SALAISUUS

Miehen nimi oli Laurin Ranse.

Hän oli luotsin poika.

Siihen aikaan olikin luotseilla paljon poikia, ja kun tapa ja

kirjoittamaton saarelaislaki sanoi, että uusi luotsi jonkin vanhan tai

nuoren luotsin kuoltua tulee vain luotsinpojasta, täytyi niihin

aikoihin monen luotsinpojan ajatella muuta ammattia. Eihän voinut

kaikista luotsinpojista mitenkään tulla luotseja, koska luotsien

lukumäärää ei lisätty, ja kuolemia sattui harvoin!

Niin olivat asiat siihen aikaan kun Laurin Ransesta olisi pitänyt tulla

luotsioppilas.

Heitä oli neljä veljestä.

Isä ryypiskeli liikaa ja katosi venheineen eräältä luotsausmatkalta

palatessaan.

Ranse oli siihen aikaan vielä kätkyessä.

Vanhinkin veli oli isän kuollessa liian nuori. Vasta neljän vuoden

perästä hän pääsi varaoppilaaksi ja seuraavana vuonna samoin

varaoppilaaksi lähinnä vanhin veli. Kun varaoppilaalla ei ollut

virastaan mitään tuloja, olivat ne yli kymmenen vuotta, joina nuori

leski sai hoitaa kalastuksen varassa perheensä toimeentuloa, sangen

raskaita. Tavallista nuorempina saivat pojat seurata äitiään

kalastusretkille.

Sitten kuoli taas luotsi, mutta eihän voitu edes varaoppilaita ottaa

peräkkäin useampaa samasta perheestä. Ransen vanhimmasta veljestä

tehtiin luotsioppilas ja uusi varaoppilas otettiin toisesta talosta --

siitä, missä sillä kertaa oli vuoro.

Ransen äiti joskus mietiskeli itsekseen iltaisin ikkunan ääressä käsi

poskella istuessaan ja katsellessaan merelle ja teki laskelmia.

Herra Jumala, miten paljon sai yksinäinen leski päätään vaivata, miten

milloinkin selviäisi monista veroista ja maksuista ja hankkisi talveksi

perheelleen ruokaa ja vaatetta!

Hän mietti ja suunnitteli liian usein muutakin, muisteli, ketkä

vanhoista luotseista ensiksi kuolisivat, kenessä nuoremmissakin on

tappavaa tautia -- esimerkiksi rintatautia -- ja ketkä ryyppäävät liian

paljon, mutta niistä ei parhaassakaan tapauksessa keräänny niin paljon

kuolemantapauksia, että hänen kaikki poikansa pääsisivät palvelukseen:

Ei muuten kuin sillä tavalla, että suurien syysmyrskyjen aikana monta

tervettä luotsia katoaa mereen ja sairaat kuolevat ennen tulevaa kesää!

Tuleva vuosi näytti kuitenkin, että Jumalan ajatukset ovat toiset kuin

ihmisen, sillä yhtään ainoaa luotsia ei kuollut sinä vuonna ja kaikki

jäi entiselleen. Uusia varaoppilaita ei tarvittu.

Lähinnä nuorin veljeksistä, Ransea vanhempi, lähti ulkomerille eräänä

kesänä, seitsentoistavuotiaana. Itkevälle äidilleen hän selitti, että

kun suvussa ei koskaan ole ollut talonpoikia, nimittäin kalastajia, ja

kun hänestä ei näytä luotsia tulevan -- hiukset muka harmaantuvat

ennenkuin hän edes varaoppilaaksi pääsee -- on hänestä tuleva ensin

matruusi, sitten aliperämies ja sitten perämies ja sitten päämies

suureen laivaan. -- "On totta vie hauskaa joskus maailmassa tulla

omalla laivalla ottamaan täältä luotsia! Kyllä minä osaan olla koppava

silloin! Osaan minä, ja itse minä vedän luotsilipun keulamaston kärkeen

silloin ja sanon: 'Käy sisään vain, saaren luotsi, ja vie laivani

Viipuriin!' Ool rait! Älä itke, äiti! Niin minä teen, niin totta vie

teenkin!" Hän meni ja katosi niille teilleen. Vielä tänäkin päivänä on

saaren kirkonkirjoissa hänen nimensä kohdalla avonaisena se kohta,

mihin kuolinpäivä merkitään.

Nuorin pojista, Ranse, kasvoi mieheksi äitinsä kotona ja odotteli

turhaan luotsioppilaaksi pääsyään.

Hän oli töin tuskin lailliseen naimaikään päässyt, kun odottamattaan,

kuten saarelaiset yleensä, joutui naimisiin.

Ranse ei ollut perinyt isänsä lahjakkuutta ja nopeaa ymmärrystä, olipa

suorastaan hiukan tuhma ja narrattava, mutta sitä tarkemmin oli hän

perinyt isänsä juomahimon. Rippikoulu-iästä asti hän joi

luotsioppilaiden ja nuorempien luotsien kanssa ja pelasi korttia.

Eräänä pyhä-iltana hän oli niinikään poistunut toveriensa kanssa

tanssipaikalta metsään ryyppäämään ja pelaamaan korttia. Ei pelattu

rahasta, koska rahaa ei kellään ollut, vaan muusta, nimittäin

luotsivanhimman kauniista tyttärestä Susannasta. Voittajan oli vielä

samana yönä mentävä Susannan aittaan, ja arpa lankesi kaikkien suureksi

ihmeeksi Ranselle, joka oli huonoin pelaaja ja eniten humalassa -- töin

tuskin kortteja tunsi.

Pojat saattoivat voitokkaan toverinsa kesäyön auringon jo kohotessa

koilliselta saarteelta näkyviin Susannan aitan ovelle, joka aukeni, ja

Ranse pääsi sisään. Toiset hiipivät pois ja hoippuivat kukin kotiinsa

loppuyöksi makaamaan, mutta ennen sitä asettivat he vahvan pöngän,

vanhan airontyven aitan ovelle. Siitä syntyi aikanaan paljon hälinää ja

vähää ennen joulua häät.

Niin tuli Ransesta luotsivanhimman vävy, ja Susanna muutti Ransen luo

asumaan, mutta ei Ransen tarina siihen päättynyt -- se päinvastoin

siitä alkaa!

Ranse kalasteli kesät ja kävi talvisin hylkeenpyynnissä. Hänellä oli

saaren paras hyljekoira, Heku nimeltään, ja hän itse oli saaren paras

pyyntimies, mutta ryyppäsi armottomasti.

Keväällä synnytti Susanna kauniin ja terveen tytön, jolle äitinsä

mukaan annettiin kasteessa nimi Susanna, ja häntä kutsuttiin myöhemmin

Ransen Sannaksi, ja täysi-ikäiseksi tultuaan ja erään luotsin vaimoksi

jouduttuaan hän oli nimeltään Villen Sanna.

Eräänä keväänä, kun Sanna-tyttönen oli juuri täyttänyt neljä vuotta,

tapahtui hänen elämässään tapaus, joka oli pieni, mutta hyvin suuri

pienelle Sannalle silloin ja vielä suurempi hänen isälleen Ranselle

myöhemmin.

Aamulla noin seitsemän tienoissa istui Sanna yksin tuvassa, pöydän

takana, jalat riipuksissa tuolilta ja kädet ristissä helmassa.

Pöydällä oli kahvikupit, kerma- ja sokeriastia.

Tuvassa oli kärpäsiä.

Ne ahdistelivat Sannaa -- vähänväliä sai hän kädellään hutia niitä pois

hiuksistaan ja nenältään, mutta koko aikana hän ei kääntänyt silmiään

pois sokeriastiasta, jossa niitä hääri kokonainen parvi.

Isää, isoäitiä ja äitiä odotettiin verkkorannasta kahville.

Ne viipyvät niin kauan, ja kärpäset syövät sokeria!

Voi voi! Sannalla on taas kärpänen nenällä! Hän huitaisee sen pois, ja

ensi kerran hän ajaa pois kärpäset sokeriastiastakin ja vie taas

kätensä helmaan ristiin.

Kärpäset pörräävät hetkisen ilmassa ja laskeutuvat jälleen

sokeriastiaan ja alkavat syödä sokeria pitkillä kärsillään.

Sanna ajaa taas kärpäset pois sokeriastiasta, mutta tällä kertaa jää

käsi pitemmäksi aikaa sokeriastian ylle. -- "Sanna ei ota sokeria --

koska äiti on kieltänyt -- ei vaikka!" sanoo Sanna ääneen itselleen.

Siitä huolimatta yksi pala jäi etusormen ja peukalon väliin ja käsi

kohosi ylös hitaasti ja pala alkoi vaelluksensa suuta kohti. Juuri

sillä hetkellä, jolloin Sannan suu aukeni ja pala meni kielelle, tuli

isä tupaan.

Sanna peljästyi.

Häneltä jäi suu auki, ja isä näki sokeripalan hänen kielellään. -- Sen

Sanna tiesi ja hän ratkesi itkemään ja puri ja söi itkien sokeria.

Isä ei virkkanut ensin mitään.

Kävi vain istumaan Sannaa vastapäätä pöydän ääreen ja sitten vasta

sanoi:

-- Mitä Sanna nyt teki? Varasti sokeria!

-- Ei Sanna ottanut kuin yhden palan... Ei muuta kuin yhden palan, eikä

olisi ottanut sitäkään, mutta kun kärpäset ahdistivat!

-- Se oli paha asia, että Sanna otti, vaikka äiti on kieltänyt!

-- Ei Sanna ottanut kuin yhden palan! Uuu -- uuu! Eikä ota koskaan enää

-- uuu -- uuu! Ei koskaan! -- Älä sano äidille, isä! Ethän sano?

-- En -- en koskaan -- en koskaan, jos lupaat ettet ota enää!

-- Minä lupaan...

-- Pyyhi nyt silmäsi, äläkä itke! Äiti tulee!

Susanna pyyhki silmänsä esiliinaansa, ja kun äiti ja isoäiti tulivat

tupaan, istui hän hiljaa ja tuijotti isäänsä.

Hän tahtoi nähdä, pitääkö isä sanansa!

Ja piti se!

Siitä oli Sanna hyvillään ja piti puolestaan oman lupauksensa.

Tästä tuli isälle ja tyttärelle salaisuus, josta ei äiti, joka piiskasi

usein tytärtään, kun taas isä ei tehnyt sitä koskaan, saanut tietää

milloinkaan.

Sitten tapahtui eräänä kesänä, kun laivaliike oli vilkkaimmillaan, että

kaikki luotsit, luotsioppilaat, varaoppilaat ja itse luotsivanhinkin

olivat luotsaamassa laivoja ja luotsituvan mastossa oli pallo merkkinä

siitä, ettei luotsia ole saatavissa.

Silloin saivat talonpojat eli kalastajat, jotka eivät ole

ruununluotseja, mennä vapaasti ohjaamaan laivoja satamiin.

Kun Laurin Ranse oli luotsin poika, katsoi hän etuoikeudekseen päästä

ensimmäiseen laivaan, ja se luoviskelikin kylän edessä lippu

keulamaston kärjessä jo silloin, kun luotsivanhin meni edelliseen

laivaan. Ranse purjehti haapiollaan laivan kupeelle ja sai

luotsatakseen sen satamaan.

Sinä iltana olivat saaren kaikki luotsit ryyppäämässä kaupungissa,

merimieskapakassa, jossa oli kaksi huonetta. Toisessa olivat matruusit

ja luotsit, toisessa laivojen päämiehet, perämiehet ja saaren

luotsivanhin.

Kun Ranse tuli sisään, näki luotsivanhin sen ja meni ja kutsui vävynsä

omaan pöytäänsä -- kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska ei tahtonut,

että hänen tyttärensä mies juo itsensä siaksi, ja toiseksi, koska hän

itse jo oli pienessä hiprakassa ja oli saanut kummallisen

tunteellisuuspuuskan ja tahtoi sopia vävynsä kanssa. Mitään ilmiriitaa

heillä kylläkään ei koskaan ollut ollutkaan, mutta välit eivät myöskään

olleet sellaiset kuin oikean apen ja vävyn -- isän ja pojan -- välien

pitäisi olla. -- Tulehan tänne, Ranse, sanoi luotsivanhin pöydästään

äreästi, ja Ranse meni ja istui appensa pöytään, ja heistä tuli sinä

iltana kuin veljet ja he purjehtivat yhdessä kotiin vielä samana yönä.

Ennen lähtöä sanoi appi muun muassa näin -- oli aikonut jo usein

kotonakin niin sanoa, mutta täällä, monikielisessä puheensorinassa,

tupakan savussa ja pienen orkesterin soiton humussa se kävi mukavammin

laatuun.

-- Kuulehan, Ranse, mitä minä nyt sinulle sanon -- kuuntele tarkasti ja

pane mieleesi! Minä olen jo monta kertaa siitä ajatellut sinulle sanoa,

mutta ei ole koskaan satuttu näin mukavasti kahden kesken. Minä olen

ajatellut, että kun minun suvussani ei koskaan, ei sitten Noan aikojen,

ole ollut muita kuin luotseja ja luotsien vaimoja, en minä salli, että

minun tyttäreni jää kuolemaansa asti kalastajan emännäksi. Kuule,

Ranse, ja pane mieleesi: Sinusta on tuleva luotsi, oikea saaren luotsi!

Minä en ole minä, sanottakoon mitä hyvänsä, ellen minä tästä asiasta

puhu piiripäällikölle, kun hän ensi kerran tulee saareen käymään!

Älähän nyt haasta mitään. Annahan kun minä puhun loppuun asti! -- Sinä

varmaan meinaat sanoa, että sinä olet jo iällinen, et ole ollut

ulkomerillä, etkä voi akoittuneena miehenä ulos mennä etkä päästä

luotsioppilaaksi. Se ei meinaa yhtään mitään!! Sinä lähdet merille!

Purjehdit ulkovesillä määräkuukautesi, ja minä sillä aikaa järjestän

paperit selviksi, ja kotiin tultuasi olet sinä luotsioppilas ja luotsi

heti, kun ensimmäinen tyhjä paikka ilmaantuu. No, se on sanottu ja

aamen, ja tämän päälle ryypyt pohjaan ja miehet kotiin ja _rahat_

kotiin!

Viikon päivät meni lähtövalmistuksiin.

Koko sen ajan Ransen vaimo itki -- ei edes isänsä selityksistä

välittänyt -- itki vain.

Ranse vakuutti vakuuttamalla, että hän viipyy korkeintaan puoli vuotta

-- talvella jo tulee takaisin -- ei voi olla kauemmin!

Ranse sai laivan, joka purjehti puutavaralastissa kohti Espanjaa. Ensi

päivät olivat pitkiä kuin iäisyys. Molemmat Susannat tuntuivat olevan

kuin toisessa taivaankappaleessa ja vuosikymmenien takana, kuin

kokonaan toisessa elämässä, jo vuosisatoja sitten jossain muualla

eletyssä. Meri kohisi ja tuuli humisi ison parkkilaivan purjeissa ja

takilassa kuin Jumalan ääni, mutta hän ei kuunnellut sitä. Ranse

ajatteli vain molempia Susannojaan ja tunsi ympärillään syvän

äänettömyyden.

Vähitellen perehtyi hän tovereihinsa, oppi viikko viikolta paremmin ja

paremmin ymmärtämään heidän kieltään ja vähin itsekin puhumaan ja

päivät ja yöt alkoivat mennä paremmin. Siitä hän oli kuitenkin varma,

että kun se päivä koittaa, jolloin hänen määräkuukautensa merimiehenä

tulevat täyteen, hän jättää laivan riemuiten, säästää palkkansa ja

palaa suorinta tietä junilla ja matkustajalaivoilla kotiin. Niin ei

kuitenkaan käynyt. Espanjaan päästyään hän meni toveriensa kanssa

kapakkaan ja joi palkkansa.

Hän päätti seuraavalla kerralla olla varovaisempi, mutta aina kävi

samalla tavalla, ja kun palveluskuukaudet alkoivat olla lopussa,

suunnitteli hän pestin ottoa jossain kotimaahan menevässä laivassa.

Hän oli silloin Hampurissa.

Siellä oli eräs Hampurin--Etelä-Amerikan linjan purjelaiva, suuri,

viisimastoinen, teräksinen parkkilaiva, johon pestattiin miehiä.

Ranse oli tutustunut erääseen Hemman Kalle nimiseen suomalaiseen, joka

oli yli kolmekymmentä vuotta ollut merillä. Hänestä ja Ransesta tuli

eräässä kapakassa ikuiset ja erottamattomat veljet. Kalle palveli

ennestään tuossa viisimastossa ja pyysi Ransea mukaansa.

Niihin aikoihin ei Ranse enää ikävöinyt kotiväkeään -- korkeintaan oli

hänellä aina satamissa uusille retkille lähtiessään jonkinlaisia

tunnonvaivoja, varsinkin kerran, kun hän jo kymmenen vuotta yhtä mittaa

oltuaan merillä oli saanut kotoa kirjeen tyttäreltään ja luki sitä

kanssissa merimiesarkullaan istuen, laivan jo ollessa kaukana ulapalla

kulkemassa kohti Rio de Janeiron satamaa. Tytär kirjoitti näin:

"Rakas Isä!

Äiti ei voi nukkua yöllä eikä päivällä, kun ei saa tietää,

oletko sinä elossa vai kuollut ja tuletko sinä milloinkaan enää

kotiin. Kirjoita pian, sillä äiti sanoo kuolevansa ikävään!

Tyttäresi Susanna".

Riossa odotti häntä myös kirje, mutta hän ei uskaltanut sitä avata. Hän

pani sen arkkuunsa eikä avannut sitä edes merellä. Hän pelkäsi niitä

kirjeitä! Ne voivat tuoda mitä tietoja hyvänsä! Hänellä oli kummallinen

kammo kirjeitä kohtaan ja hän olisi suonut, ettei niitä olisi laivalle

tuotu.

Hän ei pelännyt, että mitään onnettomuutta voisi tapahtua hänen

vaimolleen, täysi-ikäiselle ihmiselle, vaan että hänen tyttärensä,

hänen pikku Susannansa, jota hän eniten maailmassa rakasti, on voinut

sairastua ja on kuolemaisillaan tai on jo kuollut ja siitä hänelle

kirjeellä ilmoitetaan. Jokainen kirje, jonka hän sai, kerran pari

vuodessa, poltti hänen sormiaan ja hän kätki sen vavisten arkkuunsa ja

oli levoton koko päivän, aina siihen saakka, kunnes illalla pääsi

kapakkaan, iloisten veikkojen seuraan. Kun hän oli tyhjentänyt pari

lasia, palasi hänen iloinen luontonsa ja hän puhui ja lauloi ja

tanssitti tummia etelämaan tyttöjä. Kun hän tapasi kapakassa

suomalaisia merimiehiä, kokosi hän ne omaan pöytäänsä ja alkoi niille

kertoa Susannastaan, pikku Susannastaan, iloisesta nelivuotisraukasta,

jolla on isänsä kanssa suuri salaisuus säilytettävänään, mutta sitäpä

ei äidille ilmaista ennenkuin Susanna tyttönen on täysi-ikäinen ja itse

antaa siihen luvan. Hän heltyi aina jutellessaan humalaisille

tovereilleen Susanna-tyttösestään ja salaisuudesta, joka vuosien

kuluessa muuttui yhä kauniimmaksi ja pyhääkin pyhemmäksi. Hän kertoi

tovereilleen aina tyttärestään, jota hän ikävöi. Joskus selvinpäin

laivan kannella istuessaan, laivan vieriessä tuulen kiidättämänä yli

valtameren vaahtopäiden ja aavojen, hän koetti koota ajatuksiaan ja

laskea vuosia, mutta kun hän samalla sai tyttärensä kuvan sielunsa

silmiin ilmi elävänä, oli tämä aina pieni nelivuotias tytöntyllerö,

joka kädet ojona käveli häntä kohti aurinkoisella kylän kujalla kaukana

kotisaarella, ja -- ja silloin hän hylkäsi vaikeat vuosien etsinnät ja

yhteenlaskut ja sanoi itselleen: "Ehk' olis!" ja antoi ajatuksensa

juosta vapaasti nelivuotiaan tyttösen, pienen Susannan maailmoissa ja

kuvitteli, miten Susanna tulee iloiseksi ja nauraa, kun hän joskus

vuosien päästä ottaa ja sanoo sille: "Kuulehan! Kerrotaan äidille siitä

asiasta -- siitä sokerin varkaudesta? Mitä! Hahhahhah!" Ja Ransea

nauratti ääneen, kun hän kuvitteli, miten Susannakin nauraa ja sanoo:

"Ei vielä -- äiti piiskaa!" --

Silloinkin kun jo oli kulunut toistakymmentä vuotta hänen

kotoalähdöstään, puheli hän aina vain nelivuotiaasta tyttärestään ja

hän kertoi kerran, mikä se salaisuus olikin, nimittäin sen

sokeripalajutun, jolle toiset nauroivat, mutta Ranse itse ratkesi

äänekkääseen itkuun ja muut lepyttelivät häntä: "Suo anteeksi! Eihän me

luultu sen sinuun niin koskevan!" -- Sitä salaisuutta en kerro hänen

äidilleen -- en kenellekään! Minä pidän lupaukseni -- minä!

-- Nythän olet sen kertonut kuitenkin!

-- Nyt! -- Weil! -- Päivä paistaa täällä pohjoisesta! Linjan tuolle

puolen on matkaa eikä teistä kukaan mene sinne kielimään! Jollekinhan

minun on haastettava, mikä minulle on rakasta! -- Ja siellä on minulla

kotona maailman paras hyljekoira! Niin! Siitä ei teillä ole

aavistustakaan! Sen nimi on Heku, ja sitä minun on eniten ikävä. Ei

kukaan vie sitä talvella jäälle -- jo moniin vuosiin. Mutta kun minä

menen kotiin ja sanon, että "Heku!", hyppii se minua vasten ja ulisee

-- tunnin -- puolipäivää -- huomiseen asti ja kun tulee talvi, vien

minä sen jäälle.

Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei tullut enää kirjeitä. Kaikki

yhteys oli katkennut Ransen ja hänen kotiväkensä väliltä.

Mutta tulipa kerran sanansaattajaksi sitten Se, jonka jokainen

saarelainen joskus elämänsä taipaleella kohtaa -- kuoleman uni.

Laiva, tuo suuri viisimastoinen parkki vieri iloiten yli kuohuvien

aaltojen Atlannilla, vielä pasaadissa, kohti kotikaupunkiaan Hampuria.

Ranse oli silloin ollut merellä kuusitoista vuotta. Hän makasi

koijassaan ja uneksui näin:

Hän oli olevinaan kotisaarella, omassa rannassa, seisovinaan oman

vaimonsa vieressä kädet housuntaskuihin työnnettyinä.

Kova itämyrsky puhalsi, ja Ranse ihmetteli sitä laivojen paljoutta,

mikä oli ajautunut satamaan ja tuhoutunut siinä, mutta kun hän nosti

silmänsä ja katsoi Itäselälle, tuli sieltä täyttä myötäistä vielä yksi

laiva, yksi ainoa valkea laiva täysin purjein ja ajoi ylös maalle

Ransen omaan valkamaan -- ihan ääneti ja keveästi, ylös teloilleen

asti. Silloin heräsi Ranse.

Hän vapisi.

Hän oli varma siitä, että kuolema on käynyt hänen kotonaan, tai

parhaillaan sinne tulee.

Hän tiesi, ettei tuo uni ole valehdellut kertaakaan eikä kenellekään

oikealle saarelaiselle.

Hän ei saanut unta silmiinsä.

Hän pelkäsi kotiväkensä puolesta.

Omatunto soimasi häntä kaikkien kuluneiden vuosien vuoksi.

Tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi vasaroimalla vasaroinut, että

jokainen edellinen vuosi olisi ollut sopivampi paluuvuosi kuin tämä.

Että vaikkei hän palannutkaan kotiin puolen vuoden kuluttua, olisi

vuoden kuluttua palaaminen ollut onnellista ja kaikki olisi nyt ohi ja

unohdettua ja kotisopu saavutettu -- -- -- vielä viidenkin vuoden

kuluttua, vielä kenties neljä vuotta sitten!

Hampuriin päästyään hän ei ryypännyt tippaakaan.

Hänellä oli pitkän valtamerimatkan säästöt taskussaan ja hän osti

matkalipun kotiin heti maihin päästyään. -- -- --

Hän tuli kotiin odottamatta.

Ei kukaan osannut aavistaa hänen tuloaan.

Kun hän nousi luotsisillalle maihin, olivat ihmiset hämmästyneitä,

eivätkä suinkaan ylpeitä, niinkuin Ranse luuli.

Kotona istui hänen tyttärensä Susanna yksin ja parsi verkkoa.

Kun isä astui sisään, peljästyi Susanna ja kalpeni eikä saanut pitkään

aikaan sanaakaan suustaan. Ranse itse koetti puhua leikkiä ja nauroi:

-- Oletko sinä Susanna jo noin suuri, ja kun minä olen koko ajan

ajatellut, että sinä olet pieni nelivuotias tyttönen!

Ranse meni tytärtään kättelemään.

Tytär tuijotti häntä kuin kummitusta silmiin, mutta veti sitten kätensä

pois ja jatkoi verkon parsimistaan.

Ranse istui tuolille ja jutteli, koettaen pitää yhä vieläkin puhettaan

leikillisenä ja samalla ihmetellen mielessään, että sanat, joita hän

oli vuosikausia valmistellut tyttärelleen sanottaviksi, eivät

tuntuneetkaan oikeilta. Hän lausui ne kuitenkin:

-- Kuulehan, Susanna! Minä olen usein jutellut sinusta matkoillani.

Olen kertonut siitä sokerinvarkaudestakin ja toiset ovat nauraneet. Nyt

sinä olet jo täysi-ikäinen -- Susanna! Muistatko sinä!? Minä lupasin,

että en koskaan kertoisi siitä äidille -- mutta eiköhän nyt kerrota!

Mitä tuumaat?

-- Voi voi! -- Jos sinä olet minun isäni, niin tiedä, että onhan sitä

nyt tärkeämpääkin -- sekä salattavaa että kerrottavaa!

Susanna rupesi itkemään.

-- Miksi sinä itket? Missä äitisi on?

-- Äiti-parka! Niin niin! Johan siitä sinulle kirjoitin -- jo vuosia

sitten! Jo sairauden aikana -- ja heti kuoltua!

Vielä samana iltana tekivät isä ja tytär retken hautuumaalle, jossa

äidin valkea, puinen risti seisoi vaaleassa hiekassa.

Maan rajasta oli hiekka syönyt sen jo miltei poikki.

Ristin edessä, sen juurella, oli hiekkaan upotettuna vesilasi, jossa

oli kukkia. Susanna toi niitä äitinsä haudalle joka päivä.

Ristin yläosaan oli aikoinaan solmittu musta silkkinauha, jonka päät

tuuli oli repinyt ja joka oli monien vuosien sateissa ja

päivänpaisteissa haalistunut.

Vähän alemmaksi oli puuhun upotettu lasi, ja sen takana olevassa

paperissa näkyi vielä muistovärssy:

"Ah anna Herra armias

nyt rauhaan mennä palvelijas,

mun salli sanas jälkehen

surkeudestan päästäksen."

Ranse katseli muistovärssyä, ja samaan aikaan oli Susanna polvistunut

kohentelemaan kukkia lasissa ja hän kuiskaili isälleen:

-- Loppuaikoinaan äiti lauleli tuota värssyä ja käski kirjoittaa sen

muistovärssykseen.

Susanna olisi sanonut enemmänkin, mutta liikutuksen aalto salpasi hänen

puheensa. Hän tunsi pohjatonta riemua ja autuutta sielussaan ja vähän

ajan perästä hän jälleen kuiskasi isälleen:

-- Voi kuinka hauskaa, että sinä tulit, isä!

Ranse katseli ääneti valkeaa ristiä ja kuunteli Susannan puhetta, joka

soi hänen korvissaan kauniimmalta kuin kaunein soitto.

Muistovärssyn alla näki Ranse talonsa vanhan puumerkin. Mitään nimeä,

vuosilukuja tai numeroita ei oltu ristiin leikattu.

Kauan seisoivat isä ja tytär haudalla, kädet ristissä molemmat, paljain

päin, eivätkä puhuneet mitään.

Ranse jäi kotiin ja eli rauhassa ja onnellisena kalastajana --

onnellisena, koska katumusten ja taistelujen kiirastuli jo täällä

ajassa oli puhdistanut hänen sielunsa -- hiljaisena -- tyytyväisenä --

liiankin hiljaisena ja muutamien mielestä hiukan höperönä, koska hän

aina hymyili -- ainoan tyttärensä ja tämän lapsien ympäröimänä siihen

asti, kunnes häntäkin etsi Se, joka tekee lopun maallisten merien

vaelluksista ja joka ei välitä, onko mies vasta varaoppilas vai eikö

edes sitäkään.