Syys on saapunut, ja talvi tulee... -- -- --

"Ei! Eivät ne työt näin seisoen joudu!"

Hemma kävelee työpaikalleen, ottaa pölkyn pinosta ja asettelee sitä

veistopölkylle pystyyn, halkilyötäväksi.

Ohi kulkee ihmisiä, jotka pysähtyvät, ja ihmettelevät, että mitä tuo

Kiis-Hemma meinaa, kun on pannut karvahatun päähänsä kesähelteellä.

Mutta eiväthän ne mitään ymmärrä, nuoret. Eräs niistä pysähtyykin,

nuori punakka tyttö heinätaakka selässä Hemman pihan kiviaidan taa ja

huutaa Hemmalle jotain karvahatusta ja heinäntekohelteestä, ja Hemma

katselee tyttöä ja näkee sen suun käyvän kuin puhuessa, mutta kun ei

mitään kuule, jättää hän asian sikseen ja ryhtyy työhönsä. "Jos sinulla

on oikeaa asiaa, niin tule tänne likemmä haastamaan", sanoo hän

kuitenkin, ja tyttö lähtee taakkoineen kävelemään kylään päin ja nauraa

mennessään -- mokomakin kikattaja!

Hemman on vaikea saada halaistavaa ja pilkottavaa kuusenpökkelöään

seisomaan liikkumattomana paikallaan veistopölkyllä. Se tahtoo heilua

puoleen ja toiseen, ja sitä saa kaksin kourin siirrellä ja asetella.

Lopulta löytyy tukeva asento, ja Hemma tarttuu kirveensä varteen --

sylkäisee ensin oikeaan käteensä ja sitten vasempaan, ja hitaasti alkaa

kirves kohota -- kohoaa ja kohoaa -- hitaasti, mutta varmasti -- sivu

Hemman päälaen ja alkaa sieltä hyvää vauhtia kiitää kohti pölkkyä,

jonka ruskeaa sydäntä kohti kirveen teränsuu on tähdätty. Mutta Hemma

ei ole huomannut että hänen aamiaisella ollessaan on sisarenpojan vaimo

viritellyt yli pihan pyykkinuoria, ja noin puolimatkassa vauhtiaan

putoaa kirves kaulansa kohdalta pyykkinuoralle ja jää sinne, Hemma

säpsähtää ja hellittämättä käsiään kirveen varresta nostaa silmänsä,

katsoo ylös, näkee asian ja huudahtaa:

-- Paholaisen nuorat!

Hän huomaa sisarenpoikansa vaimon saunan luona pyykkiä pesemässä ja

huutaa sille: "Mitäs, sä tuhma, tähän olet, kirveen tielle, nuorias

viritellyt! Tuleksä kiireesti korjaamaan ne pois! -- Hyvä, ettei

sattunut terän kohta nuoraan -- olisi mennyt poikki!"

Pölkky toisensa perästä tulee pilkotuksi, ja pienet keittiöhalot,

runsaan vaaksan pituiset, latoo Hemma kauniiseen pinoon, halko halolta,

sikäli kun niitä veistopölkyltä silloin tällöin putoilee,

päivänpaisteeseen kuivumaan.

Päivällisen syö Hemma sisarenpoikansa puolella. Mitkä lie olleet

syntymäpäivät siellä -- niitä nuorten hullutuksia -- ja emäntä tarjosi

päivälliset siitä syystä Hemma-enolle.

Ja oli siihen muukin syy:

Sisarenpojan nuori vaimo oli silloin aamupäivällä nauranut katketakseen

sille, että eno löi kirveensä nuoraan, ja yritti sitä muistellessaan

nauraa yhä vielä, mutta hillitsi itsensä. Hänellä oli tästä paha

omatunto, ja hän tahtoi hyvittää Hemma-enoa tarjoamalla päivällisen ja

pullakahvit, eikä Hemmalla niin mukavaa ja hyvää oloa ole ollutkaan

vuosikausiin.

Päivällisen jälkeen hän juttelee ja tupakoi sisarensa pojan kanssa ja

yrittää sitten lähteä omalle puolelleen ottaakseen pienen

päivällisunen, niinkuin hänen tapansa oli -- "Rämpii ruumista ja

viluttaa -- pahat ilmat siitä tulevat", sanoi hän, johon sisarenpoika

sanoi: -- Oikaise itsesi tuohon noin meidän vuoteeseen -- eihän se

siitä pahene.

Hemma istuutui vuoteen laidalle, lykkäsi pois jaloistaan puukengät ja

kävi maata ja nukkui heti, ja talon muu väki hajaantui omiin

töihinsä. -- -- --

Oli jo illan suu, ja kun Hemma-enon päivällisunet läpi vuosikymmenien

olivat olleet vain noin tunnin pituisia, alkoi tämä pitkä päivällisuni

toisia ihmetyttää, ja kun he menivät ottamaan lähempää selvää asiasta,

havaitsivat he, että Hemma-eno oli jättänyt maallisen olonsa.

Penna merikarhu: ynnä muita saaristolaisnovelleja · 第 10 / 15 题