Hanskin Matti polveutuu samasta kantaisästä kuin Liiva-Simo, mutta
eivät he enää pidä toisiaan sukulaisina, serkun serkkuja mitä lienevät.
Tämän kertomuksen aikana, viime vuosisadan lopulla, oli Matti
kahdeksankymmenvuotias, nyt jo kadonnut, edesmennyt, niinkuin Matin
pojanpojat sanovat, kun joskus kajuutassa tai kajuutan katolla
innostuvat isoisästään tarinoimaan, muinaisia muistelemaan.
Matin pojanpojasta on nimittäin tullut laivuri, joka omalla
kaljaasillaan kyntää Suomenlahtea ja ansaitsee hyvin. Matti itse oli
kalastaja. Hyvällä omallatunnolla voi kuka hyvänsä hänen naapureistaan
todistaa, että hän oli saaren paras ja onnekkain kalastaja. Kateus
vaikeni kuin seinä, kun oli puhe Matista ja hänen onnestaan. Kukaan, ei
edes Matin vaimo, Anna-Liena, kyennyt ottamaan selvää, mistä hänen
kalaonnensa johtui. Puhuttiin loihtimisesta -- nimittäin verkkojen ja
meren loihtimisesta, kyvystä manata voimasanoilla hailiparvet viiden
virstan laajuudelta verkkoihin, ynnä muusta, ja taas ne nuoremmista,
jotka eivät uskoneet noituuteen, manauksiin ja muihin yliluonnollisiin
asioihin, selittivät asian johtuvan siitä, että Matilla on tiedossaan
jokin hyvänhajuinen apteekin rohto, jota hän tiputtelee salaa kuiviin
verkkoihinsa ja joka sitten meressä virran mukana levenee laajaksi
hajuviuhkaksi, ja kun hailit sen tuntevat nokassaan ja kiduksissaan
alkavat ne kaikki kilpaa ja uteliaina uida kohti hajua ja joutuvat niin
Matin verkkoihin.
Matti oli kuin Simson sen saaren kalastajamaailmassa, mutta eipä
löytynyt hänen hiustensa leikkaajaa!
Niin -- Simson!
Simson oli raamatun mies -- vaikkapa ei mikään kalastaja.
Matti luki ahkerasti raamattua ja ihmetteli, kuinka ihmeessä voivat
ihmiset siihen aikaan tulla toimeen ilman tupakkaa. Hän oli huomannut
että senkin ajan ihmiset ryyppäsivät viinaa ja humaltuivat, "söivät,
joivat ja naivat", mutta tupakkaa eivät ne polttaneet tai purreet
eivätkä nuuskaa haistaneet.
Usein talvisin, kirkko-ajan päätyttyä, hän käänsi natisevan, suuren
raamattunsa kiinni, täytti senjälkeen piippunsa ja saneli itselleen:
"Elivät nääthän vuosisadan toisensa perästä yhteen menoon nuo raamatun
miehet, vaikkeivät saaneet tupakkaa! Ihmeellinen on Jumalan varjelus
ollut siihen aikaan! Pannapa tämä nykyajan ihminen elämään päivänkään
tupakatta, niin henki meni kuin haililta, joka joutuu elämään
minuutinkin ilman merivettä!"
Niin sanoessaan oli Matti vasta nelikymmenvuotias eikä tietänyt vielä
mitään elämänsä pahimmasta päivästä, joka koitti vasta neljäkymmentä
vuotta myöhemmin ja joka opetti hänelle sen suuren viisauden, että
ihminen voi jäädä eloon, vaikka on päivän tupakattakin.
Koska on tarpeellista ja välttämätöntä kertoa julki kaikki se, mikä
rohkaisee ihmisiä heidän elämäntaisteluissaan ja kohottaa heidän
mieltään yli arkisten askareiden, on tämäkin Hanskin Matin tapaus
tarinoitava lohdutukseksi ja rohkaisuksi niille tupakkamiehille, joita
sattuu ehkä kohtaamaan tupakaton päivä ja jotka ovat silloin
vajoamaisillaan epätoivoon ja muihin suuriin synteihin.
Ne, jotka taas eivät tupakoi, eivät ymmärrä sitä, mikä nyt seuraa,
eivätkä luultavasti edellistäkään lausetta ja voivat keskeyttää
lukemisensa tähän -- olkaa niin hyviä!
Asia on näin:
Kutukalastus keväänä, joka jo on mainittu, oli juuri alkamassa.
Matti, joka aina ensimmäisenä ennätti parhaille apajille, oli
venekuntineen rannassa lähtövalmiina.
Hänen venekuntaansa kuului, paitsi Mattia itseään, hänen vanha,
uskollinen aviopuolisonsa Anna-Liena, poika, jota kutsuttiin Hanskin
Matin Jussiksi, ja pojan nuori vaimo Anna-Sovia.
Matti muistutti nykyisellä iällään leijonaa -- ei mitään kiljuvaa
jalopeuraa, joka käy ympäri, vaan vanhaa väsynyttä sirkusleijonaa, joka
on istuutunut päivän paisteeseen häkkinsä seinustalle, työntänyt
molemmat etukäpälänsä ulos rautojen välistä riipuksiin ja tirkistelee
maailmaa silmät vihaisessa siristyksessä, oikea suupieli tuskin
näkyvässä irvistyksessä ja koko partainen kuono ja pitkä suora nenä
suuntautuen hiukan vasemmalle, silmien tukistellessa suoraan eteenpäin.
Matin etukäpälät eivät kuitenkaan riipu velttoina ja joutilaina.
Vasemmalla hän hoitaa helmaria, pitää perää ja oikealla huopaa. Silmät
tirkistelevät ohi muiden soutajien, piikaväen, joka soutaa
keskipiitalla, ja ohi Jussin, joka soutaa keulapiitalla, kohti
kevätautereista saarta, jonka pitäisi kohta nousta näkyviin, matkan
päämäärää, neljän tunnin soutumatkan päässä olevaa luotoa, Tervapöllöä.
Suunta oli pohjoiskoillinen. -- Kun äkkiä otti pimeäksi -- ohutta sumua
lankesi kaikkialle, ja päivä paistoi punertavana kuin tervapytystä --
otti Matti kompassin eteensä ja katseli vuoroin siihen ja vuoroin
ummikkaisiin, joista kyllä ilmankin olisi osapuilleen osannut arvata
suunnan, mutta kun Matti kerran oli kaikessa tarkka, niin tässä myös.
Suunnan piti olla prikulleen oikea, puoli piirua koilliseen
pohjoiskoillisesta -- oikeastaan ei niinkään paljoa olisi tarvinnut,
mutta Matti tiesi, että virta käy hiljakseen idästä länteen, ja sen
varalta on hänen pidettävä hiukan rohkeammin -- hivenen verran yli
oikean suunnan, jottei jouduta aironvetoakaan soutamaan liikaa, vaan
tullaan neljän tunnin kuluttua oikeaan luotoon ja oikeiden
maihinnousukivien luo, vanhaan valkamaan, johon Matti ja Matin esi-isät
olivat hamasta aikojen alusta haapionsa maihin laskeneet.
Ensimmäinen tunti oli jo kulunut, mutta kukaan ei vieläkään ollut
sanonut mitään.
Lähtiessä oli ollut ankara riita siitä, mennäänkö Viiriin vai
Tervapöllöön -- ukko itse määräsi, että mennään Tervapöllöön, ja toiset
alistuivat, mutta ovat siitä asti murjotelleet. Jokainen miettii vain
yhtä asiaa: "En sano halaistua sanaa koko tällä matkalla! Ähä -- siin'
on sinulle!" -- Pojan vaimo, nuorin joukosta, veteli tottuneesti
airontyvestään ja katseli merta, joka poreili aironvedoissa, ja
ummikkaita, jotka keinuttivat haapiota. Pitkän ja kapean aironlavan
takana painui vesi joka vetäisyllä alas ja jätti luisuvan kyömyn,
aironlavan pituisen kiiltävän vesilieriön, jonka pinnalta punaisen
auringon valo hohti kapeana viivana kuin pronssi tai kulta. Kaukana
omalla suunnallaan, pitkin airoa katsellessaan, näki hän kerran --
kolmas tunti oli silloin loppumassa ja neljäs alkamassa, matkan
päämäärä siis lähellä -- ison vesilinnun, josta hän aikoi jotakin
sanoa, mutta ennätti hillitä itsensä ja surullisena ajatteli: "Onhan
heillä silmät päässä niinkuin minullakin! Katselkoot itse!" Samassa
katosi lintukin sumuun.
Kuului vain airojen kolke ja haapion pauhahtelu ummikkaissa, jotka
tulivat vinosti sivulta ja murtuivat haapion alla aina valkeaksi ja
vihertäväksi vaahdoksi harjoiltaan.
Neljäs tunti oli jo pitkällä. Matti oli jo aikoja sitten nähnyt
Tervapöllön, mutta ei virkkanut mitään muille, ei edes korjannut pois
kompassia, ettei herättäisi toisissa turhaa iloa.
Jussi sai jotakin vihiä isänsä kasvojen ilmeistä, vilkaisi taakseen,
näki Tervapöllön olevan lähellä, sylkäisi mällin pois suustaan, lopetti
soutamisen, kaivoi housuntaskustaan suutupakkaa, josta puraisi uuden
mällin, ja alkoi taas soutaa.
Matti itse oli rannasta lähtiessä sytyttänyt piippunsa palamaan ja
hiljakseen imeskellyt sitä pitkin matkaa väliin kylmänä ja väliin
kuumana, sytytellen sitä aina noin kerran puolessa tunnissa. Nyt oli
piippu ollut kylmillä jo pitkän aikaa eikä ollut totellut viime
sytyttämisestä. Nähtyään poikansa ottavan uuden mällin päätti Matti
täyttää piippunsa vähän niinkuin maihin tuliaisiksi. Hän veti
huopausaironsa sisään ja alkoi etsiä tupakkamassia. Käsi meni ensin
vasempaan housuntaskuun. Siellä olivat tulitikut, mutta ei tupakkaa.
Miltei samaan aikaan oli oikea käsi mennyt housun oikeaan taskuun.
Sekin oli tyhjä!
Matti alkoi hätääntyä.
Tyhjä piippu siirtyi vavahdellen suupielestä toiseen ja Matin kädet
taskusta toiseen.
Verkkojen päälle oli hän jo lähdettäessä heittänyt takkinsa. Ei senkään
taskuissa ollut mitään. "Voi surkeus sentään! -- No täähän nyt on
saatanaa, ettei pidä mistään löytyä tupakkaa!" huudahteli Matti
ajatuksissaan ja koetti näyttää niin rauhalliselta kuin suinkin.
Hän lopetti etsimisen.
Hän tiesi, että Tervapöllössä on muitakin kalastajia, saahan niiltä
lainata. -- "Kärsiihän nyt tämän puolisen tuntia jotenkuten", ajatteli
hän.
Pojaltaan ei hän nöyrtynyt pyytämään, eikä sillä muuta olisi ollutkaan
kuin suutupakkaa.
Matti imi tyhjää piippua.
Saihan siitä edes tupakan makua suuhunsa ja henkeensä. Kuinka ihanilta
ja aivoja selvittäviltä tuntuivatkaan tämänlaiset "kylmät savut"!
Matin vaimo Anna-Liena oli seurannut miehensä hommailua jo pitkän aikaa
-- oikeastaan koko ajan. Hänen suunsa pyrki nauruun, mutta hän
mytisteli vastaan ja koetti pitää suutaan ivallisena.
Hän lausui:
-- Nääthän tuota yhtä hullua, tuota meijän vanhaa miestä, kun imee
tyhjää piippua kuin lapsi tuttia!
Vanha Anna-Liena, nuori Anna-Sovia ja Jussi rähähtivät nauramaan. Nehän
olivat jokainen jo pitkän aikaa seuranneet Matin hommia ja havainneet,
ettei hänellä ole tupakkaa.
Kukaan ei sanonut mitään muuta, eikä naurukaan kestänyt kauan, mutta se
riitti Matille.
Hänen partainen leukansa työntyi eteenpäin, molemmat suupielet
jännittyivät leijonanirvistykseen ja silmät salamoivat kapeissa
raoissaan.
Sanaakaan sanomatta käänsi Matti haapion ympäri, kotiin päin.
Jussi lakkasi heti soutamasta ja sanoi:
-- Mitäs sä mies meinaat? Oleksä tullut hulluksi, vai mitä?
Naiset lakkasivat myös soutamasta. Anna-Liena sanoi:
-- Mikäs sinulle, Matti, tuli? Haasta nyt edes!
-- Se ei kuulu teille kellekään. Soutakaa! Kotiin tästä mennään!
-- Herra hoija, varjel! Kotiin! Neljä tuntia on soudettu ja raastettu.
-- Jeesus, mikä tuhmuus! ärähti poika. Minä en ainakaan ymmärrä, mitä
järkeä on mennä kotoa tupakkaa hakemaan! Onhan Tervapöllössä miehiä,
joilta voi ostaa tai lainata!
Poikansa puheen johdosta ajatteli Matti: "Voisihan sieltä tupakkaa
saada -- Tervapöllöstä tai Lupista" -- mutta ääneen hän sanoi:
-- Oleksä niin tuhma, että luulet jonkun tuovan mukanaan tupakkaa
ketään muuta varten kuin itseään! Omillaan jokaisen on toimeen tultava!
Ja jos ei ole tupakkaa mukana, niin haetaan kotoa -- haetaan kotoa,
sano...
Matti antoi poikansa kiroilla ja oli itse olevinaan niin levollinen
kuin suinkin.
Hän toivoi, että joku olisi sanonut jotenkin näin: "Niin, mitäs tässä!
Mennään vain kotiin!" ja kaikki yhtyneet: "Niin, mennään pois kotiin!
Kalastellaan siellä!" -- Jos niin olisi sanottu, olisi Matin ollut
helppo peruuttaa pyhät sanansa ja ohjata jälleen Tervapöllöön.
Pojan äskeiseen lauseeseen liittyi myöskin vanhan Anna-Lienan seuraava
sana:
-- Tupakanhätäkös sillä tosiaankin on niin suuri! Katso, Jussi, jos sen
tupakkamassi on siellä kirstussa.
Kirstu oli keulassa.
Jussi arvasi kyllä, etteivät isän tupakat voi olla siellä, mutta hän
etsi kuitenkin ja julisti korkealla äänellä:
-- Ei ole! Ei täällä edes haise tupakalle!
-- No ota ja ompel kuitenkin! Ei tässä sitten auta muu kuin lähteä
kotoa hakemaan tupakoita! Voi hyvä Jumala sentään! --
Syötiin ensin vahva ateria ja sitten alettiin soutaa kotiin.
Sumua riitti koko matkaksi.
Väliin puhalteli tuulen vilukin, mutta niin heikko ja vastainen, ettei
kannattanut nostaa purjeita.
Alkumatkalla tuli vastaan muita Tervapöllöön aikovia haapioita. Niissä
ihmeteltiin, että "mitähän nyt on Hanskin Matilla mielessä, kun soutaa
takaisin!" Samaa ihmeteltiin Tervapöllön rannalla, ja vähällä oli,
etteivät kaikki haapiot lähteneet soutamaan Matin jälkeen. Eivät toki
iljenneet!
Matti ei välittänyt vastaantulijoista, ja kun kevätkalastus oli juuri
alkanut, tiesi hän vastaantulijoita olevan odotettavissa paljonkin, ja
välttääkseen uteliaita ohjasi hän oman haapionsa puolen tunnin ajaksi
länteen ja sitten vasta kotiin.
Sitä mukaa kuin kiukku alkoi mielestä hälvetä, rupesi Mattia hiukan
hävettämään tämä tupakkareissu, ja hän jo ihan tosissaan mietti jotain
sopivaa sanottavaa matkatovereilleen. Häntä harmitti, ettei keksinyt
mitään järkevää selitystä. -- "No -- haiska hänestä! Ajatelkoot mitä
ajattelevat. Tehty mikä tehty -- ei sille enää mitä voi!"
Hitaasti kului matka.
Iltapäivällä syötiin uudestaan ja keitettiin teetä. Syöntiin, teen
juontiin ja lepoon kului kokonainen tunti. Syötyään asettui Matti
verkkokasan päälle maata. Toiset juttelivat puoliääneen.
Soutamaan ryhdyttiin vasta sitten, kun Matti heräsi ja asettui perään.
Matti oli nähnyt unta tupakanpoltosta. Istuuduttuaan peräpiitalle hän
asetti piipun hampaisiinsa ja alkoi etsiä tupakkamassia. Hän irvisti
pahasti muistaessaan, miten surkeasti asiat oikeastaan olivat. Hän
jätti kiusallakin piipun hampaisiinsa ja alkoi rivakasti huovata.
Illan suussa ilmaantui sumusta kajaita, jotka lentelivät sinne tänne.
Siitä päätteli Matti, että maa on lähellä. Lentelevistä linnuista
hänelle myös johtui mieleen uni, jonka hän oli nähnyt maatessaan
verkkokasalla päivällisuntaan. Hän oli unessa niinikään nähnyt sumussa
leijailevia valkeita kajaita ja oli silloin kääntänyt haapionsa kohti
länttä. Matti oli noin viidenneljättävuotiaasta asti vuosi vuodelta yhä
varmemmin nähnyt kaikki päivän tapaukset unessa, saanut suoranaisia
ohjeita, miten milloinkin menetellä, ja hän oli aina sekä kalastuksessa
että muussa onnistunut, milloin oli noudattanut unettaren ohjeita.
Nytkin oli siis unessa häntä käsketty ohjaamaan länteen, heti kun näkee
kajaita. Matti teki niin, eivätkä toiset kysyneet, miksi? --
katsoivathan vain pitkään uutta suuntaa kohti, mutta kun eivät mitään
nähneet, käänsivät päänsä jälleen entiseen asentoonsa.
Tuskin neljännestuntia oli soudettu, kun tuli vastaan vedessä kelluvia
isoja talipaaleja. Niitä oli laajalla alalla ja niin tiheässä, että
kolkkivat haapion laitoihin. Joku talilaiva oli edellisen myrskyn
aikana hajonnut johonkin läheiseen kariin ja purkanut kalliin kuormansa
meren hyväksi. Matti oli ensimmäinen, joka avasi suunsa ja puhui: --
No, siinä se nyt on! Siinä sitä nyt on leipää muutamaksi vuodeksi!
Siihen jäätiin paikalleen yöhön asti. Yön tultua hävisi sumu itään ja
oma saari oli lähellä. Soudettiin lähemmä maata ja laskettiin verkot.
Sitten ahdettiin haapio täyteen kuormaan talipaaleja, soudettiin
kotiin, nostettiin talit ranta-aittaan ja palattiin merellä olevien
talien luo kahdella haapiolla, joista toista soutivat Matti ja
Anna-Liena ja toista Jussi ja Anna-Sovia. Ennen päivän nousua olivat
kaikki talit tallella. Se vastasi viiden kesän kalansaalista!
Vielä tänäkin päivänä uskotaan, että Hanskin Matin suvun rikastuminen
on saanut alkunsa niistä talipaaleista. Kuka hänen tietää! Jokaisella
suvulla, joka on köyhyydestä siirtynyt hyvinvointiin tai rikkauteen, on
vaiheissaan se kohta, johon köyhyys loppui ja josta parempi tulevaisuus
alkoi.
Paljon päänvaivaa antoi rantakäräjillä miehille kysymys siitä, mikä
oikeastaan Hanskin Mattia vei hyvän saaliin perään, sillä tässähän
eivät ainakaan apteekin rohdot voineet mitään vaikuttaa. -- Oli nyt
senkin asian laita niin taikka näin! Varmana voidaan pitää ainoastaan
sitä, ettei tämä Hanskin Matin tapaus kelpaa tupakkamiehille esikuvaksi
sillä tavalla, että joku luulisi onnen tapaavansa matkimalla Hanskin
Matin tupakkaretkeä -- nimittäin lähtemällä pitkälle merimatkalle --
ilman tupakkaa!