät avunhakijat ovat mökkiläisiä ja pikkutorppareita,
ja että apu tulisi todelliseen tarpeeseen käytetyksi, siitä on
kunnallislautakunnan esimies Ristijärvellä koettanut pitää kiitettävää
huolta. Hän on avunetsijöille lukenut sellaisen lain, että "ellet
kahvipannuasi tuo tänne takavarikkoon, et apuakaan saa". Ja aimo kasa
olikin hänen luonaan jo näitä "talonhävittäjiä", pieniä ja suuria,
mutta kaikki yhtä nokisia.
Alkusyksystä, kun ei vielä mitään apuneuvoja ollut, oli hätääntyminen
ollut suuri, varsinkin köyhemmillä tilallisilla -- eikähän niitä
vauraampia olekaan kuin ani harvoja -- vaan ensi pelastus lähti
siitä, kun alettiin tehdä maantietyötä Hiisijärvelle, johon valtio on
myöntänyt 15,000 markkaa. Tästä maantientyöstä on kuulunut sellaisia
huhuja, että siinä on annettu työtä vaan lähiseudun varakkaimmille
tilallisille, vaan tämä lienee perätöntä; ja milloinka hädän ollen
tyytyväisyys ja yksimielisyys vallitsisi meillä? Jokaisella on oma suu
lähinnä ja jokaisen oma hätä on hänen itsensä mielestä suurin.
Katselin esim. hätävaatteitten jakamista eräässä kohdassa. Voi sitä
itkua ja sitä ruikutusta! Jokainen olisi enimmin tarpeessa ja toisen
tarvetta koetetaan vähentää, ja sitten pois mennessä tiellä moititaan
toimimiehiä. Vaan yhtä alastomia ovat täällä köyhemmät eläjät miltei
kaikki, ja niin he tietysti ovat aina. Sillä mikä ne vaatteet yhtäkkiä
niin tyystin olisi lopettanut, koska sillä maankulmalla ei ole vanhojen
vaatteitten ostajia, että niitä olisi voinut myydäkään. Nälän ollen
tuntuu alastomuus pahemmin, vaan sen kuulin, että jos vaatteita
vaan olisi saatavissa, haettaisiin niitä hyvinäkin aikoina -- nim.
sikäläisinä hyvinä -- juuri yhtä paljon.
Vaatteista puhuttaessa en voi olla mainitsematta yhtä seikkaa. Kun
kulkee maanteitä tai katselee niitäkin, jotka hakevat vaateapua, ei näe
ketään, joka olisi erittäin silmiinpistävästi repaleinen, mutta kun
menee saloilla heidän mökkeihinsä, niin siellä näkee kaikkea muuta kuin
ylenpalttisuutta, mitä ruumiin suojaan tulee. Heillä siis aina sentään
on joku ehjäkin vaatekerta, tai ellei ole, niin se asialle lähdettäissä
lainataan.
Toinen tulolähde, paitse maantientyötä, on Ristijärven ja Hyrynsalmen
kunnilla niinkuin kaikilla muillakin tukinhakkuussa ja vedätyksessä
valtion metsissä, mutta yleensä kuuluu valitus, että yhtiöt, jotka
metsät ovat ostaneet, tarjoovat nälkäpalkkoja. Yhtiöt taas selittävät
asian siten, ett'ei heidän olisi ollut pakko näitä metsiä ostaa, vaan
ovat he sen tehneet hätäaputöiksi. Mene tiedä mikä tässä on keskikohta!
Totta on, että hevosen ruokinta täällä tulee kovin kalliiksi, kun
heinistä on puute ja hevosella on niin suuri suu miehen suuhun
verraten, ja jonkun verran kalliimmaksi se tulee miehenkin ruoka täällä
kuin rautateitten varsilla, koska kaikista tavaroista, mitä muualta on
tuotava, ovat rahdit kalliit -- 6 à 8 penniä kilolta Oulusta -- mutta
toisaalta tuntuu minusta olevan hiukan järkeä toisellakin puolella.
Jos kaikki olisi ennallaan, niin mitä siitä hädästä sitten kannattaisi
puhuakaan.
Siellä vallitsee todella oloissa kummallinen ristiriita, jonka juuria
on hyvin vaikea löytää, ja joka sama ristiriita kyllä vallitsee jossain
määrin muuallakin. Toisaalta tuntuu, niinkuin hätä olisi aivan kauhea.
Näin laumoittain ihmisiä tunkeilemassa paikallisten hätäapukomiteain,
pappien, kunnanesimiesten, kauppiaitten luona, ja valittavan
puutettaan, näin lasten ahtaissa, likaisissa mökeissä puolialastomina
jäytävän leipää, joka ei suinkaan minun kurkustani menisi alas, ja
olin valmis uskomaan, että siellä oli huutava hätä. Mutta yhtä usein
tulin taas siihen luuloon, ett'ei siellä ole sentään _oikeaa_ hätää, ei
sitä hätää, joka pakottaa ihmisen ponnistamaan viimeisensä, ennenkuin
henkensä heittää. Olen itse ollut kaksikymmentä vuotta tekemisessä
maalaistyöväen kanssa etelä-Suomessa ja tiedän mitkä vaatimukset ovat
siellä. Olen huonoina aikoina, nytkin juuri, nähnyt perheellisten
miesten siellä tekevän talvityötä, metsätöitä y.m. puolentoista markan
päiväpalkalla ja alle siitäkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä ja
sanoneet, että ainahan ihmisen täytyy työtä tehdä, tekee halvemmalla
silloin, kun ei paljoa saa. Mutta täällä olen nähnyt paljon työmiehiä,
jotka ovat palanneet metsätöistä Puolangalta kotiinsa, valittaen,
ett'ei sillä palkalla elä, mikä sieltä lähtee.
-- Oliko palkka niin niukka? olen heiltä kysynyt.
-- Ka nälkäpalkka, on yksi vastannut. En saanut kuin 2 markkaa päivältä.
-- Minä sain vaan puolitoista, on vastannut toinen.
Vaan kenenkään en kuullut saaneen siitä alle. Ja päivää on niillä
mailla syystalvesta viisi tuntia, enkä näkemästäni usko, että sen
puolen työmiehet olisivat erittäin taipuvia sitä puhteella jatkamaan,
eikä se metsätöissä olisi varsin helppoakaan.
Vaatimukset ovat siis täällä suuremmat kuin etelämpänä, vaan mistä
se tulee, sitä on lyhyeltä näkemältä vaikea aivan tarkoin selittää.
Mutta suurimmaksi osaksi siihen lienee syynä se, että työkansa siellä
on liiaksi metsäyhtiöistä riippuvaa. Yhtiöt pitävät näet työmailla
ruokakauppaa ja kiskovat työmiesten kustannuksella siitä kaupastaan
liiallista voittoa. Ja vaikka palkat ovat korkeammatkin, osaavat he
kumminkin kiskoa siitä suuremman osan itselleen takaisin. Vaan miksei
voisi isompi joukko työmiehiä lyöttäytyä yhteen, hankkia ruokavaroja
muualta ja elää niukemmasti silloin, kun suuria paloja ei voi saada?
Olisihan se parempi sekin, kuin olla ihan kaikkea ansiota vailla. Olen
nähnyt monen miehen istuskelevan kotosalla ja valittavan työnpuutetta,
ja olen nähnyt monen eukon apua hakemassa ja valittavan nälkää.
Toisin oli esim. vuosina 1867-68, jolloin rautatietä Riihimäestä
Pietariin tavallaan silloisena hätäaputyönä teetettiin. Silloin
sai mies päivältä 80 penniä, ja kilo jauhoja -- mätiä kulijauhoja
enimmäkseen -- maksoi 40 penniä. Mutta miesten _täytyi_ tehdä työtä
niillä palkoilla, voittaa huono aika tai sortua, sillä muuta valittavaa
ei ollut, rahakkaampia hätäaputoimenpiteitä ei löytynyt.
* * * * *
Renkimiehille maksetaan nykyään Ristijärvellä noin 200, piioille noin
80-100 markkaa vuodelta. Hyrynsalmella ehkä hiukan vähemmän, mutta
useissa taloissa ei osaa sentään kunnollisesti kyntää tai niittää muut
kuin isäntä, ja naiset ahtavat riihiä.
Kun tapaa nuoren miehen, joka on sattunut rengiksi rupeamaan, ja kysyy
häneltä, miksi hän on niin kehno maantöissä, vastaa hän, että hän on
paremmin tottunut kirvestöihin. Ja sentään näkee monen miehen kirveessä
sellaisen varren, ett'ei se ainakaan minun kädessäni pysyisi.
Nämä ovat seikkoja, joita olojen tarkempi tuntija saattanee hyvinkin
pätevästi perustella, mutta on toinen asia, jolle kenenkään lienee
vaikea löytää mitään pohjaa, ja joka minuun on vaikuttanut varsin
tympäisevästi.
Eräs säätyhenkilö tahtoi hyvässä tahdossaan tulla minulle näyttämään
sitä kurjuutta, mikä heidänkin kylässä syrjemmällä vallitsi.
Tultiin erääseen mökkiin. Lämpimässä, vaan kamalan likaisessa
mökissä oli neljä lasta, yksi melkein aikuinen, joka viime vuoden
sanoi olleensa palveluksessa, vaan nyt istui kotosalla ja kiikutti
kehdossa pienintä sisaruksistaan. Isä ja äiti olivat kotoa poissa,
äiti vastikään lähtenyt. Vartaassa oli neljä leipää, ostojauhoista,
ja kuumalla kiukaalla kahvipannu. Pöydällä kaksi paria kuppia, joista
juuri näytti kahvia juodun. Seuralaiseni nolostui huomattavasti, kun
minä naurahtaen osotin kuppeja. Tämä olisi ollut anteeksi annettavaa,
vaan kuinkas kävi, kun tultiin takaisin tämän säätyhenkilön luo. Siellä
oli sama mökin eukko kyökissä rouvalle surkeasti itkien valittamassa,
että he kuolevat tuohon paikkaan, ei heillä ole enää palaakaan suuhun
pantavaa!
Toisessa mökissä, jossa käytiin, joutui mies valeesta kiinni. Kun
kuuli, että minä olin Helsingistä, luuli hän kai minun nyt tuovan
heille apua ja alkoi väittää, ett'ei hänelle ole vielä annettu kuin 10
kiloa. Katossa oli kumminkin leipänä enemmän kuin 10 kilon jauhot, ja
seuralaiseni sanoi varmaan tietävänsä, että enemmän hän oli saanut.
Sitten alkoi mies näytellä minulle housuja ja liivejä, jotka hän
edellisenä päivänä oli "kometiialta" saanut. -- Nämähän ovat kauhean
suuret minulle, mitä minä näillä, valitteli hän.
Minä en voinut antaa hänelle sen parempaa selitystä asiaan, kuin sen,
että on hyvin vähän luultavaa, että Helsingin räätälit tulisivat tänne
itsekustakin mittaa ottamaan, sillä Helsingistä päin housut olivat
tulleet.
Tällaiset pienet "hätävalheet" ovat ylimalkaan poikkeustapauksia, eikä
niitten vuoksi tarvitse kenenkään kylmetä avun annissaan, mutta pahempi
on mielestäni ylettömän kahvinjuonnin laita silloin, kun leipäkeinoissa
täytyy turvautua muitten ihmisten armeliaisuuteen. Sen käytäntö on
tullut yleiseen niin rajattomaksi, että sitä -- harvinaista kyllä
-- jo moittivat kauppiaatkin. Siitä on tullut sellainen himo-aine,
että löytyy kahvijuoppoja, jotka täydelleen muistuttavat viinan,
morfiinin y.m. orjia. Kerrotaan, joshan lienee totta, että Ristijärven
yhteisostotoiminta alkoi kahvitilauksilla ja niitä olisi viime vuonna
tehty lähemmä pariinkymmeneen tuhanteen markkaan. Tänä syksynä se
tietysti on vähennyt, koskapa pannujakin jo on takavarikossa, mutta
Hyrynsalmen puolella kerrotaan kumminkin eräänkin kauppiaan tässä
syksyllä myöneen lyhyen ajan kuluessa 25 säkkiä samaa tavaraa.
Tällaisissa oloissa soisi kernaasti näkevänsä enemmän lujuutta
kansassa itsessään, kun ajattelee sitä hartautta ja uhrautuvaisuutta,
jolla etelä-Suomessa yksin työmiehetkin kantavat roponsa tälle nälän
uhrialttarille.