Miehen nimi oli Penna Merikauhu, mutta ennenkuin kerromme hänestä
itsestään, jolla oli erikoinen kauhu merta kohtaan -- niin saarelainen
kuin olikin -- on meidän juteltava ensin vanhasta Valtiasmeren
laivurista, joka oikeastaan meille Pennastakin kertoo, kunhan nyt
ennätetään.
Laivurin nimi jääköön mainitsematta, sehän on yhdentekevää,
kuvailemmehan vain ikäänkuin tämän kertomuksen alkusoitoksi,
minkälaisessa paikassa Pennan tarina juteltiin.
Laivuri oli jo vanha mies, jättänyt meren ja laivat jo vuosia sitten,
ja eleli kotonaan kesät talvet vanhuuden ja viisauden levossa, kesät
hiljaa kalastellen ja talvet vetäen kelkalla metsästä kotiin
polttopuita ja noin kilometrin päässä olevasta niittyladosta lehmän
heiniä.
Hänellä oli iso talo, saaren komeimpia, sillä hän oli varakas mies,
parhaina vuosinaan purjehtinut kokoon paljon rahaa ja vielä enemmän
kunniaa.
Niin, kunniaa!
Sillä hänen voimavuosinaan pantiin Pohjanmerellä ja Valtiasmerellä,
Suomen ja Englannin satamien välillä toimeen kilpapurjehduksia
kuormikkailla parkkilaivoilla, prikeillä ja kuunareilla, ja taitavat
niin nämä nuoremmat tehdä vielä tänäkin päivänä -- kuka hänen tietää!
-- ja ennätykset olivat aina joka kesä, vuodesta vuoteen, tämän ukon
huostassa, etenkin niinä aikoina, jolloin hän komensi komeaa tammista
kolmimastokuunaria "Regina Margaretaa", joka oli oikea meren menijä,
vetehinen, joka aina helposti voitti kaikki, olivatpa ne sitten minkä
maan aluksia tahansa.
Toista se oli kuin nämä sunnuntaipurjehtijain huvipurjehduskilpailut!
Mitä nämä muuta ovat kuin meren häväisyä, jonnin joutavaa lasten iloa!
Parkkilaivoilla ja kuunareilla -- se oli toista! Se oli miesten iloa se
ja toi rahaa ja kunniaa, molempia yhtä paljon! Haihduttaakseen kalvavaa
meri-ikäväänsä rakensi ukko eräänä syksynä talonsa vierasporstuan ja
nurkan kulmaukseen laudoista lämmönpitävän pienen kammarin, täsmälleen
laivakajuutan malliin.
Siinä hän itse oleili, ja muu perhe sai asua laajemmin ja komeammin --
nehän olivat sellaiseen tottuneet. Siitä tuli totisesti kuin kajuutta.
Kailettikin oli sen katossa, oikea laivakajuutan kailetti.
Se oli sisustettu pelkästään kajuuttakalustolla, jonka ukko oli kerran
ostanut eräästä laivarikkohuutokaupasta. Siellä oli kajuuttasohva,
koijat, kajuuttakaapit -- joissa säilytettiin pulloja, laseja ynnä
muuta, -- mahonkinen iso apteekkikirstu, jonka päällä voi istua, ukon
oma vanha merimieskirstu, jonka päällä niinikään voi istua, kolmekin
miestä yhtaikaa, kaappi, jossa olivat öljyvaatteet ja muut puvut, iso
laivakompassi ja pienempi peilauskompassi, kronometri, sekstantti, loki
(patenttiloki sekä niin kutsuttu laivaloki), seinällä tiikkipuusta
tehty pinnakompassi, Iaivapöytä, jolla oli laivan päiväkirja, johon
ukko säännöllisesti teki ilmatieteellisiä muistiinpanoja ja auringon
korkeusmerkintöjä -- muutahan siihen, Jumala paratkoon, näin alituiseen
ankkurissa olevassa aluksessa ei voitu tehdäkään -- tai voitu kyllä
olisi, mutta ei ollut mitään aihetta. -- Erikoisella telineellään oli
hyvässä järjestyksessä joukko merikortteja, kaikki Suomenlahden,
Valtiasmeren ja Pohjanmeren kortit. Katossa riippui iso laivalamppu.
Seinällä raksutteli oikea messinkikotainen laivakello. Kynttilänpitimet
olivat oikeasta laivakajuutasta. Nurkassa oli oikea laivakamiina, joka
antoi miellyttävää lämpöä. Mitä vielä voikaan toivoa vanhan
merenkyntäjän pesään? Naisia? Oh! Eläkööt omalla puolellaan --
piikaväki nimittäin! Ei niillä ole tänne asiaa. Eivät ne ymmärrä
mitään! -- Laivurin vanha emäntä on kuulema siitä asti, kun tämä
kajuutta rakennettiin, paapattanut joka jumalainen päivä, että koko
kylä nauraa mokomalle hupsuttelulle ja talon pilaamiselle.
Kajuutan katto oli jalan verran alempana rakennuksen ja porstuan
kattoa, jonka räystäältä tippui suurin pisaroin sadevettä kajuutan
katolle tahdissa kuin rummun pärrytys. -- Olikin aikamoinen syysmyöhän
myrsky. Vettä valui taivaasta kuin saavista, ja tuuli ulvoi ja tohisi
nurkissa ja läheisissä saarneissa kuin laivan takilassa. Väliin ajoi
tuulispää räystäänkasalta virtaavaa vettä kajuutan seiniin kuin olisi
se vihurin mukana lentänyt mereen aaltojen kuohupäistä, pärskyen yli
varppeen ja hakkilaudan.
Pisarain rummutus kattoon väliin vaimeni ja väliin koveni. Mukana
kuului kuin oikeaa soittoa. Molemmat vaikenimme ja kuuntelimme. Ukon
silmät loistivat, ja kuiskaten hän huudahti:
-- Musiikkia! Kuuletko? Tässä lähellä lienee ankkurissa joku manuvaari,
oikea sotalaivana musiikki puhaltaa ja rummut pärräävät. -- Kuulehan!
Kuulehan!
Teelaseja kävi täyttämässä talon palvelustyttö. Nauraen selitteli ukko,
että hän on usein komentanut tytön pukeutumaan laivapojan pukuun, mutta
se pakana ei tottele! Ei tottele, joutava! -- No, kippis vain!
Lasit olivat jo puolessa -- nimittäin toiset lasit -- ja sikarit myös,
kun ukko muutti puheenaihetta ja ääntä ja sanoi:
-- Sinä, joka olet nuori mies, et varmaan ole kuullutkaan mitään siitä
Samelin Penna-vainajasta? Siinä se oli omituinen mies! Omituinen mies
-- sen Markun Topi-vainajan tärvelemiä miehiä!
-- Markun Topin?
-- Niin, sen virkaveli-vainajan, josta puhuttiin, että se tärveli
miehiä reisuillaan täältä Englantiin tai Saksaan ja sieltä takaisin.
Seilasi ylettömästi -- kunnian ja rahanhimoinen kun oli hänkin. Moni
nuori mies menetti järkensä hänen laivassaan liian kovasta
seilauksesta, ja elleivät he suorastaan mielipuoliksi tulleet, niin
saivat kuitenkin loppuelämäkseen kammon merta kohtaan, sellaisen
kammon, että tuskin maalta uskalsivat sen perästä merta katsella,
saatikka astua jalallaan minkäänlaiseen alukseen. Ja tiedäthän sinä,
mitä se meinaa sellaiselle, jonka on merestä elatuksensa saatava!
Niin oli jouduttukin Samelin Pennaan, jonka tarina oli seuraava,
kerrottuna vanhan Valtiasmeren laivurin suulla, räystästippurummutuksen
ja myrskymusiikin säestäessä:
-- Onhan minulla tässä -- laivuri penkoi kauan kaappinsa
asiapaperilokeroa, jossa säilytettiin Iaivapapereita ynnä muuta, ja
ojensi minulle lopulta vanhan kellastuneen paperin -- tässä... tuota
noin... mihin helkuttiin se nyt on sekaantunut! -- Tuossahan se on!
-- tässä... tuota noin... Se on Pennan ensimmäinen ja ainoa
merimiestodistus -- Markun Topin itsensä allekirjoittama. Minä olin
Pennan hyvä ystävä, ikätoveri, eikä sillä muita ystäviä ollutkaan --
yksinään eleli ja käveli ja tuumaili kaiken maailman asioita -- kaikkea
taivaan ja maan välillä ja maan sisällä -- ja luki paljon kirjoja.
Vähää ennen kuolemaansa jätti Penna paperin minulle. -- "Kun minulla ei
parempaakaan muistia ole antaa..." sanoi.
Pennan todistus.
"Nuorimies Penjami Sameli on allekirjoittaneen kanssa prikissä
'Rakkaus' kulkenut merimatkalla Lyybekissä neljä reisua ja sitten
takaisin Haminaan 6 kuukauden ja 27 päivän ajan ja silloin
osoittanut olevansa: peränpidossa Hyvä, merimiehen töissä
Alottelevainen, kuuliaisuudessa Kiitettävä, taipumuksessa
merimiehen ammattiin Hyvä, elämässä Kiitettävä ja vaarillisuudessa
Hyvä.
Josta tämä todistukseksi annetaan.
Haminassa, prikissä 'Rakkaus', Marraskuun 29 p. 1888.