-- Taipumuksessa merimiehen ammattiin hyvä!
-- Niin, niin! Kuka saarelainen ei sitten olisi taipuvainen merimiehen
ammattiin!
Sen sinä Topi-vainaja aivan oikein todistat, mutta mitäs virttä sitten
lauletaan, jos sinua suurempi isäntä kirjoittaa todistuksen sinusta!
Voineeko Hän antaa yhtä hyvää lausuntoa sinusta laivan päämiehenä,
jonka huostaan ja vastuuseen on uskottu monen hyvän merimiehenalun
terveys ja ymmärrys?
Sinä olet tuomarisi edessä -- ja mitäs siitä.
Ei siitä mitään!
Sinne sitä kerran kaikki mennään ja nähdään itse kukin omat tuhmuutemme
kasvoista kasvoihin kuin peilistä, niinkuin sanassa sanotaan. Sieltä
tekisi mieli tulla parantamaan tekosiaan, elämään elämänsä uudestaan,
mutta äläpäs tule! Laki on niin!
Mutta Pennastahan minun piti puhua.
Niin. -- Marraskuun lopulla vuonna kahdeksan yhdeksättä -- tai oliko jo
joulukuu menossa -- siitähän sinä näet todistuksesta, milloin Penna
jätti laivan, ja viikkoa myöhemmin hänet tuotiin Haminasta kajuutalla
kotiin.
Kajuutalla kotiin -- niinkuin saarikansan kesken on tapana sanoa
sellaisesta matkustajasta, jota ei koko matkalla nähdä kannella ja
josta ei ole seilauksessa apua. Sellainen matkustaja istuu tai makaa
koko ajan kajuutassa. Niin nyt tämä Pennakin. Heti Haminan möljässä se
oli tavaroineen astunut alas kajuuttaan, riisunut saappaat pois
jaloistaan, takin pois päältään, kömpinyt koijaan maata, kasvot koko
ajan veneen laitaan päin kääntyneinä, eikä ollut puhunut halaistua
sanaa kellekään, ei tervehtinyt ketään, ei vastannut, kun kyselivät
kuulumisia tai muuta, ei kerrassaan mitään. Luulivat häntä sairaaksi,
mutta hitonko sairaus sitä vaivasi!
Tai oikeastaan vaivasi -- eihän terve mies sillä tavalla menettele,
mutta tauti ei ollut ruumiissa, vaan ymmärryksessä. -- Se selvisi vasta
monta viikkoa myöhemmin Pennan ruvetessa vähitellen juttelemaan --
ensin kotiväelle ja sitten muillekin -- muun muassa minulle siinä
joulun tienoissa, kun minä olin saanut laivani talviteloille ja itse
tullut viimeisiä sulia vesiä kotiin talveksi.
-- Eikö hän mennyt naimisiinkin?
-- Meni, meni! Kyllä hän muuten kaikin puolin viisas mies oli ja pystyi
työhön maalla, mutta pelkäsi merta. -- Menihän hän naimisiin, ja
nuorena menikin -- tämän Julin Rikon tyttären Karuliinan kanssa. Leski
elää vieläkin naapurien armoilla -- yksinäinen lapseton leski kun on --
käy syksyllä Virosta-tulon aikana talosta taloon pyytelemässä ja niin
pääsee aina yli talven. Keväät ja kesät käy kaloja perkaamassa ja
verkkoja parsimassa ihmisille ja niin pääsee aina syksyyn ja sillä
tavalla vuodesta vuoteen! -- Mutta mitäs näistä naisista! Antaapa
piikaväen olla sinään! Ei siitä ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa!
Mitäs piikaväestä! Ö! Ei siitä ole kuin harmia! Miehistähän tässä puhe
oli! Mitä se haastelikaan, Penna nimittäin, silloin joulun aikoina
tässä meillä! Oli sillä jutut! Pää sillä oli kuin partaveitsi -- sillä
miehellä, oli sillä! Olisi saanut miesparka joutua koulupenkille!
Meillä oli muutamia miehiä jouluryypyillä tässä samassa kajuutassa --
Tapaninpäivä mikä lie ollut -- kolme neljä miestä, Penna mukana --
istui siinä, missä sinä nyt istut. Kyllä minä ne ajat muistan, paremmin
kuin eilisen päivän! Joka sanan!
-- Penna jutteli siitä ensimmäisestä merimieskesästään -- ja
viimeisestään. Varoitti meitä kaikkia jalallamme astumasta yhdenkään
isomman tai pienemmän aluksen kannelle. "Sinne ne kerran menevät
kaikki, meren pohjaan. Samaa sijaa kohti ne menevät isot kuin
pienetkin!" sanoi. Hänen mielestään olisi kasteessa luettava jokaiselle
saarelaislapselle: "Maasta sinä olet tullut ja mereen sinä olet
menevä!" -- Voi jumalatoin itseäs! Ja sitten se alkoi puhua pappeja ja
ristillistä seurakuntaa vastaan! Pappien pitäisi muka sekä
rippikoulussa että saarnatuolissa ja luvuilla ja haudoilla ja missä
ikinä suunsa saarnatakseen avaavat, neuvoa ihmisiä välttämään merta:
"Kyllä ne sellaiset papit vielä tuomionsa saavat, jotka eivät sitä
tee!" -- huusi Penna ja heilutti varoittavasti vasenta kättään ilmassa
ja vilhuili ympärilleen ja kuiskasi lisäksi: "Tämä ei ole minun
julkinen mielipiteeni -- muistakaa se ja katsokaa, ettei se tule
piikaväen ja papin tietoon!"
Koskaan en saanut häntä kertomaan merimatkoistaan Markun Topin kanssa
siinä "Rakkaus"-prikissä. Olisin ollut halukas tietämään, mikä hänet
meren suhteen hulluksi teki, mutta arvaahan sen muutenkin, kun tuntee
Markun Topin ja hänen purjehtimistapansa! Arvaahan sen! Toisilta
miehiltä olen kuullut yhtä ja toista. Muun muassa kertoi minulle
Juonaan Api, joka sinä kesänä oli perämiehenä "Rakkaudessa" ja sen
jälkeen minun kanssani "Merilinnussa". -- Muistathan sinä sen
"Merilinnun"?
-- Muistan, muistan!
-- Jaa -- siinä se oli laiva! Putosi aitani Pohjanmerellä! Rauha hänen
tomulleen! -- Niin, Juonaan Api, joka elää vielä ja purjehtii
ulkovesillä "Heila" nimisessä nelimastoparkissa, kertoi minulle yhtä ja
toista. Haluton hänkin oli juttelemaan tarkemmin, mitä oikeastaan
Markun Topin laivoilla milloinkin tapahtui ja mikä siellä miesten
järjet särki. Merkillinen kyky tai taito tai pelko tai taikausko, vai
mikähän lie -- oli ja on kaikilla Markun Topin entisillä miehillä
vaieta päämiehestään! Kaikki ne vaikenevat kuin muuri, kun puhe siirtyy
niihin asioihin! Ei niiltä lähde sanaa suustaan! Ei edes viina avaa
niiden sanakonttia! Sen hän kuitenkin kerran sanoi, että eräänä
myrskyisenä iltana lokakuun lopulla, vuotena, joka on merkitty siihen
todistukseen, Valtiasmerellä, Voionmaan eteläpuolella, myrsky muuttui
pillamukseksi, ja Markun Topikin rupesi ajattelemaan purjeiden
pienentämistä -- muut, ketä näkyvissä oli, purjehtivat jo pohjaan
reivatussa märssyissä -- ja lähetti nuoret miehet, tämän Pennan myös,
panemaan kiinni prammeja mastojen nokkiin. Penna oli ollut
vokkaprammilla, vasemmalla puolella, leenpuolella, ja sai kohtauksen --
meritautia, mitä lienee ollut. Oli kaatunut rähmäsilleen raa'alle ja
menettänyt voimansa ja antanut ylen ja ruvennut huutamaan apua. Toiset
olivatkin saaneet hänet alas ja vieneet kanssiin koijaansa maata, mutta
ei se ollut asettunut sielläkään. Oli huutanut vain yöt päivät koko
loppumatkan eikä ottanut ruokaa eikä juomaa. No, sitähän sattuu
nuorille miehille kenen laivassa hyvänsä, ja ne paranevat ja tulee
niistä hyviäkin merimiehiä, kun tottuvat. -- Penna itse kerran, silloin
joulun aikana, tässä samassa kajuutassa, niinkuin jo sanoin, innostui
itsekin juttelemaan, ja sanoi meille, että kun he olivat päässeet
Lyypekkiin ja hän joutui ensimmäisenä yönä olemaan kansivahtina,
ilmaantui laivan keulaan kirkas nuori mies, joka totisena katseli häntä
ja sanoi: "Penna, mene tämän matkan perästä kotiisi äläkä ikinäsi astu
minkäänlaiseen alukseen, kulki se suolaisen tai makean veden yli" ja
niin sanottuaan mies katosi jälleen. -- Penna maistoi vielä lasistaan,
sytytti sammuneen piippunsa, takoi otsaansa ja sanoi: "Penna! Penna!
Oleksä hullu vai humalassa! Pidä suusi kiinni! Älä ole tuhma, Penna!"
-- ja niin sanottuaan hän otti hattunsa ja meni.
Sellainen mies se oli!
Mereltä kotiin tultuaan Penna elätti itseään veneen- ja
laivanrakentajana, ja peijakkaan hyviä aluksia hän osasikin rakentaa.
Ne olivat sekä kauniita että kulkijoita ja kantajia!
Saivat sen kerran narratuksi eräänä talvena naapurisaareenkin
rakentamaan jaalaa. Oli meressä hyvä jää ja hevosella Pennan veivät ja
saivat moneen kertaan Pennalle vannoa ja vakuuttaa, ettei hänen
tarvitse kauemmin olla kuin laudoittamisen ajan ja että jäät pysyvät
meressä ehjinä kauan ja hänet tuodaan taas komeasti hevosella takaisin.
Mutta kävikin niin, että tuli aikainen kevät ja jäät särkyivät, ja
Penna jäi sinne naapurisaareen -- Haapasaareen nimittäin. Oli jo kevät
pitkällä, kun Pennan vaimo, tämä Karuliina, kulki hätäisenä talosta
taloon ja haihatteli, että: "Se on nyt siell' Haapasaaress', vaan ei
millään kalel pääse sieltä lähtemään!"
Ja lähtemistä siinä oli!
Juottivat Pennan humalaan ja narrasivat illalla kajuuttaan maata ja
yötä pitkin toivat miehen kotiin. Sinne se olisi mies muuten jäänyt
kuolemaansa asti.
Yritti se vainaja olla kerran Pohjasrivillä loistonvartijanakin, ja se
toimi hänelle olisi parhaiten sopinutkin, mutta kun sitten eräänä
syksynä siellä tapahtui se ihme -- ihmekö lienee ollut vai mikä -- ei
sitä kukaan tiedä! Eräänä sumuisena yönä vain Penna oli ollut vahdissa
sumukellon luona ja soitellut säädettyjä merkkejä laivoille, kun
merestä oli noussut uponneen laivan mies, kummitus, ja oli soittaa
leivottanut sinä yönä Rivin sumukellon halki...
-- Ol' nyt!
-- No helkkari! Ethän sinä niin nuori ole, ettet muistaisi sitä Rivin
sumukelloa, jota sellaisena rikkinäisenä soitettiin yli kymmenen
vuotta!
Onhan sen nähnyt joka mies, että Rivin entinen sumukello oli
halkinainen, mutta sitäpä ei kukaan nähnytkään, joka sen halki soitti.
-- Niin no...
-- Penna sanoi nähneensä, mutta näkevät ne hänenlaisensa mitä hyvänsä!
Moni mies, kaikki, jotka silloin Rivillä loiston vartijoina olivat,
kuulivat kyllä soiton ja kiittävät luojaansa, jos heidän ei tarvitse
enää sellaista soittoa ikinään kuulla.
Rivin muut miehet ovat kyllä koettaneet pitää asiaa salassa, mutta
Penna, jonka minä Pennan viimeisenä jouluviikkona kutsuin tänne
luokseni ryypyille, suunnittelemaan miten uusi jaalani rakennettaisiin,
vihjaili minulle siitä Rivin asiastakin yhtä ja toista. Ei sanonut
loistonvartijan ei kalastajan eikä merimiehen ammattiin enää
ryhtyvänsä, vaikka palkakseen saisi joka aamu kantamuksen kultarahoja.
Ja päätöksensä se mies pitikin -- pitäköötpä muut niin uskollisesti,
jos kykenevät!
-- Sinä samana iltana minulle johtui mieleeni, mitä kansa hokee ja mikä
on varmaakin, että Penna on niitä Markun Topi-vainajan pilaamia miehiä,
ja ajattelin silloin, että eiköhän millään saisi totuutta Pennan omasta
suusta irti, ja aloin salavihkaa johtaa juttua sinne päin, mutta älä
mene Pennaa siinä asiassa pettämään!
Viisas ja kavala mies se oli ja liukas kuin angerias ja osasi jo kaukaa
kiertää jutun kokonaan toisiin asioihin ja ruveta pitämään minulle
puhetta alusten nollakaarista, pitkistäpiiruista, vesiviivoista,
laternaalikeskuksista ja kaikesta hiton näköisestä, josta ei olisi
luullut miehellä olevan hajuakaan, ja väsyttää vain kuulijaa.
Silloin minä otin ja paiskasin kysymyksen sille päin kasvoja
koristelemattomana, kiertelemättömänä ja suorana ja sanoin: "Sinähän,
Penna, ennen nuorena seilasit sen Markun Topi-vainajan kanssa.
Minkälainen mies se oikein oli? -- Sanotaan, että hän olisi ollut
laivassaan raakamainen ja tunnoton miehiä kohtaan -- kiroillut ja
huutanut kuin itse paholainen ja seilannut säälimättä enempää purjeita
kuin laivassa olevaa tavaraakaan ja komennellut miehiään pistoolit
molemmissa kourissaan silloinkin, kun muut jo olivat hätäsatamassa ja
meri möyrysi yksinään autiona ja tyhjänä."
Penna imeskeLi piippuaan ja istui ääneti kauan tuolillaan kumarassa,
molemmat kyynärpäät polvilla, niinkuin sen vainajan tapa oli, ja avasi
lopulta suunsa ja permantoon katsellen ja päätään nostamatta ja
sankkoja savuja puhallellen saneli harvakseen näinikään:
"Vainajista ei mitään pahaa, sanotaan, ja elävistä vielä vähemmän --
meinaan minä." -- Hänen äänensä muuttui miltei kuiskailemiseksi, ja hän
käytti mielellään kirjoista oppimiaan kummallisia sanoja. Muistathan
sinä, sellainen sillä oli tapa, vainajalla, ja hän sopotteli: "Niin,
niin, vainajista ei mitään pahaa -- ei mitään pahaa -- ei, ei -- koska
vainajat ovat vainajia ja niiden elämä on eletty ja pysyy sinään, puhui
siitä pahaa tai hyvää. Ei se siitä enää muutu! Toista se on elävien:
Sanot pahan sanan elävästä ihmisestä. Toinen kuulee sen sanan ja
pahentaa sitä ja vie kolmannelle, joka taas sitä parhaansa mukaan
pahentaa ja vie neljännelle -- ja niin edespäin, ja niin on miehen
maine mennyttä ja elämä muuttuu yks kaks huonommaksi kuin miksi se oli
tarkoitettu -- taisteli sitten miten hyvänsä. Pahan valta on suuri!
Vainajien elämästä -- niin minä meinaan -- voi kyllä poimia pahoja
asioita eläville varoitukseksi ja ojennukseksi. Se olisi vainajien
omakin halu ja tahto, mutta he eivät voi tulla eläviä ihmisiä
varoittamaan. Siitä on siis vain hyötyä eläville eikä mitään pahaa
vainajille, sillä niin tulee sanotuksi vain se, mikä oli totta, eikä
kukaan lisää siihen mitään omasta päästään, ja sen mukaan
luonnollisesti käsitteellisyytemme" -- noin ikään se sanoi, ihan niillä
sanoilla -- "tästä asiasta on selvä, että kun -- kun elävistä totuuden
mukaisesti olemme oikeutetut sanomaan vain hyvää -- vähemmän pahaa kuin
vainajista, on manalle menneistä siis, järjellisesti asiaa käsitellen
ja tutkistellen, lupa -- tuota noin -- lupa hiukan pahaakin sanoa.
Mutta kun tästä vainajasta, josta nyt on kysymys, ei löydä mitään
pahaa, sellaista, joka olisi meille ojennukseksi, koska muut eivät
kuitenkaan ole hänen laisiaan suuria -- puolijumalia -- niin täytyy
sanoa pahaa vain eloonjääneistä, jotka hänen kanssaan aikoinaan
tekemisiin joutuivat. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden
nimessä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että tämä vainaja -- Markun
Topi -- olkoon Jumala armollinen hänen sielulleen! -- että tämä vainaja
oli toisinaan niinkuin sinä tässä sanoit -- vähän raa... tuota noin...
ankaran puoleinen matruuseille ja perämiehille, sellainen vanhan ajan
mies, niinkuin ne sen ajan laivanpäämiehet kaiketi kaikkikin taisivat
olla..."
"No mutta hänestähän kulki yltyleensä sellainen puhe, että hän olisi
purjehtinut niin hirveillä ilmoilla, että moni mies, joka vaan
kerrankin hänen matkaansa joutui, sai kammon merta kohtaan eliniäkseen,
lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka olivat samanlaisia kuin hän
itse ja jäivät hänen vakinaisiksi miehikseen" -- koetin minä puhella.
"Ja siinä puheessa sitten ei ole perää senkään vertaa kuin tuossa
toisessa", sanoi Penna, "ei totta sitehiksikään! -- Ei se vainaja
koskaan seilannut enemmän -- paljon enemmän kuin minkä asu ja takila
sieti. Toisinaan kyllä lenteli ilmassa purjeenkappaleita kuin variksia,
mutta miehet veivät uusia tilalle. Mitäs siitä! Tyytyväisiä ne olivat
olleet laivan isännätkin, sillä vaikka korjauksiin ja uusiin purjeisiin
meni paljon rahaa, niin kyllä se mies isännilleen sitä toikin -- paljon
enemmän toi kuin vei. Joka sanoo voivansa vannoa, että on menettänyt
mielensä tämän vainajan kanssa seilatessaan, niin vannokoon! Se on
hänen asiansa eikä liikuta muita! Minä panen kaksi sormea Jumalan sanan
päälle, milloin se tarpeelliseksi ja asian vaatimaksi nähdään..."
No niin!
Mitäs sanot siihen? Minä ainakin olin sillä kertaa ymmällä, kumpiko
meistä kahdesta sinä iltana oikeastaan koetti toistaan narrata --
minäkö Pennaa vai Pennako minua. -- -- --
Myrskyn soidessa ja räystäsveden rummuttaessa tämän kummallisen
kajuutan kattoa ja kuunnellessani noita kummallisia tarinoita entisajan
merenkulkijoista, puolijumalista, ajasta, jolloinka laivat olivat puuta
ja miehet rautaa, kun nyt sen sijaan laivat ovat rautaa ja miehet
puuta, näin mielikuvituksissani isojen parkkilaivojen ratsastavan
merien kuohupäillä jaloimmassa kilpa-ajossa, mitä maan piiri tuntee, ja
näin heikkopäisten menettävän järkensä, purjeiden repeilevän, raakojen
taittuvan ja uusia purjeita ja uusia purjepuita vietävän ylös ja tunsin
oloni epävarmaksi, mutta havaitessani, ettei ainakaan tässä kajuutassa
istuessani ole hätää, kilistin lasiani vanhan Valtiasmeren laivurin
kanssa Samelin Pennan, liialta nimeltä Merikauhun, ja niiden muiden
muistoksi.