Uusia huomioita.
Yhden seikan huomasin tuiki tarpeelliseksi sille, joka vähänkin
siisteyteen ja puhtaihin oloihin tottuneena lähtee Kajaanin takaisia
seutuja risteilemään ja poikkeaa siellä löytyviltä harvoilta maanteiltä
syvemmälle erämaihin. Pitää ottaa mukaansa poron talja ja joku verta
evästä -- ainakin voita, oikeaa tiettyä, puhdasta voita, sekä jotain
sellaista ainetta, josta kuuman veden keralla voi tekaista itselleen
ryypättävää suupalan kastimeksi. Kesällä tuskin näitä varustuksia
tarvinnee, mutta minä matkustinkin talvella.
Ei tämä ole sanottu ollenkaan sentähden, ett'ei siellä aina jossakussa
kohdassa löytyisi yllinkyllin ruokaa matkamiehellekin, sekä voita
että lihaa ja maitoa, jos kohta leipä tällä kerralla onkin useissa
paikoissa vähemmän syöntikelpoista, eikä sitä taljaakaan tarvitse
ottaa kylmän vuoksi eikä liioin makuutilakseen, sillä on siellä miltei
joka talossa "velttiä" ja on olkia sekä höyheniäkin, joille uupuneen
kylkensä voi kallistaa, mutta parasta on kumminkin varustaa itsensä
näillä matkatarpeilla, ellei tahdo menettää nahkaansa sekä kadottaa
ruokahaluaan pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi -- riippuen tietysti
itsekunkin mausta ja nahan vahvuudesta.
Lähtekäämme uudelle matkalle jonkun noitten laajain pitäjäin halki
Oulun vesistön latvoilla, niin saamme nähdä, olenko puhunut totta vai
turhia.
Mutta ottakaamme myös aikaa mukaamme riittävästi, aikaa ja
kärsivällisyyttä. Niitä molempia tarvitaan tavallista enemmän, sillä
siellä ei katkea taival pitäjien läpi päivässä eikä kahdessa.
Lähdemme liikkeelle joltakulta kirkolta. Siinä on majatalo auttavassa
kunnossa, ruoka mukiin menevää, ja eineen syötyämme istumme mukavasti
pitkään ja väljään reslaan. Pakkanen on purevan kova, täytyy silloin
tällöin tunnustella villakintaalla nenänsä selkää ja irroitella
huulipartaansa turkkinsa kauluksesta, jos tahtoo keskustelua pitää
vireillä, mutta kun turkki on vahva, istumme me hyvällä tuulella
reslamme perässä ja ihailemme näköaloja, kun ne aamun hämärtäessä
alkavat näyttää suurenmoisia ja villiä piirteitään.
Järvet ovat jo vahvassa jäässä, suot kantavat hyvästi ja luntakin on jo
riittävästi tavalliseksi rekikeliksi, niin ett'eivät enää kaikki kivet
ja kannot, mättäät ja tervapolut rekeä rytyyttele. Ja jälkiäkin on jo
saloille, sillä jauhon noutajia ja "Oulun miehiä" liikkuu jo ahkerasti.
Kaikki kävisi hyvin, kun vaan taival lyhenisi. Mutta siitä ei tunnu
tulevan loppua ollenkaan. Hevonen astelee hitaassa tahdissa, sen joka
askelella siirtyy reki nytkähtäen kyynärän verran eteenpäin, ja joka
kerta nytkähtää myös perässä istujan niska, aivan kuin tahtoisi antaa
parempaa vauhtia reelle. Mutta vauhti ei siitä parane, niskasuonia
alkaa vaan lopulta katkoa, selkää ja istumakohtia pakottaa, ja on kuin
tekisi mieli mahan kohdalta hellittää housun kaulusta.
-- Ajahan nyt toki hiukan juosten, ett'ei tässä aivan kokonaan jäädy ja
jäykisty, huudan kyytimiehelle, joka istua murjottaa reen sevillä parin
sylen päässä.
-- Pitäneepä sitä hiukan koettaa, vastaa hän päätään kääntämättä.
Hän massauttaa huuliaan ja nykäsee vähän ohjaksista, mutta hevonen
kohottaa päätään ja seisattuu kokonaan, antaen yhä pahemman nytkäyksen
selkäämme.
-- Nooh, ruunah! Mitä sinä pelekäät, noh! Pitääkö minun käydä metsästä
oikea vitsa?
Hevonen lähtee taas astelemaan, kyytimies taittaa napsauttaa sevillä
istuissaan pienen jäisen oksan, karistaen huuraa silmillemme, ja
heittää sillä hevosta, mutta hevonen heilauttaa vaan häntäänsä ja
astelee samassa tahdissa. Tämä alkaa jo hermostuttaa.
-- Osaako tuo hevosesi ollenkaan juosta? Onhan se vankan näköinen, ja
keli on hyvä.
-- Kyllähän se vähän -- -- mutta pitäispä käydä metsästä oikea
vitsa -- --
-- No käy jo lemmossa -- --
Kyytimies katselee hiukan sivuilleen metsään, mutta ei liikahda
seviltä. Heittelee sitten taas hevostaan pienillä oksilla, joita
taittelee lähellä tietä olevista näreistä. Hevonen huiskii häntäänsä
niinkuin äskenkin.
Tekisi mieli käydä taittamassa oikea näreinen pujo ja antaa siitä
heille molemmille, mutta mikä siitä viitsii vääntäytyä ylös heidän
kanssaan tappelemaan. Saisi hyvässä lykyssä vielä selkäänsä itse, tai
jäisi siihen metsään, sillä kyytimies on vankannäköinen ja pullea
leukaperiltään. Maailmassa on paljon asioita, joissa kärsivällisyys vie
parhaille perille.
On jo nujuutettu pakkasessa pari tuntia ja päästy arviolta muutamia
neljänneksiä eteenpäin, kun tullaan laajanlaiselle järvelle.
-- Eiköhän se tuossa tasaisella jäällä aja edes hiukkasenkin juosten,
mietimme reen perässä.
Mutta meno on yhä sama.
-- Kyllä on kehnoja hevosia täällä päin maata. Kuoppaan pantaisi meidän
puolella tuollainen.
-- Mikä sitä nyt ainoata hevostaan kuoppaisikaan -- --
-- No ei sillä ole muutakaan virkaa, kun tuskin enää kävelläkään jaksaa.
-- Noh, ruunah! Katsos tuota! Olisipa pitänyt rannalta taittaa paju!
Ajetaan niemen nenitse ja siinä koppasee miehemme ohimennessä muutamia
kaisloja ja heristelee niillä hevosta.
Ajetaan vielä melkoinen matka metsätaivalta ja keskustellaan yhä siitä
vitsasta, joka piti taitettaman, vaan joka kumminkin taittamatta jäi,
ja niin saavutaan vihdoin ensimmäiseen taloon.
Tiemme kulkee läpi talon, niinkuin vanhanaikaisen neliönmuotoon
rakennetun hakulilinnoituksen läpi.
-- Poikettaisiinkohan talossa?
-- Poikkeemme tietysti, on yhteinen tuuma. Sitävartenhan on matkaankin
lähdetty, ja johan tässä pakosta täytyy ojentaa jäseniäänkin. Ja
suussakin tuntuu aika olevan jo sillä kohdalla, että aamupäivän kahvi
ja kunnollinen tupakka eivät maistuisi hullummalta.
Jää on sulanut parrasta, jäsenet vetristyneet lämpimässä pirtissä, ja
himokkaasti tartumme emännän tarjoomaan kahvikuppiin kaataen paksua
kermaa mustaan, viehkeästi höyryävään nesteeseen.
Mutta tuskin olemme saaneet kupin huulillemme ja siitä hiukan
ryypänneet, kun jo alamme kummallisesti nolostuneina katsella
toisiamme, massautella suutamme ja asetella kuppia pöydän syrjälle.
Pettymys!
Kahvi on väkevää kuin terva, kitkerää kuin suolavesi -- ja sitten
tuntuu siinä vielä joku erityinen löyhkä, joku omituinen ja
alkuperäinen haju, jonka kyllä tunnemme, vaan joka sillä kerralla
tuntuu tuiki oudolta, kun emme ole tottuneet sitä milloinkaan kahvissa
huomaamaan.
Kyytimiehemme, jolle myös olemme tilanneet kahvin, on jo aikaa sitten
ahnaasti härppinyt kupillisen suuhunsa ja odottelee toista, vaan meiltä
ei tahdo se ensimmäinenkään painua.
Se on kuitenkin tupakan lomassa ryypittävä pohjaan, sillä muutenhan
tekisimme ilmeisen loukkauksen taloa kohtaan.
-- Kiitoksia vaan, hyvä emäntä, meillä ei ole tapana juoda kahta kuppia
-- ei tosiaankaan, kyllä se yksi riittää. -- --
Maksamme kahvit ja istumme rekeemme taas.
Mutta se on kummaa tässä maailmassa, kuinka vähästä ihmisen mieliala
voi muuttua, joko kohota tai painua.
Koko luonto, maisemat, kaikki, yksin kirkas taivaskin päällämme
ja veripunainen rusko, joka sivullamme kaukaisia vuoria ja metsiä
näköpiirimme rajoilla hivelee, kaikki ovat menettäneet jonkun asteen
arvostaan. -- Kaikkia katselemme hyvän aikaa välinpitämättömin silmin,
miltei nurpeina reessämme istuen. Ja kuinka toisin olisi kaikki ollut,
jos kahvi olisi ollut hyvää, sellaista, mitä me hyvällä ymmärrämme,
kuinka suurelta kaikki olisi tuntunut, jos olisimme saaneet pienen
mielitekomme kunnolla täytetyksi. Mutta istua ja syleksiä ja noitua
kehnoa kahvia keskellä ääretöntä luontoa, se vie pieneksi kaikki!
Talvisella säällä on sama ominaisuus kuin meri-ilmalla, se alkaa
hiukaista vatsaa tavallista pikemmin. Seuraavan talon kohdalla tuntuu
jo hiukan nälkä, eikä se kumma olekaan, sillä päivä on puolessa,
auringon kehä on jo kokonaisuudessaan näkyvissä taivaan rannalla.
Ruokaa saadaan talosta, leipää, lihaa, voita, maitoa ja suolaisia
muikkuja. Tarvitseeko muuta! Ohut reikäleipä on ihan selvää ruista.
Kekriin saakka oli talossa kyllä syöty olki- ja ruomuleipää, mutta
silloin oli jo saatu jauhoja Oulusta.
Kummallista! Onko se vielä edellisen talon kahvin maku, joka tuntuu
suussa, vai mistä se tulee, että heti ensimmäinen pala, jonka voin kera
pistää suuhunsa, tekee vastarintaa alas mennessään. Mutta ryypätään
maitoa päälle, ehkä se auttaa.
Ei auta sekään, pahentaa vaan, ja kun siinä yht'äkkiä johtuu mieleen
joku ennen kuultu hämärä juttu tämän kulmakunnan lehmänantimista,
niin alkaa luontoa kääntää, ei mene pala voin eikä maidon avulla
alas ollenkaan. Jää vaan jälelle leipä ja suolainen liha ja vieläkin
suolaisemmat muikut.
Kun maito ei näy kuluvan, kysyy emäntä, pitäisikö olla "särvintä".
Särvintähän siinä on edessämme, mutta jos tahtoo, niin tuokoon uuttakin
lajia vielä, sittenhän senkin näkee.
Hän tuo puuhaarikassa harmaalle paistavaa vettä, jossa uiskentelee
joitakuita epäilyttävän näköisiä valkeita kokkareita. Se on "särvintä",
mutta pikemmin sitä voisi käyttää etikkana, jos olisi jotain
ruokalajia, joka sellaista kaipaisi.
Huonosti käy syönti, ja meiltä alkaa mieli painua yhä enemmän. Ja
hämäräksi painuu kohta koko taivas ja maa, lopussa alkaa olla lyhyt
päivä. Kaikki on hämärää, painostavaa ja alakuloista pohjan perillä
talvisaikana.
Kello on vasta kahden seudussa, mutta aurinkoa ei näy enää.
Talon miehet tuovat jo hevosensa pirttiin appeelle ja kyytimiehemme
vie omansa heidän tieltään ulos. Miehet alkavat istua tavallista
"pirtti-oikeuttaan", sytyttävät piippunsa ja asettuvat mukavasti,
rennosti, puoleksi loikoen lavitsoille. Meidän miehemme yhtyy heihin,
eikä tunnu enää ollenkaan taipuvalta matkaa jatkamaan.
Mutta meidän ei tee mieli jäädä tähän taloon yöksi, varsinkaan kun
kuulemme seuraavaa kehuttavan salon parhaiksi.
-- Ajetaan nyt vielä sinne yöksi, tuumailemme kyytimiehelle. Eihän
tästä tällä menolla päästä puusta papuun, kun vasta on tänään pari
penikulmaa kuljettu.
-- Mikä sitä yöksi taipalelle, päiväksihän vaan oli kauppakin.
-- Mutta tästä tulee liian kallista matkaa, kun maksamme viisi markkaa
kahdesta penikulmasta. Olisit edes ajanut vähän paremmin.
-- Pitäisikö sitä sutena juosta hevosen, joka ikänsä on tottunut
askelteitä kulkemaan.
-- Eihän nyt tule askeltiet kysymykseen, kun vasta on lunta parhaaksi
rekikeliksi.
-- Vaan sepä pitää askelensa.
-- No pitäköön. Ja mies näyttää pitävän myös. -- Eikö lähtisi talosta
joku kyyditsemään kohtuullista maksua vastaan naapuriin?
-- Onpa oltu päivä kovassa työssä, pitänee toki ilta levähtää, vastaa
isäntä.
Vihdoin taipuu kyytimiehemme kahden markan lisämaksusta jatkamaan
matkaa seuraavaan taloon.
Hän alkaa torkahdella reen sevillä, me teemme samoin perässä, hevonen
astelee veltosti eteenpäin entisiä askeleitaan ja pimeys laskeutuu
huuraisena ja yhä sankempana ympärillemme.
* * * * *
Kun tiedämme vastassa olevan talon paikkakunnan parhaiksi, jossa
kehuttiin olevan kahdet huoneet (kammarit) ynnä muut hyvät, niin
päätämme korvata siellä kaikki päivän puutteet ja viettää illan oikein
hartaassa keskustelussa salolaisten kanssa, syventyä täydelleen heidän
elämäänsä. Tämä toivo antaa virkeyttä taas, torkka katoaa, revontulet
alkavat loimuta pohjoisesta ja maisema saa haaveellisen valaistuksen.
Kaikki on hyvin taas ja yhä parempaa me toivomme.
Mutta kun saavumme taloon, niin siellä jo maataan. Ainoastaan palavan
taivaan kajastus heijastaa läpi pirtin, ikkunasta toiseen, mutta muuten
on kaikki pimeätä ja hiljaista.
Astumme pirttiin, sillä täällä ei ole tapana maata lukittujen ovien
takana. Kovia kuorsauksia kuuluu pitkin lattiata, ilma on jotensakin
paksua, mutta ei sentään juuri sillä väkevyys-asteella, että se
palamaan syttyisi, kun ovensuussa iskemme tulta ja viritämme päreen,
jonka kyytimiehemme on kiukaalta koperoinut. Paitse talon omaa väkeä,
makaa lattialla puolitusinaa Vienan karjalaisia, jotka ovat matkalla
Kajaanin markkinoille. Ne me helposti tunnemme tuuheista parroistaan ja
kirjavista paidoista.
-- A hyvä velj, mistä nyt näin yöllä tullah? kysäsee karjalaisista
yksi, joka herää ensimmäisenä ja nostaa päätään lattialta.
-- Eihän tämä vielä ole yö.
-- Ka moattu jo ollah kotva!
-- Vaan kellohan on vasta seitsemän. Pirtin perällä on vanha seinäkello
ja se näkyy olevan jo yhdeksän.
Meitä tietysti kummastuttaa, että kello saattaa käydä niin päin seiniä.
Voisihan sen almanakan ja auringon avulla asettaa käymään edes oikealla
tunnilla, jos vaan tahtoisi. Vaan kun siinä talon väkeä alkaa heräillä
ja seurata meidän ihmettelyämme ajan tiedoista, kuulemme, ett'ei
talossa olekaan almanakkaa ja että se kello käyskentelee siinä vaan
niinkuin omaksi huvikseen ja ajan ratoksi.
Kohta on koko talonväki liikkeellä, mutta kaikki ne hyvät asiat, joita
tiellä kuvittelimme, jäävät meiltä sentään nauttimatta. Talo on kyllä
vieraanvarainen, mutta me emme voi heidän vieraanvaraisuuttaan käyttää,
niin kernaasti kuin sen tekisimmekin. Heillä on kaksi "huonettakin"
niinkuin jo edeltäpäin tiesimme. Ne ovat pirtin vastapäätä porstuan
toisella puolella, ja sieltä luovuttavat isäntä ja emäntä meille
vuoteensa, tullen itse maata pirtin lattialle. Huoneet ovat peräkkäin,
niin että takimmaiseen on mentävä etummaisen läpi.
Etummainen huone on pimeä, kun emäntä vie meitä sen kautta
takimmaiseen, eikä voi eroittaa, mitä kaikkia esineitä siinä on, mutta
tavallisella hajuaistilla varustettu ihminen olisi valmis lyömään koko
omaisuutensa vetoa, että siinä on jossain nurkassa joku mädännyt raato
löyhkäämässä.
Perimmäisessä huoneessa on löyhkä siedettävämpi, mutta siellä on
ainakin 40 pykälää kuumaa. Sinne meidät jätetään ja käsketään nukkumaan
rauhassa.
Mutta jokainen ihminen on jossain määrin taikauskoinen ja epäilevä --
vähemmässäkin kuumuudessa -- ja me emme saa rauhaa edes niin paljon,
että voisimme ruveta vuodetta koettelemaan, vaikka jo olemmekin
paitasillamme ja pyyhimme hikeä otsastamme. Pitäisi saada edes raitista
ilmaa oven kautta etummaisen huoneen läpi, mutta siellä on se kauhea
löyhkä. -- Mitähän siellä on? kun rohkenisi tarkastaa.
Otamme pienen lasittoman tuikkulampun käteemme ja yritämme avata ovea,
vaan lamppu sammuu ja me jäämme ihan pimeään.
Uhhuh!
Kopeloimme vapisevin käsin tulitikkuja, löydämme päreen pätkän uunilta
ja menemme kuin menemmekin etuhuoneeseen. Työnnämme äkkiä oven
porstuaan auki ja sitten alamme pärevalkealla tutkia huonetta.
Nenä ei auta mitään, sillä haju on tasaisesti jaettu koko huoneessa.
Olemme valmiit ottamaan vastaan minkä näyn tahansa, ja nyt huomaamme
huoneen nurkassa ison ammeen, puolellaan jotain nestettä, jonka
pinnalla kelluu paksu homeenkarvainen kuori ja jonka reunat
sisäpuolelta ovat samallaisen homeen peittämät. Ammeen korvassa riippuu
puinen kauha, jolla näkyy olevan joku tarkoitus nesteeseen nähden.
Liikutamme kauhalla vähän ammeen sisältöä. Kuoren alla on siniharmaa
vesi ja sitä liikutellessa kohoo pohjalta näkyviin vaaleampia
kokkareita ja joitakuita turvonneita rusakoita. Huomaamme, että tämä
on juuri sitä samaa särvintä, jota emäntä meille edellisessä talossa
oli tarjonnut, mutta tarkastusta tehdessämme ei meillä ole aikaa
sitä tarkemmin tutkia, sillä liikutellessa äityy löyhkä sellaiseksi,
että ammeeseen saattaa meiltä hyvin helposti päästä särvintä lisää.
Aamulla sitten kuulemme, että se on kesällä koottua piimää, joka siinä
ammeessa on puoli vuotta mädännyt ja jota pitkin talvea käytetään veden
höysteenä "särpimeksi".
Se asia on siis hyvä, epäluulomme on haihtunut, on saatu lämpö
takimmaisessa huoneessa laskeutumaan pari pykälää, mutta löyhkä saman
verran nousemaan.
Neljännestunnin kuluttua on meillä toinen asia selvillä: meidät on
talletettu oikeaan lutikkain siitos-, kasvatus- ja elatuslaitokseen,
vaikka emäntä, levittäessään puhtaan raidin vuoteelle, oli vakuuttanut,
kun asiaa epäilimme, "ett'ei niitä asiaksi saakka ole". Niitä kiehuu
vuoteessa niinkuin muurahaisia pesässään, niitä kihisee ja kuhisee
täynnä jokainen seinän rako ja jokainen lattiapalkkien liitos, ja
niitä on jo kaikki lavitsalle heitetyt vaatteemmekin aivan täynnä. Ja
joukossa marssii sekä yksittäin että komennuskunnissa suuria rusakoita,
ja saattaisi sieltä löytää vielä muitakin ryömiviä, saaliinhimoisia,
viiruselkäisiä otuksia, jos meillä olisi aikaa ja halua joka kohtaa
lähemmältä tarkastella. Mutta meillä on kiire, me haluamme ilmaa ja
vapautta, ja kohta seisommekin jo alastomin koivin ulkoportailla,
hikinen tukka jään hileessä, ja ravistelemme ja mäikytämme seinään
vaatteitamme revontulten kaameassa valossa, kunkin kappaleen erikseen,
paitamme viimeiseksi.
Vedämme sitten porstuassa hyvällä kiireellä muutamia vaatekappaleita
päällemme, sillä kylmä alkaa jo karmia liiaksi pintaa, ja menemme
pirttiin. Mutta siellä emme pääse pitkälle oven suusta, koska lattia
on täynnä makaajia, yhä täydempänä vielä kuin äsken, kun isäntä ja
emäntäkin ovat tulleet siihen lisäksi. Ei ole muuta tilaa tyhjänä
kuin oven ja uunin välinen nurkkaus, jossa on hevosten juoma-amme
ja apelaitokset. Se on yhdeltä puolen kuitenkin paras kohta pirtin
lattiaa, sillä siinä parveilee vähemmin rusakolta, koska se on kylmä
ja märkä. Siihen täytyy meidän nyt asettaa oma turkkimme, jos mielimme
ollenkaan nauttia unen virkistävää voimaa uuvuttavan matkan jälkeen, ja
kietaista takki palloksi päämme alle.
Karjalan miehillä näytti joillakuilla olleen porontalja allaan, ja
sellaisen päätämme mekin hankkia heti huomispäivänä, jos vielä matkaa
jatkamme.
* * * * *
Minä olen nukkunut -- nukkuuhan sitä lopulta väsynyt ihminen vaikka
missä -- ja alan nähdä kauheaa unta. Minut on sidottu jonkunlaiseen
piinapenkkiin. Ruumistani pistellään terävillä neuloilla ja piikeillä
ja nenäni edessä pidetään jotain epäselvää esinettä, joka on minut
myrkyllään tukahuttaa. Mutta että kidutus kestäisi kauvemmin, ett'en
minä heti heittäisi henkeäni, pyyhkäisevät kiduttajat, joiden näen
hyörivän ympärilläni, aina tavan takaa päätäni jääkappaleella. Lopulta
saan käteni irti siteistä ja aijon koettaa päätäni, mutta silloin
putoaa kämmenelleni joku raskas esine ja minä herään. Lutikat riiviöt
pureskelevat joka puolella, niin ett'ei tiedä mitä kohtaa ensimmäiseksi
kyhnäseisi. Niitä on yhtä kaikki jäänyt vaatteihin, vai liekö niitä
ollut pirtinkin lattialla -- ja kömpineet etsimään suuhun pantavaa.
Nenäni on kääntynyt nukkuissani lähemmä lattiaa, josta kaiken muun
lisäksi lähtee tietysti sellainen oma hajunsa, kuin tallin lattiasta
ainakin. Ovessa on alettu käydä ahkerasti -- koko pirtillinen käy
vuoronsa mukaan ulkona -- ja siitä tulee aina avattaissa kylmä
pakkasviima päähän. Joku astuu ohikulkeissa kädelleni, jonka olen
ojentanut suoraksi, silloin kun herään.
Kopeloin puuhkalakin päähäni, väännän vähän turkin lievettä
hartioilleni ja koetan nukkua vielä, siinä varmassa tiedossa, että
käykööt nyt ovessa niin paljon kuin haluavat, ei ainakaan enää viima
hiuksia vie.
Makuulle panevat vielä kaikki muutkin ja nukkuvat uudestaan. Pirtti on
pimeä, mutta perältä kuuluu supatusta, kohta otetaan tulta uunin edessä
ja joku naisista lähtee päresoihtu kädessä ulos, katsahtaen vähän
niinkuin epäilevästi meihin oven suussa. Kohta näkyy ikkunasta, kuinka
toiselta puolelta pihaa kohoo tulen kajastus ja nousee sankka parvi
kipeniä ilmaan. Sinne on johonkin tehty tuli.
Hetken kuluttua palaa nainen pirttiin, heittäytyy levolle vielä hänkin,
eikä kuulu taas muuta kuin kuorsauksia.
Minä en saa enää unta, vaikka ankara väsymys tuntuukin vielä silmissä.
Loikoilen siinä ja katselen, kuinka kipinät leikkivät ilmassa. Alan
tulla uteliaaksi.
-- Minkähän tulen se sinne teki, kun itse tuli takaisin maata? Mitähän
laitosta se sellainen on, kun tuli jätetään yksikseen palamaan?
Tämä tuntuu kaikki niin salaperäiseltä ja näillä salolaisilla on paljon
salaperäistä. Tuo salainen supatus äsken, ja sitten ulosmenevän naisen
omituisen tarkastavat silmät, jotka hänen ohi kulkeissaan selvästi
huomasin itseeni kääntyneiksi, vaikka omat silmäni olivatkin puoleksi
ummessa, tämä kaikki lisäsi uteliaisuuttani siihen määrään, että vedin
kallokkaat jalkaani ja lähdin hiljaa pirtistä ulos.
Kipinät nousivat navetan päässä olevasta kodasta, ja sen raolleen
jääneestä ovesta paistoi tuli. Hapuroin pihassa olevien rekien ja
muitten esineitten lomitse pimeässä tulta kohti, niinkuin rauhaton
yöllinen haamu. Mutta minun täytyi saada selville heidän hommansa,
minun täytyi ne itse nähdä.
Avasin kodan oven. Mutta voi niitä verstaita! Keskellä kotaa riippui
hahlossa suuri pata ja sen alla paloi rovio kuivia honkahalkoja. Pata
oli juuri kiehumaan rupeamassa, mutta arvatkaa mitä siinä oli? Siinä
oli vettä ja puhdasta -- ihmisen lantaa. Elkää hämmästykö! Niin oli
todellakin laita.
Tämä ei ollut suinkaan "ylösrakentava" näky ja vielä vähemmin se oli
mikään virkistys nenälle, eikä se liioin ole niitä hauskimpia asioita
muillekaan kertoa. Mutta kun sitten vielä sain täysin selville, kuinka
tätä keitosta käytetään, en voi olla siitä puhumatta, varsinkin
kun olen jälestäpäin kuullut, että monet matkantekijät ja omain
paikkakuntain herrassääty sen kaiken tietää, vaan jokainen tahtoo siitä
vaijeta ja pitää sitä jonain salaisena asiana, niinkuin salolainen
itsekin. Sitä juotetaan lehmille, vaan asiata pidetään kovin salaisena
ja vierasta kavahdetaan aina, sillä siitä on määrätty sakko, ja kuuluu
toisinaan joitakuita sakoitetunkin.
Sillä tavoin kidutetaan lehmäraukkoja talven yli vauraammissakin
taloissa, mitä sitten huonommissa. Ensin petäjäinen ja olki itse
syödään -- ja se sitten lehmällä syötetään -- ja taas syödään se lehmän
läpi käyneenä itse ja taas -- uh sitä kiertokulkua!
Se tuntuu olevan varsin yleinen tapa ja sen huomaa jo päivällä, missä
sitä käytetään. Siinä talossa on aina nurkan nojalla pystyssä sievonen
rautalapio ja nurkkain taustat muuten tavallisista tuntomerkeistään
ihan puhtaat.
On näillä mailla ollut joskus joku meijerikin käynnissä ja voita
yritetty Englantiin lähettää, vaan yritys on rauennut. Ehkä kannattaisi
paremmin, jos ruvettaisiin valmistamaan juustoa Limburgin tapaan.
* * * * *
Menin kummallisissa mietteissä ja mieltä etoen takaisin pirttiin ja
heittäysin pitkälleni niinkuin muina miehinä. Vaan kohta siitä oli
korjattava luunsa, sillä makaava lattia kohosi haukotellen ylös,
kahvipannut pantiin tulelle, hevoset tuotiin appeelle ja miehet
rupesivat tavallista pirtti-oikeuttaan istumaan.
Kummastuttaako nyt ketään, jos siinä on mennyt kaikki halu sekä
ruokaan että juomaan ja myöskin halu matkan jatkamiseen syvemmälle
metsätaloihin, ennenkun on aikaansa tärväten ajanut takaisin
kirkonkylään, pappilaan tai johonkuhun muuhun taatusti siistiin
paikkaan varustamaan itseään matka-eväillä ja samalla myös
porontaljalla.
Ei salolla näytä nälkään kuolevan, eikä siellä liioin tarvitse yösijan
puutteesta kärsiä, kun kellä vaan on pinta ja maku sellainen, että voi
heidän tapoihinsa mukautua.
* * * * *
Miehet istuvat pirtti-oikeuttaan koko pitkän aamupuhteen, naiset
liikkuvat kaikellaisilla askareilla. Ei näytä olevan eilisellä
kyytimiehellämmekään mitään kiirettä liikkeelle lähtöön, mutta
rajantakaiset Karjalan miehet lähtevät sentään jo pimeän aikana.
Monenmoisia asioita siinä pohditaan, mutta etupäässä tätä tämän
talvista rahan ja leivän puutetta. Kaikki hätäaputoimet, valtion
metsien hakkuut, komitean vaate-avut, "kilojauhot", käsityöt ja
hamppujen kehruut, mutta ennen kaikkea niissä asioissa toimivat
henkilöt ovat siinä kumminkin tarkimman tutkinnon ja tuomion alaisina.
Kuka pelastaa niin ja näin kunniansa, kuka tuomitaan kerrassaan
pataluhaksi, mutta täyttä kiitosta ei anneta ainoallekaan.
-- Kaksikymmentä kiloahan siellä kuulutaan reestä annettavan, vaan
mistä sen reenkään tässä hädässä teet, kun ei ole aineita. "Kuivista
puista pitäisi olla, kumminkin kaplasten välttämättä, muuten se
ravistuu ja hajoaa", sanotaan, eikä oteta vastaan, eikä anneta mitään,
jos on tuoreesta tehty. Mutta mistä ne kuivat puut tempaat, nehän olisi
pitänyt varata kuivamaan jo viime vuonna.
-- Ja elääkö köyhä ja elättääkö joukkoaan sillä kahdellakymmenelläkään
kilolla pitkälle, vaikka senkin saisi. Ei siitä paljoa syödä. Pyh!
-- Entä nämä työjauhot, joita tilallisille on annettu. Sata kiloa sain
minä -- puhuu isäntä, istuen pöydän takana niinkuin puheenjohtaja --
vaan mitä työtä sillä teetät? Ei sitä leipäpalkalla kukaan työtä tee.
Ja niitäkin jauhoja on monelle rikkaalle annettu paljoa enemmän, vaikka
minä tiedän varmaan, että heillä olisi ollut rahoja teettää jos kuinka
paljon töitä.
-- Antaahan ne, taikka ne ottavat itse, kun ovat siellä toimimiehinä.
-- Niin juuri tekevät. Kyllä niitten kelpaa. Ei ole tuntoa eikä
tasapuolisuutta tässä maailmassa.
-- Ei ole, ei kirkon miehissäkään.
-- Ihankohan se on totta, että rovasti möi ne Oulun porvarin paidat?
-- No se on ihan totta, tiuskahtaa eräs vanhanpuoleinen akka uunin
puolelta, kääntyen miehiin. Enkö minä itse sitä kirkolla kuullut. "Ne
ovat liian hyviä köyhille antaa", oli sanonut, ja möi ja pisti rahat
taskuunsa. Vaan ei myönyt kaikkia. Yhden antoi renkilleen, sille
Taavetille, vuosipaidasta, vaan kielsi tiukasti kellekään puhumasta.
Mutta kun minä istuin pappilan pirtissä jauhoja odotellen, ja Taavetti
kumartui jotain rahin alta ottamaan, niin pistipä hänen nuttunsa
hihasta näkyviin sen paidan ranne ja kiiltävä nappi. "Ylenpä nyt ovat
pappilan miehet hienoissa paidoissa", sanoin minä, mutta Taavetti
nauroi vaan ja iski minulle silmää, ja minä ymmärsin asian heti.
-- Sellaisia ne ovat.
-- Vaan pettipähän Nivamäen Matti sentään komitean sukkelasti.
-- Mattipa onkin eri miehiä. Ei osaa jokainen pitää yhtä hyvästi
puoliaan kuin hän.
-- Koska se petti? Enpä minä ole kuullutkaan.
-- Tässä toissa viikolla. Matilla oli jauhoja kotona viisikymmentä
kiloa -- ja teurastihan se kekrinä lehmänsä ja kolme lammastakin --
mutta ei ollut kahvin papua. Oli kauppiaalle entistä velkaa, eikä
sitäkään kautta heltinyt mitään. Mutta Matti ei joudukaan ensimmäisenä
ymmälle. Otti surkeimman muotonsa päälleen, sairasti ja valitti, ja sai
komitealta taas puoli säkkiä. Meni takaisin kauppiaalle. Kauppiaspa
yritti pitää Matin säkin entisestä velasta, mutta Matti koveni, sai
säkkiään vastaan kahvia, sokuria, tupakkaa, ja vielä kymmenen kiloa
vehnäjauhoja. Tässähän se viime viikolla kelkkoineen niitä vehnäsiä
kauppaili.
-- Vai kaupanvehnäsiksi se ne jauhonsa leipoi.
-- Niin teki. Mutta ei olekaan Matin vertaista viisaudessa yhtä sadasta.
-- Jopa petti komitean.
-- Nenästä veti, että napsahti. Mutta kyllä joutaakin vastavuoroon. Ei
se ole mitään heidän vilppinsä rinnalla.
-- Kun porvaritkin antavat, eikä sentään meille saakka pääse.
-- Ei kuin välille jää. Kuka sitten antaa, ellei porvari, jolla on
tunto ja armelias mieli -- -- --.
* * * * *
Naisväki on saanut aamuvellin liedellä valmiiksi ja se kannetaan
pöytään. Pöydällä on pino ohuita reikäleipiä, jokainen tarttuu puiseen
vellikuppiinsa, työntää peukalohankansa leivän reikään, ja niin alkaa
aamiainen. Pöydän yläpuolella häkissä on kyllä pitkä rivi puulusikoita,
mutta niitä ei tarvitse vellin syönnissä. Kukin ryyppii osansa vaan
kuppinsa syrjästä. Sitten on pöydässä vielä "särvintä", mutta sitä on
vaan kahdessa astiassa, kumpaisessakin pieni äkkiväärä puukauha, jota
jokainen vuoronsa mukaan käyttää, pistäen sen taas takaisin astiaan.
Kauha on yhä liikkeessä, mutta niin osavasti se kulkee, ett'ei sitä
koskaan tavottele kaksi kättä yht'aikaa.
Väkeä on pöydässä tavaton joukko yhden talon väeksi, mitä he kaikki
lienevätkään. Aamiaisen syönti kestää mahdottoman kauvan ja monet
asiat on sen kuluessa vielä ennätetty pohtia, ennenkuin on miesten
peukalohangassa leivästä vaan pelkkä reikä jälellä ja vellikupit
tyhjinä. Ja istutaan siinä sittenkin vielä melkoinen rupeama, yhä
jutellen ja asioita seuloen.
Päivä on jo alkanut sarastaa. Pirtin peräikkunasta näkyy kaukainen
vuori hohtavana, niinkuin tulessa palaen, mutta pian peittää sen pilvi,
ja hohto kohoaa heikompana korkeammalle.
-- Kyllä siitä nyt tulee pyry, sanoo joku vanhemmista miehistä
katsellen ikkunasta ulos.
-- Pyryä se tuo rusko tietää, säestää pieni poika, jonka leuka tuskin
vielä ylettyy ikkunan tasalle.
-- Jokohan pyryn tekee tämän pakkasen päätteeksi, on yhteinen tuuma.
Minäkin yhdyn samaan arveluun, sillä ilma on lauhtunut ja heittelee jo
vähän lunta.
-- Pitäneekö lähteä juurikasten ajoon, vai mihin tässä ryhtyisi,
tuumailee yksi miehistä.
-- Mihinkäpä sitä muuhunkaan osannee ryhtyä, ja sehän se kumminkin on
tehtävä, arvelee isäntä.
-- Vaan jos siitä tulee oikea jumalan ilma.
-- Saattaa kyllä sekin tulla, koska niin jäseniäni taas venyttää,
tuumailee isäntä käsiään oikoen ja haukotellen. -- Onhan se saatava
kevääksi hauta, kun viisi säkkiä jo otin sen päälle Kiehimässä
oululaiselta. Eikä ole tietoa, milloin ruukkilaistenkaan ajotyöt
tässä rannan metsässä alkavat. Viisi säkkiä piti ottaa, millä tässä
muuten eläisi, puhui hän kääntyen minuun, niinkuin vieraallekin asiaa
selvittäen.
On jo täysi päivä, vaan ei mene monta tuntia joulun edellä niillä
mailla, ennenkuin on taas uusi hämärä.
-- Lähtisiköhän sinne juurikkaverstaille? kysäsee taas äskeinen mies,
ikkunasta ulos katsellen.
-- Etteköhän lähtene, vastaa isäntä. Kovinpa minun taas jäseniäni
kolottaa, puhuskelee hän moneen kertaan, yhä käsiään ojennellen,
ja kiipee vihdoin uunille. Eikä hänestä kohta näy muuta kuin
lapikassaappaitten anturat, kun hän venyy pitkällään pimennossa
valtavan uunin päällä, vatsassa kupillinen jauhovelliä ja rukiinen
leipä.
* * * * *
Minä olin lähtenyt nälkää, puutetta ja yleistä hätää katsomaan, ja
kyllä sitäkin näin. Näin monenmoista hätää, puutetta paljonkin,
ja monta kohtaa, jotka tarvitsisivat mitä kiireellisintä apua ja
korjausta, mutta vähemmässä määrässä sentään sellaista kamottavaa
nälkää, josta minulla on kuva entisiltä ajoilta muistossani säilynyt.
Sitäkin kyllä joukossa tapaa tälläkin kerralla, ja tapaisi varmaan
enemmänkin, mutta hätäaputoimet ovat onneksi ehtineet sen jo koko
lailla peittää.
Seuraavassa koskettelen vähän lähemmin tätä nykyistä hätää ja muitakin
sen kanssa yhteydessä olevia seikkoja niissä pitäjissä, joissa
matkustelin.