Kiis-Hemman oikea nimi oli Herman Kiiski, mutta sitä nimeä hän kuuli
vain harvoin kylänluvuissa eli kinkereissä, joissa hän kävi
säännöllisesti joka vuosi. -- Oikeastaan hän siis kuuli alkuperäisen
nimensä vain kerran vuodessa, sillä muut tilaisuudet, se on kihlakunnan
käräjät, olivat vielä harvinaisempia, nimittäin Hemmaan itseensä
nähden, sillä hän oli rauhallinen ihminen ja joutui käräjiin vain
joskus ja silloinkin todistajana, varmana todistajana, jonka sanaan ja
valaan voi luottaa.
Hänen vanha talonsa oli metsän reunassa, kylän äärimmäisenä, korkealla
kivisellä paikalla, josta näkyi muu kylä harmaina kattoina ja kattojen
takana meri ja saaren satama mastoineen.
Pihamaa oli niin kivinen, ettei siihen voinut edes muokata perunamaata.
Kivien välissä kasvoi ohutta, mutta tiivistä nurmea ja kukkia --
kissankelloja, pieniä vaivaisia valkoapilaita ja punertavia
kissankäpäliä.
Pihan itäpäässä oli Hemman oma talo, vaaleanvihreäksi maalattu:
ikkunalaudat, nurkkalaudat ja ovet olivat valkeat. Ikkunalasit olivat
pienet, kuusi matalaa ruutua joka ikkunassa. Lasit lienevät olleet jo
vuosikymmenien ikäiset, sillä ne välkähtelivät ulkoa katsoen kaikissa
sateenkaaren väreissä.
Pihamaa oli pitkä ja kapea, noin neljäkymmentä askelta pitkä ja noin
parikymmentä askelta leveä -- länsipäästään tuskin kymmentä.
Metsää vasten, pihan pohjoisreunalla, oli pitkä aitta ja katosrivi.
Uloimpana lännessä tässä rivissä oli ensin hevostalli, jossa ei
neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut hevosta, entisinä aikoina vain,
Hemman parhaalla iällä, jolloin hän harrasti niin sanottua vironajoa.
Sitten oli navetta, jossa asusti lehmä Hemman äitivainajan aikoina.
Nykyjään se niinkuin hevostallikin oli tyhjä. Hiukan erillään
navetasta, samassa rivissä kuitenkin, oli sauna. Katot tässä
rakennusrivissä olivat vanhoja sammaltuneita malkokattoja ja näyttivät
nykyjään turpeista tehdyiltä, sillä niillä kasvoi siellä ja täällä
heinää ja joku kuusentaimi -- toivoton kasvupaikka kuuselle, tulevalle
mastopuulle. Miltei keskiosassa aittariviä oli puukatos. Sen edessä oli
iso kasa puolikuivia kuusenrankoja, joita Hemma oli edellisenä talvena
kelkalla vedellyt omasta metsästään.
Näihin aikoihin oli Hemma saaren vanhin mies, lähemmä yhdeksänkymmentä,
eikä ollut koko pitkän ikänsä aikana sairastanut mitään tautia, ei
tietänyt, ei edes aavistanut, miltä tuntuu hampaansärky, päänkivistys,
reumatismi tai muu.
Hemman ikätoverit olivat jo aikoja sitten kuolleet, mitkä kotonaan,
mitkä merellä. Hemma käveli saarellaan yksin -- nuorempi väki ei häntä
ymmärtänyt.
Hemma oli vanhapoika.
Läheisin sukulainen oli sisarenpoika vaimoineen ja lapsineen. Nämä
asuivat toisessa päässä taloa, ja Hemma yksinään toisessa. Jostain
syystä, joka jäi Hemman eläessä selvittämättä, Hemma asui
sukulaisistaan erossa -- paikkasi itse vaatteensa, keitti ruokansa, ja
toimitti muut askareensa. Kerran viikossa kävi kuitenkin sisarenpojan
vaimo pesemässä Hemman permannot sekä pesi myös hänen pyykkinsä ja
leipoi hänen leipänsä, ja taas tästä vastapalvelukseksi piti Hemma koko
talon polttopuissa.
Kerran eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna on Hemma noussut ylös jo
auringon nousun aikana ja sahannut kuusen rangoista runsaan vaaksan
pituisia pölkkyjä.
Häneltä on mennyt pitkä aika, ennenkuin hän on saanut rangan aina
pukille -- siinä olikin vähän monta konstia keksittävä, ennenkuin ranka
pukille nousi! Paljon nopeammin se kohosi ennen rakennushirsi seinän
korkeimmille kerroksille -- entisinä aikoina! -- Ensin rangan pää
sahapukin sarvien väliin ja sitten vähän vähältä, tuuma tuumalta se
kulki pienin nykäyksin yhä ylemmä ja ylemmä ja lopulta hervahti pitkin
pituuttaan sahapukin kaikkien sarvien varaan. Koukkuisilla sormillaan
hyväili Hemma rankaa pitkän aikaa ja koetteli, heiluuko se. "Ähä --
sinä veitikka! Siihenpäs vain kellistyit, vaikka teit vastarintaa
vanhemmallesi!" -- Hemma oli tottunut vanhuudessaan puhelemaan ääneen
yksin ollessaankin. Hänen kuulonsa oli mennyt melkein kokonaan. Täytyi
kovasti huutaa, jos tahtoi puhutella Hemmaa. Tästä syystä ja kukaties
kuinka monesta syystä, oli Hemma tottunut juttelemaan yksinään
itsekseen. Hän puheli kuusenrangalle, sahapukille, sahalle, kirveelle
ja kaikelle.
Ranka oli sahapukilla.
Ei tuntunut heiluvan yhtään.
Lujasti oli sarvien välissä. Hyvin näytti kaikki luonnistavan.
Vanha, kiiltäväteräinen halkosaha seisoi siinä vasemmalla
veistopölkkyyn nojaten. Matkaa oli sen luo noin sylen verran, ja Hemma
tarvitsi sinne mennäkseen nelisen askelta, mutta eihän ollut
lähempänäkään paikkaa, mihin olisi voinut sahan mukavasti asettaa
pystyyn, eikä sitä voinut maahan viskata -- terä olisi särähtänyt
kiviin ja soraan tai saanut heinistä kosteutta ja ruostunut.
Pitkä aika meni sahan hakuun.
Sitten hän vähä vielä hiveli sormillaan sahan terää. "Pihkaa on
joutavaan tarttunut! Mistäs sitä nyt on tullut? -- Ne ovat niin
pihkaisia -- nuo kuusenrangat -- ja oksaisia -- ja oksat kuin
vaskivaarnoja. Siinäkin taas hammas kärjestään lytistynyt. Mikäs sen
muu tekee kuin nuo joutavan kovat oksat. Täytyy katsoa tarkemmin mistä
sahaa... Tarkemmin täytyy katsoa!"
Sahanterä asetetaan rungolle.
Sitä ennen on visusti katsottava, etteivät oksat taas petä -- syövät
vielä koko sahan, kun yhtenään täytyy viilata.
Tuosta noin!
Vähän liian pitkä pölkky -- eivät taida sopia niin pitkät halot lieteen
-- Polttakoot lyhemmiksi -- ei tässä auta katsoa!
Hemma asettaa jalat tukevaan asentoon, sylkäisee ensin oikeaan
kämmeneensä ja sitten vasempaan ja lykkää sahan liikkeelle.
Saha on tottunut Hemman liikkeisiin ja tahtiin. Täsmälleen yhden
vaaksan lykkäys ja siraus ja sitten pitkä lepo -- veto ja pienempi
siraus ja taas lepo, ja joka vedolla ja lykkäyksellä tippuu Iastukasaan
hyppysellinen sahajauhoa -- oikeaa kellertävää ja kuusenpihalle
lemuavaa sahajauhoa ja lopulta pölkky putoaa maahan. Saha nostetaan
kauniisti veistopölkkyä vastaan pystyyn, sitten Hemmo menee takaisin
sahapukin luo, jossa hän kumartuu ottamaan ylös pölkkyjä, katselee sen
päässä olevaa sahanjälkeä, pyyhkii siitä pois irtonaisen sahajauhon ja
kantaa pölkyn hyvään järjestykseen pinoon, lähelle veistopölkkyä --
kohottautuu niin suoraksi kuin voi, silmäilee taivaalle, jossa sattui
lentämään varis, ja huomaa samalla, että päivä on jo niin korkealla,
että olisi murkinan aika. Hemma sahaa kuitenkin rangan loppuun, koska
se on tavallista lyhyempi, ja lähtee vasta sitten aamiaiselle.
Kun hän kääntyy sahapukilta, osuu hänen silmänsä erääseen vanhaan
viikatteen terään, joka on pistetty aitan nurkan väliin ja on ollut
siinä jo vuosikymmeniä.
Hemma ottaa viikatteenterän hyppysiinsä ja katselee sitä.
Kylläpäs olet osannut ruostua sinäkin!
Ruoste se näet tuppaa itsensä joka paikkaan.
Ei siltä ole tallella mikään -- saatikka nyt tämänlainen vanha
viikatteenterä.
Kesä ja talvi, vilu ja helle, sade ja pouta, kylväminen ja niittäminen
seuraavat toinen toistaan -- vuosi vuodelta.
Ihmiset katoavat, mutta Jumalan luomakunta on aina sama.
Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee -- ja rakennukset harmaantuvat ja
sammaltuvat ja painuvat maata kohti.
Pitikin sinun, vanhan viikatteen terän, siinä nurkan raossa olla
köllötellä niin monet kymmenet talvet ja kesät ja tulla vielä kerran
käsiini! Vielä kerran -- niin niin.
Muistanhan minä sen heinäkuun päivän kuin tämän hetkeni, jolloinka
sinunkin terälläsi päivä välkähti ja hamarallasi kuu kuumotti!
Viilsit heinää Ojamaan niityllä kuin partaveitsi ja Sannan, naapurin
tytön hiuspalmikko heilahteli ja hameen helmat hulmahtelivat ja posket
hohtivat ja minulla oli täysi työ pysyä hänen tasallaan niittäessäni
kilpaa. Äh!
Itsekseen puhuessaan sanoi Hemmo aina vihaisesti -- "äh!" kun hänelle
johtui mieleen epämiellyttävä teko tai sana. Nyt hänelle oli johtunut
mieleen se, että hän oli silloin illalla, vuosikymmeniä sitten,
niityltä tultua puhutellut Sannaa ja kosinut ja saanut naurut
palkakseen -- naurut ja ylenkatseen -- ylenkatseeksi ainakin Hemma
selitti sen, että Sanna katseli häntä aina siitä asti ynseästi.
Tätä tapausta piti Hemma elämänsä tuhmimpana eikä enää koskaan kosinut
ja jäi vanhaksi pojaksi.
Se oli pitkä historia!
Siihen sisältyi vuosikymmeniä -- muutamiin sanoihin, joita ei voinut
koskaan hävittää olemattomiin. Hemma kävi läpi nämä vuosikymmenet --
pitkät vuosikymmenet, ja pisti vanhan viikatteen terän jälleen nurkan
rakoon.
Melkein samaan nurkkaan oli lyöty vanha, ruostunut hyljerauta. Se oli
syvällä puussa, mutta läksi ulos, ja sen kärki oli vielä kirkas, se osa
kärkeä, mikä oli syvimmällä puussa. Merkillistä!
Mikä ajaa minun silmiini tänään vain niitä kappaleita, jotka johtavat
mieleen piikaväen -- vanhalle miehelle?
Paksun elämänkirjan lehtiä käännetään taaskin takaperin, alkuunpäin --
vuosikymmen toisensa jälkeen -- kuusikymmentä vuotta.
Ennen nuorena sanottiin: Viisi vuotta sitten! -- ja se oli olevinaan
jos jotain -- paljon aikaa nimittäin. Kuinka köyhiä silloin oltiin! Nyt
kääntelen minä vuosikymmeniä! Viisikymmentä vuotta! Kuusikymmentä
vuotta! Minä olen rikas! -- -- --
Siihen aikaan tämä sama hyljerauta ja hyljepyssy mukanani olin menossa
hylkeenpyyntiin -- ja Sanna tuli kujalla ennen rantaa vastaani.
Nuoruuden hulluudessani en uskonut taikoihin -- vielä enemmän olisi
minun pitänyt varoa pahaa ennettä, kun se tuli Sannan muodossa
vastaani. Sanna nauroi minulle, otti pyssyn olaltani -- voimaa ja
vikkelyyttä sillä pakanalla oli! -- ja sanoi näinikään: "Mitäs sä
meinaat Kiis-Hemma, kun menet pyhänä hylkeenpyyntiin!" -- En näet
ollut muistanut, että on sunnuntaiaamu. Nuoruuden hulluudessa ja
pyynti-innossani en muistanut viikon päiviä. En viitsinyt takaisinkaan
kääntyä.
Tulin jäälle, löysin hylkeen, lähestyin, ammuin.
Savu pöllähti ylös kirkkaaseen kevättalven ilmaan, mutta hylje katosi
näkyvistäni, ja sen paikalla seisoi jäällä naisen haamu -- Sannan
muotoinen. -- Kirkkaassa päivänpaisteessa minulle syntiin vajonneelle
näytettiin taivaan näkyjä, ja minäkös sain jalat alleni!
Siihen löin sinut, hyljerauta, ja siinä olet saanut ruostua --
vuosikymmeniä -- ruostua ja katua kuin minä itsekin.
Mutta mitä katumista sinulla, elottomalla kappaleella on!
Ei sinulla mitään ole!
Olet vain vuoroin pimeässä ja vuoroin päivän paisteessa ja odotat
loppuasi!
Toistahan tässä on minun!
Hemma kääntyi hitaasti aitan nurkalta asuntoaan kohti, loi silmänsä
ylös huikaisevaan päivään ja alkoi kävellä köpötellä pitkin pihapolkua.
Hänen jalkansa oli kompastua pieneen pyöreään punertavaan kiveen,
nyrkinkokoiseen, joka oli keskellä polkua.
-- Mikä holvetti tuon on siihen raahannut -- jalkoihin! ärähti Hemma,
kumartui, otti kiven kouriinsa, koukkuisten sormiensa varaan ja kantoi
sen pihan eteläsivulla olevaan kiviaitaan.
Aamiaisensa laittoi Hemma itse, kuten useimmat muutkin ateriansa.
Hän kävi rannasta hakemassa sisarensa pojalta, joka oli yöllä ollut
verkoilla, tuoreita haileja, laittoi tulen lieteen, kuori perunat ja
keitti hyvän kalakeiton, ja se tiedettiin koko saarella, ettei kukaan
niin hyvää kalakeittoa osaakaan keittää kuin vanha Kiis-Hemma.
Aamiaista laittaessaan, syödessään ja aterian jälkeen tyytyväisenä
röystäillessään ja polttaessaan piippuaan hän ajatteli vanhoja asioita,
edesmenneiden ihmisten elämänvaiheita ja surullisia ja hauskoja
tarinoita ja puheli ääneen ihmisten kanssa, joita ei vuosikymmeniin ole
enää elävien joukossa nähty. Näin oli Hemma sinä aamupuhteena elänyt
läpi pitkät ajat -- pitkät vuosikymmenet -- ja tästäkin kesästä kaikki
viikot tuntuivat jo menneiltä. Hänestä alkoi tuntua kuin olisi jo syksy
-- syys- tai lokakuun aurinkoinen ja tyyni päivä, jälkikesä, ja totta
totisesti häntä hiukan viluttikin.
Syksyä se merkitsee!
Sitä se merkitsee.
Ja niin Hemma etsi esille kuutinnahkaisen vanhan karvalakkansa,
tarkasteli sitä joka puolelta ja puheli sille: "Kyllä sinä kestät vielä
monta vuotta -- kestät sinä!" ja painoi lakin päähänsä, hiuksettomaan
päähänsä, joka siitä tuli hyvilleen, kun karvalakki sitä niin mukavasti
lämmitti. Sitten hän taas painui ovesta ulos ja meni työpaikalleen,
jossa mietiskeli, jutteli itsekseen, sahaisiko vielä vai rupeaisiko jo
pilkkomaan.
Hän päätti ruveta pilkkomaan ja vei sahan korjuuseen, höllitti sen
jännettä ja asetti sen sitten puukatoksen sisäseinälle omiin
vaarnoihinsa riippumaan ja sanoi sille: "Olehan nyt siinä -- taas --
huomiseen asti! Jos Jumala ei anna sadetta huomiseksi, niin sitten taas
sahataan! Sahataan, sahataan!"
Hemma tulee katoksesta päivänvaloon.
Silmiä huikaisee, mutta vilua on tuuli.
Talvea se tekee!
Hemma katselee ja kuuntelee.
Tuulee kovasti idästä.
Vaikkei Hemma enää kuule ihmisten puhetta, elleivät ne puhu likellä ja
kovenna ääntään, luulee hän kuulevansa meren kohinan. Se kuuluu väliin
kimakkana ja väliin römäkkänä, ja pihalla kasvava saarni suhisee.
Meri möyryää ja kohisee.
Hemma muistaa, että noin se kohisi ennenkin ja on niin ikuisesti
kohissut.
Muistin läpi vaeltavat ne vuodet, jolloin hänellä oli jaala ja hän teki
sillä pitkiä matkoja.
Meri kohisee ja pauhaa.
Paikalle, jossa Hemma seisoo, näkyy satama ja meri yli kylän harmaiden
kattojen ja sataman ja meren välillä oleva aallonmurtaja. Siinä meren
aallot särkyvät ja puhaltavat vihoissaan ylös monta syltä korkean
vaahtopilven, joka hohtaa auringon paisteessa ja kaatuu yli
aallonmurtajan alas satamaan. Siitä vasemmalle näkyy Kappelniemi ja sen
metsikössä ovat Hemmalle tutun entisen kivirakennuksen rauniot, entisen
Vallesmannilan rauniot.
Sielläkös oli ennen elämää!
Ihan ryöppyää kuin meren hyökyaallot Hemman muistissa sen ajan ja
elämän kuvat: Loppumattomia tanssiaisia kivikartanossa ennen, siellä
missä on nyt vain rauniot -- punaista ja valkoista -- tiilen ja
kalkinmurskaa.
Tanssiaisia -- juominkeja -- kapteeneja -- matruuseja -- saaren tyttöjä
ja poikia -- viiniä ja olutta ja pelimanneja -- he -- he -- Hemma
itsehän oli siihen aikaan paras pelimanni -- ja eräänäkin yönä
vallesmanni salaa veti Matiksen kauniin Heleenan ikkunasta sisään
alakerran kamariinsa -- hehheh, heh -- ihan naurattaa, kun
ajattelee -- -- --
Toisinaan salakuljettajain -- luntreijarien -- tutkintoja --
ruoskimisia --
Tervapamppu, tervapamppu!
Niin niin!
Ja Hemma itse oli siihen aikaan ruununperämies ja hänen oli oltava
kaikessa vallesmannin apuna -- --
Hemman suu värähtelee niitä muistellessa. Hän muuttaa mällin kiireesti
toiseen suupieleen ja irvistää, sillä monta kipeää muistoa tulvii
esille. -- -- --
Raunioina on nyt talo.
Joutaa ollakin!
Talvi tulee, talvi tulee.