Tämä Susanna erosi monessa suhteessa oikeasta. Ensiksikään ei hän ollut
kaunis kasvoiltaan kuin raamatun Susanna -- muulta ruumiiltaan kyllä --
juteltiin, ja toiseksi oli hän niin kiukkuinen, ettei kukaan uskaltanut
hänen kanssaan väittelyyn asti keskustella, mieliksi vain koetettiin
jutella, mikäli yleensä juteltiin, sillä Susanna oli itse aina äänessä,
ja kovassa äänessä olikin. Hänen puheensa kuului aina yli kylän, kun
hän portillaan seisoen puhutteli ohikulkijoita.
Kolmanneksi erosi hän raamatun Susannasta siinä, että hän oli nuori
leski ja että hänen nimensä kyläläisten kesken ei ollut Susanna vaan
Perämiehen-Sanna, koska hänen miesvainajansa oli ollut perämies,
nimittäin kailetista pudonnut perämies eli toisin sanoen purjelaivan
perämies, joka on tipahtanut kajuuttaan kattoikkunan eli kailetin läpi,
eikä oikeaa tietä, siis mies, jolla oli perämiehen taito ja kokemus,
mutta ei perämiehen papereita.
Yhtäläisyyttä taas oli, että tämänkin Susannan nuoreen olentoon oli
ihastunut kaksi vanhaa miestä, molemmat entisiä merimiehiä, jotka
asuivat vastapäätä Susannan taloa, noin kahdensadan askeleen päässä, ja
näkivät molemmat ikkunoistaan Susannan pihan ja tähystelivät, molemmat
niinikään, vanhoilla näköputkillaan Susannaa, joka askarteli pihallaan.
Matka ei ollut pitkä, mutta he tahtoivat nähdä tarkkaan -- mitenkä
Susannan silmät toisinaan leimahtelivat ja toisinaan hymyilivät ja suu
käy, kun hän portillaan seisoen puhuttelee ohikulkijoita. Ja mitenkä
Susannan korkea rinta aaltoilee, kun hän suuttuneena jotakin haukkuu,
huutaen niin että kylä ja vuoret kaikuvat ja -- eräiden koiranleukojen
levittämän ilkeämielisen huhun mukaan -- tyynen lauantai-iltaisen
merenkin pinta rupeaa hiljalleen väreilemään. Tai mitenkä hän jollekin,
joka taas oli pysähtynyt hänen portilleen kuuntelemaan, kuvaili jotain
hauskaa tapausta ja ratkesi sitten niin makeaan nauruun, että se
tarttui tähysteleviin miehiinkin. Näissä hommissa ollen on heitä totta
totisesti nimitettävä miehiksi, eivät he mitään tutisevia taateja
olleet muutenkaan, pois se! Kuusikymmenvuotiaita vasta! He rähähtivät
myös nauramaan, kolahduttivat vahingossa näköputkeaan ikkunan pieleen,
huomasivat toisensa, loivat toisiinsa vihaisen, petomaisen silmäyksen
-- sitä varten oli pää pistettävä ulos ikkunasta ja katseltava seinän
suuntaan, toisen vasemmalle ja toisen oikealle -- mutta eivät
virkkaneet sanaakaan, vetäytyivät vain jälleen sisään ja sulkivat
ikkunansa ja katselivat Susannaa paljain silmin ikkunan läpi, kunnes
taas Susanna sattui olemaan tavallista paremmin näkyvissä, keskellä
pihaansa, tai saunansa portailla -- sillä tämäkin Susanna valmistautui
kylpyyn. Lämmin heinäkuun päivä heloitti niin armaasti hänen paljailta
käsivarsiltaan, olkapäiltään, hiuksistaan ja nenältään ja ohikulkeva
tuulenpuuska heilutteli hänen sinertävää karttuunihamettaan, niin että
ihan hykähytteli molempia tähystelijöitä, ja innoissaan he unohtivat
toinen toisensa ja varovaisesti avasivat taas ikkunansa, pistivät ulos
näköputkensa, nojasivat sen ikkunan pieleen ja painoivat silmänsä
putken päähän.
Susannan pihalla tapahtui aina jotain, milloin surullista milloin
iloista, ja kun hänen porttinsa ohi kulki kylän valtatie, oli siinä
aina kulkijoita, tänään enimmäkseen heinänkantajia. Simin Anna-Loviisa
oli juuri pysähtynyt Susannan puheille. Anna-Loviisa nojasi raskaan
heinätaakkansa Susannan sikopahnan katonräystääseen, lepäsi hiukan ja
kuunteli Susannan puhetta.
-- Kun nääthän varastivat airot haapiosta...
-- Herra hoija varjeli Kenenkä haapiosta!
-- Meijän haapiosta! Omasta valkamasta! Mennä yönä -- eksä ymmärrä! Kun
ei näät ole miestä talossa, niin sellaista se on! Kaiken varastavat!
Toissa yönä veivät kirveen puukatoksesta, sen edellisenä haapion pestin
rannasta. Kaiken vievät ja rosvoavat! Kohta ei jää paitaa päälle!
-- Niin niin. Mies se talossa pitäisi olla!
-- Ja kaikki, nääthän, jää tekemättä: Halot hakkaamatta ensi talveksi,
katot paikkaamatta -- aitoja ei korjaa kukaan -- ei mistään tule mitään
-- että ihan tässä tulee hulluksi...
Pihalla juoksenteli vieras hyljekoiranpentu, valkea, mustaläiskäinen.
Jostain oli se pujahtanut pihalle ja juoksenteli iloisena.
-- Eivätkä nääthän hoija kotonaan koiranpenikoitaankaan -- pahalaiset
-- en paremmin sano...
Susanna säpsähti ja virkkoi, ennenkuin uskalsi lyödä koiraa,
epäilevästi katsoen Anna-Loviisaan:
-- Mut ei suinkaan tämä ole teijän koira?
-- Ei ole. Eihän meillä ole koiraa eikä koiranpenikkaa, kun ei ole
pyyntimiestäkään. Eksä sitä tiedä? Tiedäthän sinä sen. Samahan se on
minulla mikä sinullakin -- tämä elämä -- lesken elämä.
-- Ajattelin vain, että jos sinun poikasi kasvattaa jo koiraa...
-- Mihin tämä nyt vielä pystyy! Syömään ja vaatteita kuluttamaan!
-- Minä vain ajattelin, että tämä on teijän penikka ja että se tuli
sinun kanssasi. Mistä ne pääsevätkin tänne -- kaiken maailman kissat ja
koirat ja koiranpenikat. Ei kellään tässä maailmassa ole niin suurta
ristiä niistä kuin mulla. Yhtenään saa tukkeilla aitoja ja aittojen
kivijalkoja, etteivät vain pääsisi pihaan, mutta kyllä ne tiensä
löytävät! Joka jumalainen hetki saa olla varuillaan ja joka päivä
siivota pihaa niiden jäljiltä! Voi voi tätä elämää! Että mitä se
Jumalakin ajatelle, kun tällaisen ristin antaa ihmisille!
Susanna pitikin pihansa puhtaana: hän kerrankin tukisti vanhinta
poikaansa siitä syystä, että tämä oli sylkenyt pihalle, aivan omien
portaitten eteen! Voi niitä poikalapsia, voi voi voi! Tupakoivat ja
syleksivät jo kehdosta lähtien!!
Koiranpenikka oli saatava ulos pihasta.
Susanna koetti ensin käsiään yhteen läiskyttelemällä ja huutelemalla:
"Hääts-huuts! Hääts-huuts!" ajaa sitä, mutta penikka käsitti sen
leikiksi, hyppi ja yritteli neulamaisilla hampaillaan siepata kiinni
Susannan harottavista sormista. Susannan oli turvauduttava parempiin
keinoihin. Puukatoksesta hän sieppasi toista syltä pitkän karsitun
kuusen oksan polttorisukasasta ja alkoi sillä hutia penikkaa, joka
saikin heti alussa iskun risun päästä ja vingahti ja alkoi juosta
Susannan edellä karkuun. Ristiin rastiin juoksentelivat he ympäri
pihaa. Susanna huitoi kuusenoksallaan. Suhahtaen halkaisi risu ilmaa ja
osui maahan, sillä penikka osasi jo varoa. Susanna löi ja sähähti:
"hyys!" ja toisen kerran ja taas kuului "hääs!" ja isku iskulta: "Hyys,
hääs -- hyys, hääs!..."
Ihmisiä kerääntyi portin taa katselemaan. Lähinnä olevat kyllä näkivät,
mitä Susanna ajaa, mutta edempänä olijat eivät nähneet, ja nämä sekä
näköputkella katselijat, nuo kaksi vanhaa merikarhua, luulivat, että
Susannan pihaan on tullut kärme, jota hän koettaa tappaa. Kerrankos se
kärme pihaan tulee, siistiinkin pihaan. Jotkut luulivat, että siellä on
vähäinen sonni, joka uhkaa puskea Susannan kuoliaaksi, ja kyselivät
likempänä olijoilta: "Mikä siellä oikein on?" mutta ne, jotka seisoivat
aitaa vasten ja näkivät, nauroivat vain, eivätkä viitsineet vastata.
Pelolla seurasi Simo ja pelolla Martti, nimittäin molemmat merimiehet,
ikkunastaan Susannan hommaa. He olivat varmoja, että siellä on kärme,
joka voi purra Susannan paljasta nilkkaa ja -- henki pois! -- On sitä
niinkin käynyt! Voi surkeus!!
Sekä Simo että Martti koettivat päästä parempaan asentoon, ylemmä,
selvemmin nähdäkseen, mutta tulivat yht'aikaa kolahduttaneeksi
näköputkensa ikkunanpieleen, kuulivat kolahduksen naapurista päin,
epäilivät toistensa hommaa, pistivät päänsä ulos ikkunasta, kohtasivat
toinen toisensa ivalliset, leimuavat katseet, vetäytyivät takaisin ja
sulkivat ikkunansa.
-- Hiton tuhma mies tuo Simo! -- tuumasi Martti.
-- Saatanan pöllö mieheksi tuo Martti -- vanha mies! -- tuumasi Simo.
Väkijoukosta joku huusi Susannalle:
-- Mitäs sinä sitä koiranpenikkaa jahtaat? Meinaaksä ajaa sitä ulos
pihasta vai mitä sinä meinaat? Jos sinä meinaat sitä ulos ajaa, niin
pitäisihän olla joku reikä auki, mistä se ulos pääsee! Avaa helkkarissa
edes portti auki ensin! Eihän se voi, koiranpentu, hypätä yli aidan,
eikä osaa avata porttia, kun se on vielä niin nuori.
-- Suus kiinni sinä siellä! Tämä on minun asiani eikä sinun! huusi
Susanna. Avasi kuitenkin portin auki ja sai koiran ajetuksi ulos.
Vinkuen ja ontuen juoksi penikka kotiinsa päin. Joukosta kuului taas
ääni:
-- Mitäs sä nyt teit, Susanna, kun löit raajarikoksi tuon
koiranpenikan! Sinä et tainnut tietääkään, kenenkä se on koira? Taitaa
tulla siitä kallis lysti sinulle. Se oli vallesmannin koiranpentu,
tiedäksä sitä?!
-- Oli vaikka killismannin -- mitäs se minuun kuuluu! Pitäkööt koiransa
kotonaan! Pankoon vallesmanni penikkansa piironkinsa päälle lasikuvun
alle, älköönkä laskeko sitä likaamaan toisten ihmisten pihoja --
hölmö!...
Väkijoukosta huusi vielä joku, tarkoittaen Susannan jokapäiväisiä
koiranjahteja: "Se on sitten aina valmis kuin lukkari sotaan!" ja
väkijoukko nauroi.
Menijöille huusi Susanna:
-- Niin! Naurakaa vain, jos lystäätte! Kolmatta kertaa oli jo tänäänkin
täällä pahojaan tekemässä, ja jos vielä neljännen kerran tulee, lyön
siltä luut poikki, vaikka olisi sitten papin koira!
Portin ulkopuolelle ei jäänyt muita kuin eräs pieni tyttönen, joka
siinä sormi suussa seisoi ja ihmetteli. Hänet huomasi Susanna, muutti
ääntään, hymyili iloisesti ja alkoi puhella yli aidan lapselle: "Tääll'
näin -- pien laps! Hu'! Pien laps -- hu!..." -- -- --
Lauantai kääntyi yhä iltaan päin. Heinätaakkojen kantajat muuttuivat
vähitellen veden kantajiksi. Sauna-aika läheni. Korennoissa kannettiin
tyhjiä vesisaaveja lähteelle, kylän yhteiselle vedenottopaikalle kirkon
luo, ja täysinäisiä taas kylään päin. Päivänpaisteessa helmeileviä
vesipisaroita tippui saavin uurteista, ja saunoista kohosi savu ylös
korkeuteen. Kirkon kellotapulin luukut aukenivat, ja lauantaikellot
alkoivat kumahdella, "saunakellot", kuten Susanna niitä nimitti.
-- Herra Jumala! Kello jo kuusi, ja minä seison ja juoruan tässä ihan
jouten, sanoi Susanna kahdelle vaimolle, jotka korentoineen ja
saaveineen olivat pysähtyneet kuulemaan Susannalta uutisia ja kertomaan
hänelle omiaan.
Vaimot menivät viimeinkin, ja Susanna hommautui itsekin hakemaan
saunavettä. Kumpikaan hänen pojistaan ei ollut kotona, missä lienevät
olleet rannassa paaroja onkimassa -- eikä niistä tässä olisi ollut
apuakaan. Jo miehensä eläessä oli Susanna tottunut hakemaan vettä
käsikärryillä. Hän asetti saavin kärryille ja lykkäsi lähteelle. Kujan
sora ritisi ja ratisi niin mukavasti pyörien alla.
Tätä vedenhakumatkaa ei olisi tässä kertomuksessa kannattanut ensinkään
mainita, ellei se olisi ollut seurauksiltaan toisenlainen kuin tuhannet
muut. Se oli tapaus, joka vei Susannan rauhallisesti, ilman melua,
uusiin naimisiin. Se tapahtui näin:
Sekä Simo että Martti, nuo vanhat merikarhut, seurasivat maltittomina
Susannan hommia. He näkivät, kuinka Susanna lykkäsi kärrinsä portista
ja alkoi mennä lähteelle päin. He näkivät Susannan tanakan vartalon,
kauniit lanteet, heilahtelevat karttuunihelmat, paljaat käsivarret,
jotka laskeutuivat vinosti pyöreistä, lihavista olkapäistä alas
kärrinaisoihin, joita vaalearystyiset sormet puristivat, ja ruskean
niskan he näkivät ja kastanjanruskeat hiukset. Sekä Simon että Martin
sielu ja sydän värähteli. Heissä kytevä halu Susannaan yltyi kuin
tulipalo. Kumpikaan ei muistanut toistaan avatessaan taaskin ikkunansa
ja työntäessään ulos näköputkensa, jolla voi seurata Susannan
pienintäkin liikettä.
-- Olisi oikeastaan mentävä Susanna-parkaa auttamaan vedenhaussa,
huokasi Simo, ja samoin huokasi Marttikin.
Näköputki kolisi, kun sitä hätäisesti vedettiin ikkunasta pois.
Sen kuuli Simo, ja sen kuuli Martti. Simo pisti päänsä ikkunasta
nähdäkseen, mitä se naapuri siellä kolistelee, ja taas kohtasivat he
toistensa katseen -- monennenko kerran jo tänä yhtenä päivänä -- mitä
sitten koko kesänä -- niin -- iloisen Susannan koko leskeysaikana.
Simo ymmärsi, että nyt on leikki kaukana! Nyt on asia ratkaistava! Ja
niin ajatteli Martti myös.
Molemmat panivat näköputkensa kiireesti telineelleen, kohentelivat
kaatioitaan, suoristivat kauluksiaan, pistivät kiiltävänokkaisen lakin
päähänsä, harjasivat partansa, panivat piipun hampaisiinsa ja lähtivät
kohti Susannan porttia, katselemaan lähempääkin, miltä se näyttää.
Simo oli joutuisampi ja ennätti perille ennen Marttia -- eikä Simo
Marttia niin hulluna pitänytkään, että hän lähtisi leskien perään --
hulluna hän piti vain itseään ja häpesi ja tunsi polviensa huojuvan,
sydämensä pamppailevan ja verisuonien täyttyvän ohimoillaan ja
otsallaan.
Susanna oli ennättänyt jo lähteeltä takaisin ja lykkäsi kärrejään
portista pihaan juuri sinä hetkenä, jolloin Simo sivuutti hänet
takaapäin.
Simosta tuntui mahdottomalta saada sanaakaan suustaan, ja hän olikin jo
vähällä kävellä ohi rantaan asti ja nousta toista tietä takaisin
kotiin. Hän oli antaa mennä koko asian sikseen, mutta kun kuuli
takaapäin askeleita ja katsoi sinne ja näki noin kolmenkymmenen sylen
päässä Martin lähestyvän Susannan porttia piippu niinikään hampaissa,
kädet syvällä kaatioiden taskuissa, hartiat hiukan kumarassa,
savuuttaen piippuaan kuin englantilainen manuvaari ja kasvot niin
jumalattoman totisina, niin että Simo ymmärsi, että jos hän menee ohi,
ei ohi mene Martti, mutta jos hän ei mene ohi, menee Martti, ja hän
pyörsi takaisin ja sanoi Susannalle niin päättävästi ja kauniisti kuin
voi:
-- Kuulehan, Susanna!
-- No?
-- Ajattelin, että kun tässä kerran olen ja kun tässä ei muitakaan näy
olevan, että maltas kun vähän autan sinua -- nostamaan tuon saavin --
sisään saunaan.
Hänen äänensä värisi ja vapisi, ja hän häpesi heikkouttaan ja sitä,
että tuli mitään sanottua, mutta niin se kävi. Oli kai niin sallittu!
Simo tarttui saavin oikeaan korvaan ja Susanna vasempaan ja niin he
puikahtivat saunan ovesta sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Martti
sivuutti portin. Martti nauroi ohi mennessään ilkeällä äänellä:
-- Hähhähhähhäh... -- -- --
Susanna ja Simo elivät onnellisina kuolemaansa asti eli siksi, kunnes
heitä etsi se, joka tekee lopun ilosta ja erottaa ystävät toisistaan.