Toos-Jutta oli sikäli merkillinen mies, että hän oli Liiva-Simon lanko.
Mitään muuta ylpeilyn syytä hänellä ei ollutkaan, mutta olihan siinä jo
paljon.
Toos-Jutta ylvästeli tällä lankoudellaan sekä Suomessa että Virossa.
"Minä olen Rantalan Juhannes, tai niinkuin ne omassa keskuudessa
kutsuvat Toos-Jutta, Liiva-Simon lanko", esitteli Jutta itsensä.
Hän ei ollut itse tehnyt mitään, josta kannattaisi laulun laatia, mutta
joutui vasten tahtoaan ja ilman omaa ansiotaan tai mahdollisuuttaan
kerran sankariksi tapaukseen, josta vielä kauan kertoillaan.
Se tapahtui eräänä kesänä, jolla ei ole -- enemmän kuin muillakaan
saarelaiskesillä -- vuosilukua, vaan jota nimitetään siihen aikaan
tapahtuneen merkittävimmän laivarikon mukaan turskalaivakesäksi.
Sinä kesänä nimittäin hajosi Maahelliin turskalaiva.
Kun turskalaivalla ei kuitenkaan ole sen suurempaa osuutta Jutan
elämässä, jätämme sen sikseen ja siirrymme Jutan lankkujuttuun, joka on
siksi tärkeä tapaus, että on suorastaan ihme, ettei kesä saanut siitä
nimeään, ja sen se olisi saanutkin, ellei turskalaivaa olisi tullut.
Turskalaivakesä, eli Toos-Jutan Iankkukesä, oli kulunut vasta heinäkuun
toiselle viikolle.
Valoisten öitten vuoksi ei varsinainen ajoverkkokalastus ollut vielä
alkanut, mutta yksi ja toinen oli jo käynyt kokeilemassa ja sattunut jo
saamaankin, ja kun tuoreen hailin hinta oli korkealla ja Jutan
rahakukkaro tyhjänä, läksi Jutta mainitun viikon perjantai-iltana --
paha enne! -- poikansa ja vävynsä kanssa ajoverkoille.
Puhalsi itätuuli.
Päivän painuessa pilvettömältä taivaalta alas luoteen alle laski Jutta
verkkonsa mereen kuuden sylen kohonuorien varaan riippumaan ja
ajautumaan virtain mukana.
Tämä tapahtui maan takana, noin kolme meripenikulmaa Hempan-apajalta
länteen.
Heikko virta kuljetti moottoria ja verkkoja ensin pohjoiseen ja sitten
lounaaseen.
Moottori keinui aika ajoin hyvinkin rajusti aallokossa ja riuhtoili
köyttä, jolla se oli kiinnitetty verkkojataan.
Toos-Jutalla ei nimittäin enää ollutkaan mikään vanhanaikainen
purjeilla ja airoilla kulkeva haapio, vaan moottori.
Venhe eli alus oli kyllä entinen vanha verkkohaapio, mutta ei sitä enää
ainakaan Jutan itsensä kuullen kukaan hirvennyt kutsua millään
entisellä nimellä -- ei edes verkkopaatiksi ollut sitä lupa sanoa.
Se oli nyt perästä keulaan ja pohjapuusta partaisiin ja vaivaisen
maston nokkaan asti moottori.
Masto oli totisesti vain aavistus siitä, mitä sen olisi pitänyt olla.
Se oli kevyt ja lyhyt, ja pidettiin siinä veneen kulkiessa pientä
purjepahaista, ei lisäämässä vauhtia, sillä se oli hyvä muutenkin, vaan
estämässä liikaa heilumista, niinkuin esimerkiksi suurissa
höyrylaivoissa.
Yöllä, miesten vetäessä suloisia unia keulapuolen yli viritetyn
purjekankaisen varjon alla, paloi mastossa lyhty, jonka punertava tuli
heilui kuin kirkas vaskilappu vihreän harmaata yötaivasta ja merta
vasten ja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä painuessaan jonkin
isomman aallon taakse.
Jutta luotti siihen, että laivojen keulavahdit kyllä näkevät hänen
merkkitulensa ja ymmärtävät sitä karttaa.
Verkkojen matalalle ajautumisesta, vaikka virtakin paranisi, ei taas
ollut pelkoa ainakaan neljään tuntiin, ja silloin olisi jo päivän nousu
niin lähellä, että verkot olisi vedettävä.
Joku oli väittänyt kerran rantakäräjillä Jutan itsensä kuullen, että
"Toos-Jutan moottori kuuluu pahasti reistailevan -- ahaa, siinähän tämä
on itsekin..." ja siitä asti -- kiusallakin -- kuljetti Toos-Jutta
moottorissaan vain yhtä airoa, täyttä airoparia ei milloinkaan, vieläpä
hän ylvästeli jo kadottaneensa koko soututaidon.
Purje, niinkuin sanottu, oli vain osa siitä, mitä sen olisi pitänyt
olla, mutta airo oli tavallinen tukeva haapion airo. Mitä varten Jutta
kuljetti mukanaan tuota yhtäkään airoa, jäi monellekin arvoitukseksi.
Jutalla oli omat vanhat juonensa, isiltä perityt vaistomaiset pelkonsa
ja varomisensa. Hän enemmän tai vähemmän tiedottomasti käsitti, että
sattuipa milloin hyvänsä niin käymään, että toisen verkot ajautuvat
kiinni hänen verkkoihinsa, niin onhan sitten edes airontyvi, millä
antaa syypäälle, sillä moottorin veivi, ja niin myös jakoavain, ei
kumpikaan tuntunut olevan mukava lyömäase, eivät ylety minnekään. Se
oli ehdottomasti viisas ajatus, yksi viisaimpia, mitä Jutan aivoissa
oli koskaan syntynyt. Haapio -- nimittäin Jutan moottori -- käyttäytyi
yhä rajummin aaltoilevassa meressä kuin kiinnikytketty villi elukka: se
heitti väliin ylös ilmaan takakoipensa, nimittäin kaksi märkyydestä
kiiltävää potkurin räpylää, väliin taas vanhanaikuisen etupuolensa,
pääsemättä kytkimestään, jolla se oli kiinni verkkojadan päässä.
Toisinaan tuli kohti vyöryvä kertalaine puhisten ja sihisten ja
ryöpyttäen suolaista vaahtoa yli veneen. Keulan yli vedetty öljytetty
varjovaate pärisi lakkaamatta tuulessa, ja vesi ropsahteli ja rapisi
sen päälle putoillessaan ja virtaili solisten takaisin mereen. Varjon
alla peitteisiin kääriytyneenä nukkui Toos-Jutta tovereineen
sikeimmässä unessaan. He eivät heränneet, vaikka veneen heittelehtiessä
väliin töhräsivät nyrkeillään, kyynärpäillään tai olkapäillään toistaan
suoraan kasvoihin. Heidän unensa oli oikeaa merimiehen unta, sillä
kaiken aikaa he kuulivat, mitä meri tekee.
Alhaalla mustanvihreässä syvyydessä uivat hailit ajaen takaa
saalistaan, pikku äyriäisiä, ja joutuivat Toos-Jutan verkkoihin.
Meri, tuuli, äyriäiset ja ja hailit valvoivat, kaikki muu nukkui.
Uneliaalta näytti myös tuo kalpea heinäkuun kuu, joka oli päässyt
korkeimmilleen ja alkoi hiljakseen siirtyä länttä kohti ja olisi
muutenkin valoisan yön tehnyt jutalle täysin kalattomaksi, ellei
myrskyävä meren pinta olisi luonut syvyyksiin salaista pimentoa, jossa
hiljakseen huojuvat verkot eivät näkyneet hailien tarkkoihin silmiin.
Myrskyten ja meuraten kuluivat yön nopeat hetket. Miehet heittelehtivät
riuhtovassa vuoteessaan toisiaan vastaan, mutta eivät olleet siitä
millänsäkään. Koettivat vain parantaa asentoaan ja nukkuivat.
Toos-Jutta itse onnistui nojaamaan molemmat jalkansa konetta ja
makuukojua erottavaan lautaan ja päänsä erääseen kaareen ja
saamaan käteensä nuoran pätkän, joka riippui piitassa ja alussa
heilui joutilaana ja piiskasi hänen kasvojaan. Näin oli hän
saavuttanut tukevan asennon ja nukkui rauhallisemmin kuin ruhtinas
höyhenvuoteellaan.
Pian tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti olot kokonaan.
Toos-Jutan päivisin valvova osa nukkui mitä sikeimmässä unessa nyt
yöllä, mutta päivisin nukkuva osa valvoi ja piti vahtia. Se alkoi
kuulla jotakin kaukaista jytinää, joka tuli läpi veneen laitojen ja
läpi meren, ja se alkoi seurata tämän jytinän kehittymistä.
Idästä, meren takaa, oli noussut näkyviin suuri höyrylaiva ja sen
pyörivä, lohenpunainen evä ja koneisto ja tärisevä jättiläisrunko
synnyttivät tuon jytinän, joka levisi kauas läpi ilman ja meren.
Höyrylaivalla oli ankara lankkukuorma, niin ankara, että koko laiva oli
korkean, komentosillan tasalle ulottuvan kansikuorman vuoksi
kupeellaan, aivan kaatumaisillaan, varsinkin isompien kertalaineiden
sitä heilautellessa. Jos ainoakaan sellainen vyöryvä mäki olisi tullut
sivulta, olisi laiva pannut paikalla anturansa ja lohenpunaiset
pohjalevynsä kuivamaan. Se vaara näytti nytkin olevan lähellä joka
hetki.
Jytinä selveni selvenemistään ja -- omituista kyllä -- äkkiä lakkasi
kokonaan.
Sillä hetkellä Jutan valvova ja vartioiva osa ryhtyi hälyytystoimiin,
joka tapahtui siinä muodossa, että Jutta oli näkevinään seuraavanlaista
unta:
Toos-Jutalla oli olevinaan kotona, saarella, lapsenristiäiset tai
jotain sentapaista, paljon ihmisiä ja hälinää. Naiset kantoivat kahvia
pöytään. Jutta itse istui vieraineen pöydässä -- Jutta pöydän päässä,
jaellen sokeroituun kahviin viinaa. Pöydässä istui myös eräs
virolainen, joka juuri ihastuksissaan ääneen huokasi "Oh sa Jumal!"
minkä johdosta Jutta oli alkavinaan kertoa jotain juttua toisille, kun
Jutan vaimo hätääntyneen näköisenä tuli toisesta huoneesta, nyhkäisi
Juttaa olkapäästä ja sanoi, "Jutta, joudu pian! Kartanolla on
varkaita!" jolloin Jutta nousi pöydästä ja selitti toisille: "Istukaa,
hyvät vieraat! Kyllä minä tulen ja juttelen tarinani loppuun, kunhan
ensin ajan ne roistot pois pihalta!" Hän käveli ovelle ja työnsi sen
auki. Mutta sen sijaan, että olisi löytänyt itsensä pihalta varkaita
ajamasta, löysikin Jutta itsensä heti hereillään veneestään, pilkisti
ulos varjon alta ja näki kesämyrskyssä möyryävän meren ja siinä aivan
lähellä paikallaan seisovan mahtavan höyrylaivan, joka valtavalla
kohinalla puski pitkästä, savutorven edessä olevasta pillistään liikaa
voimaansa ulos ja huojui aalloissa. Laiva oli niin lähellä, että voi
erottaa sen kannella ja komentosillalla olevat miehet. Niillä näytti
olevan kaikilla jotain kiirettä ja touhua. Jutta herätti paikalla
toverinsa, joille sanoi:
-- Katsokaapas! Se vihollinen on varmaankin ajanut verkkojen
kohonuoraan, jonka on kehinyt häntänsä ympärille, ja nuoran perässä
luultavasti verkotkin, koska ei pääse paikaltaan. Pankaapas moottori
käymään, niin ajetaan sen luo, noustaan komennolle ja annetaan
päämiestä airontyvellä päin kuonoa niin että kyllä tietää toisen kerran
varoa, missä on verkkotulet: mastotuli ja sapalyhti! Pahalaisen oinaat,
mitä ovatkin tehneet!!
Toos-Jutan vävy ja poika ryömivät näkyviin keulasta, ja hieroen
silmiään silmäili vävy merta yltympäriinsä, pysähtyi lopulta ja sanoi:
-- Tuollahan meidän sapalyhty on kokonaan toisella suunnalla! Ei laiva
verkkoihin ole ajanut -- ja mitä nämä nyt yhdet verkot ja verkkoköydet
hänen tiellään olisivat! Hämähäkin kinoa härän tiellä!
-- No mitäs se siinä sitten tohisee?
-- Jaa -- sitä minä en tiedä.
Samassa kuului laivasta päin sellainen jytinä ja jyrinä, että miehet
verkkoveneessä säpsähtivät.
Laiva oli avannut ketjut auki ja antoi kansikuorman luisua mereen.
Jyrisi kuin ukkonen.
Samassa nousi laiva kohdalleen, pani koneensa jälleen pyörimään ja
alkoi painua länsilounaaseen. Meressä ui iso röykkiö -- kuin luoto --
suuria, puhtaita, jalorotuisia honkalankkuja.
Ne nähtyään ja paikalla ymmärrettyään tilanteen Jutta sanoi:
-- No nyt antoi Jumala meille leipää seitsemäksi vuodeksi! Ei muuta
kuin ruvetaan ajamaan tavaraa moottorilla maalle. Jääkööt verkot nyt
siksi aikaa tänne.
-- Oleksä hölmö! ärjäisi Jutan sekä vävy että poika kuin samasta
suusta, ja vävy jatkoi:
-- Eihän nyt näitä verkkoja jätetä, vaikka nuo lankut olisivat pelkkää
kultaa.
-- No vedetään verkot sitten helkkarin kiireesti, ennenkuin muut
ennättävät tulla.
-- Vaipa nää nyt ennättävät. Ei tämä yöllä mihinkään näy.
Verkot vedettiin ja saatiin paljon kaloja.
Olisi ollut parempi, jos tällä kertaa ei kaloja olisi ollut, mutta
eihän niitä siellä meren selällä voinut ravistella poiskaan verkoista.
Sitten ajettiin lankkulautan luo.
Iso se olikin.
Sen varjopuolella laine tuskin tuntuikaan. Niin sen luo tuli kuin
pienen saaren rantaan.
Miehet sitoivat veneensä lankkusaaren rantaan kiinni ja kävivät maihin.
Niin siinä kävelikin kuin oikealla saarella -- se erotus vain, että
tämä heilui ja huojui meren mukana -- oli oikeasta maaperästä irti.
Kun kaikki lankut näyttivät yhtä hyviltä, rupesivat miehet valikoimatta
panemaan niitä veneeseensä.
Venettä kuormattiin lautan suojapuolella, ja kun saaliin aiheuttama
innostus oli suuri, ei muistettu ottaa huomioon eräitä tärkeitä
seikkoja.
Ensiksikin, että meressä käy kohtalaisen iso laine.
Toiseksi, että vene ei nyt ole laineessa, vaan lautan suojassa.
Ja kolmanneksi, että kun keulasta täytyi lankkujen tieltä ottaa pois
varjo, jonka alla miehet nukkuivat ja joka kovalla ilmalla kulkiessa
varjosti konetta merivedeltä, jäi kone nyt alttiiksi meren kuohuille,
joka taas voi muuttaa kulun sangen epävarmaksi.
Tämän viimeksimainitun miehet kyllä jossakin ajatustensa peräkamarissa
aavistivat, mutta väittelivät omaa itseäänkin vastaan, että "Kun siihen
keulan puolelle pannaan lankkuja, varjostavat ne konetta, sen minkä se
varjoa tarvii", ja "Heittävänhän tuo tuntuu tuulikin", päätti asian
Jutta.
Lopulta oli vene kuormattu.
Oli jo usein arveltu riittävän, mutta aina oli joku kolmesta sanonut:
"Pannaan vielä muutama lankku. Siinä ne menevät, missä muutkin", ja oli
kuorma niin lisääntynyt lisääntymistään, että tuskin kämmenen
korkeudelta oli keskiveneessä ylälaitaa enää näkyvissä.
Vene tyrkättiin irti lankkusaaresta ja airon avulla käännettiin keula
menemään ohi lankkusaaren pohjoispään kotia kohti.
Päivä nousi juuri silloin ja meni heti pilveen.
Tuntia myöhemmin rupesi satamaan ja silloin oli Jutta kumppaneineen ja
moottoreineen noin kilometrin tai pari lautasta länteenpäin
ajelehtimassa tuulen mukana länttä kohti.
Kävi nimittäin niin, että kun vene oli irroitettu lautasta ja vävy
asettunut perää pitämään ja Jutta poikineen kyykistynyt koneen ääreen
pannakseen sen käymään, ei se totellut ryypyistä eikä veivittämisestä
huolimatta.
Suhahteli vain, mutta ei antanut ainoaakaan paukkua. "Suhu suhhuu
suhu", pani moottori, ja miehet hikoilivat.
Jo oli tullut vävykin keulaan koneen luo.
Lopulta kone pyörähti muutaman kerran aika rytinällä ja lakkasi
uudestaan.
Sillä aikaa tehtiin tärkeä huomio.
Vauhtipyörä, mentyään vinhasti ympäri kymmenkunta kertaa, puhalsi
ympärilleen ja ylös ilmaan vesisuihkun.
Huomattiin, että veneen pohjalla on paljon vettä.
Sitten huomattiin, että pumpun suu ja männän varsi varpekannella,
perällä, oli unohtunut lankkujen alle.
Ruvettiin raivaamaan pumppua vapaaksi, mutta kun vene heilui ja lankut
olivat raskaita ja vaikeita käsitellä heiluvassa veneessä, löi Jutta
aivan omakätisesti erään lankun päällä koneen ainoan sytyttäjänastan
poikki.
-- Siin' on sinulle! huusivat Jutan vävy ja poika Jutalle.
Nyt oltiin kokonaan tuuliajolla ja mentiin tunti tunnilta poispäin
kotisaaresta, pitkin aavaa merenselkää, kohti vielä aavempia
Valtiasmeren ulapoita.
Pumppu oli saatu selväksi, mutta vettä tuli sisään kaatuvista
kertalaineista, joita ohjaamattomalla veneellä ei voitu välttää ja
jotka villeinä kuohuivat yli veneen, enemmän kuin laineiden väliajoilla
ennätettiin pumputa tai muuten pois ajaa ja vene painui noin tuuman
tunnissa aina syvemmälle ja syvemmälle...
Yhdellä airolla ei ollut paljon merkitystä näin kovassa tuulessa.
Siihen kulutettu voima nähtiin pian voitavan käyttää viisaammin veden
pois ajamiseen.
Luovimiseen ei myöskään voitu turvautua purjeen mitättömyyden vuoksi.
Lankuistaan ei taas Toos-Jutta olisi raatsinut mitenkään luopua.
Hän odotti tuulen kääntymistä tai tyyntymistä.
Sitä hän odotti ja päätti kestää viimeiseen asti hukkaamatta ainoaakaan
lankkua. -- -- --
Saaressa oli jo aikoja sitten huomattu laivan kaataneen kansikuormansa
mereen, sillä jahti toisensa perästä purjehti lankkupaikalle.
Jahteja oli siellä jo kymmenkunta ja samanverran moottoreita.
Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan Juttaan, eikä hän sitä
toivonutkaan.
Hän odotti vain tuulen kääntymistä tai muuta ihmettä, seisoen veneensä
perässä helmari vasemmassa kourassa ja oikealla vedellen pumppua
männästä.
Satoi kuin saavista kaataen.
Miehet olivat pukeutuneet öljyvaatteisiinsa.
Vettä tuli sekä taivaasta että merestä.
Aika ajoin sai Jutta kunnon ryöpyn merestä, ja suolainen vesi virtasi
hänen valkeasta parrastaan, kulmakarvoistaan ja pitkin hänen
perunankuorenvärisiä kasvojaan.
Yksi ja toinen jahti jo luovi paluumatkalla.
Samoin jättivät lautan moottoriveneet, joiden sätkytys kuului Jutan
korviin asti.
Yksi jahti oli vielä lautan luona ja -- ihme ja kumma! -- kun se nosti
purjeensa, ohjasi se suoraan Juttaa kohti.
Tunsihan Jutta jo kaukaa tulijan vanhasta harmaasta peräpurjeesta,
jonka halki keskeltä kulki kaista uutta kangasta, paikka, sillä purje
oli siitä viime syksynä kerran kovassa ilmassa puomin katketessa
revennyt halki.
Ei se kukaan muu ollut kuin Jutan pahin vihamies Jyrin Kaape, joka
siellä "_Vellamollaan_" lasketteli täysin purjein myötäistä Jutan
moottoria kohti.
Kuka ystävä ja oikea naapuri ja kylänmies tai kunnon ristitty mikä
hyvänsä tulisi noin julkeasti ja hävyttömästi urkkimaan toisen asioita!
Ei sitä kukaan muu tee kuin itse paholainen ja mahomettilainen -- musta
kansa!
Kaape näkyi itse istuvan perässä ohjausratin sarvissa.
Yksi miehistä seisoi kajuuttaan nojaten, kädet lyhyen öljytakin
taskuissa.
Pari miestä seisoi keulassa kädet niinikään taskuihin työnnettyinä.
Jutta varasi ryöpyn haukkumasanoja ja herjauksia Kaapelle, kunhan se
vaan ennättää huudon kuuluviin, mutta kun Kaape antoi jahtinsa
mahtavassa kaaressa kiertää ympäri Jutan veneen perän taitse ja kun
jahti palavin ja pamisevin purjein ja paukkuvin jalustinlokein ja
vauhtiaan vähentäen juoksi päin tuulta Jutan veneen oikealla puolella,
ei hän muuta huutanut kuin:
-- En minä ole sinun apuasi pyytänyt!
Kaape ei vastannut sanaakaan, ja sehän se sekoitti Jutankin hyvät
aikomukset.
Kaape kohottautui seisomaan hoitaen ohjausrattia oikealla kädellään ja
piippunysäänsä vasemmalla ja antoi silmänsä terävänä, mittailevana ja
arvostelevana lipua Jutan lankkukuormalla ja lopulta pysähtyä Juttaan,
jolle sanoi:
-- Sinulla on tavallisen vähän lankkuja, Jutta. Vähän sinulla on
lankkuja, mutta jos luovut niistä, vien sinut ja nuo toiset maalle. --
Tännehän sinä uppoat kuitenkin.
-- No -- ei tässä vielä upota.
-- Uppoat sinä saakuri vie kuin uppoatkin! Eiköhän se henki lie
Toos-Jutallekin kalliimpi kuin muutama tusina lankkuja!
Jutan poika ja vävy hokivat puoliääneen, että lankuista on luovuttava
ja annettava ne Kaapelle sillä ehdolla, että vie veneen ja miehet
maalle. Jutta myöntyi ja huusi Kaapelle:
-- Sama se! En minä niin köyhä ole, että näiden lankkujen tähden
puutteeseen joudun. Onhan noita lankkuja! Saathan ne jos niiden
vaivainen olet, mutta siitä hyvästä sinun on hinattava tämä moottori ja
miehet jahtisi perällä kotiin. Ota lankut ja anna hinausköysi!
-- Moottori! Aja kotiisi itse moottoreinesi! Jos minä kerran sinut
pelastan, ovat minun sekä lankut että moottori! -- Ymmärräk' sä! Hä!!
-- No, ota sitten vaikka henkikin, senkin merenryöväri.
-- Merenryöväri!! Merenryöväri! Vai merenryövärin nimen tässä saa siitä
hyvästä, että auttaa toista, vaikkei olisi pakko -- ei mikään pakko!
Pidä kitasi kiinni, tai annan airontyvellä, ettet enää koskaan
leukojasi availe!
Köysi viskattiin Jutan moottorin keulaan ja toinen perään. Niillä
kiinnitettiin moottori jahdin kupeelle. Jahdin keulapurjeet olivat
vedetyt yläpuolelta kiinni, vastaan, ja jahti kellui piissä, kulkematta
eteenpäin.
-- No! Alkakaa antaa lankkuja tänne näin jahtiin! komensi Kaape.
Jutta miehineen rupesi antamaan ja Kaape miehineen ottamaan. Kiireesti
tehtiin työtä, mutta vielä kiireemmin sitä olisi pitänyt tehdä, sillä
kun moottorista annettiin ylös jahtiin viimeistä lankkua, täyttyi vene
kokonaan vedellä ja riuhtaisi aallokon auttamana köydet poikki ja
vajosi keula edellä syvyyteen. Jutta vävyineen ennätti kuin onnen
kaupalla kiivetä jahtiin, mutta Jutan poika täytyi vähissä hengin onkia
merestä. Hän oli ennättänyt jo vetää merivettä henkeensä eikä kannelle
päästyään kyennyt omin voimin kajuuttaan kävelemään, vaan täytyi häntä
kainaloista taluttaen auttaa. Kajuutassa pantiin hänet koijaan
makaamaan, ja vähän ajan perästä toimitti Jyrin Kaape hänelle
juotavaksi kuumaa teetä, palsamia ja viinaa selitellen:
-- Enhän minä mikään pakana enkä mahomettilainen ole, vielä vähemmin
merenryöväri! Autanhan minä pulaan joutunutta, ja pane se mieleesi!
* * * * *
Sinä päivänäkös oli hommaa!
Pitkin päivää kulki jahteja ja haapioita (ja moottoreja myöskin!)
saaren ja sen lankkuapajan väliä.
Kylässä kuului pelkkä lankunläiske ja kolke, kun niitä maalle
kannettiin ja viskeltiin ja järjesteltiin ristikkopinoille kuin
lautatarhoissa ainakin.
Satamassa oli yhtä menemistä ja tulemista iltaan asti, ja minkä lähemmä
iltaa päästiin, sen äänekkäämmäksi kävi puhe rannoilla.
Muutamissa valkamissa olivat akat kokoontuneet suuriin parviin
haukkumaan toisiaan. Väitettiinpä, että Tepkan Matin rannassa jo
tapeltiinkin täyttä vauhtia, ja sieltä päin se pahin melu kuuluikin.
Mentiin katsomaan, mutta ei siellä ainakaan enää mitään varsinaista
tappelua ollut, ellei oteta lukuun sitä, että sinne Tepkan Matin
saraimen seinukselle, verkkopuiden alle, oli kokoontunut parikymmentä
hyljekoiraa, jotka pitivät aika metakkaa. Valkeita hampaita, suuria
mustatäpläisiä valkeita koiria ja koiran häntiä ja jalkoja vilkkui ja
pyöri yhtenä vilinänä, ja ilmaa tärisytti sellainen rähäkkä,
haukkuminen, kiljuminen, vingahtelu ja ulvahtelu, että ihmisääni ei
siinä pauhinassa kuulunut mihinkään. Läheisellä rantatiellä tappeli
myös puolentusinaa poikaa -- kuusi seitsenvuotiasta -- nimittäin
Toos-Jutan pojan poika parin toverinsa kanssa kolmea Jyrin-Kaapelaista
poikaa vastaan. Poikien ja koirien tappelu oli vain jonkinlaista
jälkikaikua ja tartunnaista vaimojen välillä käydystä tappelusta.
Vaimot olivat jo lopettaneet ja hajaantuneet kantamaan lankkuja
pinoihin, lennätellen pitkin rantaa haapiolta haapiolle ja valkamalta
valkamalle teräviä tai tylsiä haukkumasanoja ja ilkeämielisiä
viittauksia tämän ja tuon entisyyteen.
-- Onk' siitä niin pitkä aika, kun sinun miehesi linnassa istui! huusi
vielä kerran vanha Toos-Jutan vaimo yhtä vanhalle Jyrin-Kaapen
emännälle, ja tappelu oli alkaa uudestaan.
Tämä vilkas mielipiteiden vaihto valkamissa oli taaskin vain kaukaista
kaikua tappelusta, jota käytiin merellä yhä pienentyvän lankkulautan
ympärillä.
Tuuli oli hiljentynyt paljon, ja meri alkoi tasaantua tunti tunnilta.
Silloin tällöin tuli vielä suuria ummikkaita, jotka rytisyttivät
hajaantuvaa lankkukasaa. Siellä täällä ajelehti jo yksityisiä lankkuja
ja lankkuryhmiä. Niiden seassa näkyi aironsirpaleita, sillä sangen
usein kohosi airo ilmaan ja räiskähti yhteen toisen airon kanssa. Monet
iskut sattuivat myös oikeaan maaliin, nimittäin läheisen haapion
tunkeilevaan ohjaajaan.
Pian oli korjattu merestä viimeinenkin lankku, ja ilta läheni, ja
tappelu vaimeni ja loppui kokonaan ensin merellä ja myöhemmin
valkamissakin sitten, kun kaikki lankut olivat paikallaan pinoissa ja
haapiot vedetyt ylös teloilleen, sarainten ovet kierretty lukkoon ja
väki hajaantunut väsyneenä koteihinsa.
Vielä illan hämärissä ryhmittyi lähteeltä tulevia tai lehmiä kotiin
hakevia naisia kujien risteyksiin päivittelemään, että on se ollut
päivä tämäkin, ja pahimmin soimattiin Jyrin Kaapea, joka -- "ainakin
niin kerrotaan, mutta älä sano minun sanoneeni..." -- oli upottanut
Toos-Jutan moottorin ja huutanut Toos-Jutalle että "lankut tai henki!"
käytyään illalla hakemassa viimeisiä lankkuja ja ryöstettyään
Toos-Jutankin omat. -- "Joutaisi joutua linnaan istumaan tästäkin --
mokomakin merenryöväri!"
Vielä illalla myöhään istui Toos-Jutan vaimo Karuliina muutamien muiden
emäntien kanssa naapurissa valittamassa surkeuttaan.
Hänestä tuntuu hyvältä keventää sydäntään purkamalla Jyrin Kaapesta ja
hänen omaisistaan häväistysjutun toisensa jälkeen.
Hän on jo miltei leppynyt.
Oikeuden vaaka tuntuu vähitellen pyrkivän tasapainoon, ja hän oli
miltei jo antaa anteeksi Jyrin Kaapelle.
-- Ota lisää kahvia, Karuliina ja te muut myös! sanoo naapurin emäntä
kaadettuaan täyteen kupit.
-- Olisihan se jo neljä kuppia riittänyt! kursailee Karuliina kermaa
kuppiinsa kaataessaan ja ryypiskellessään kahvia, ja hän jatkaa äsken
aloittamaansa kuvausta Jyrin Kaapen tyttäristä. Hän on päässyt jo
nuorimpaan tyttäreen Selmaan, joka on pari kuukautta ollut kaupungissa
palvelijana ja oli nyt kotona jälleen:
-- Isäänsähän nämä ovat tulleet Jyrin Kaapen tyttäretkin. -- Ylpeitä
teiskailijoita ja peiskailijoita ne ovat jokikinen ja vielä niistä
tulee vaikka mitä -- -- -- vaikka varkaita ja murhamiehiä -- -- --
Niinkuin nyt tämä Selmakin!! -- -- -- Sillä kun nääthän on viiet
rimpsut hamehissaan ja hatut -- -- -- (pyörittää päätään ja maiskuttaa
suutaan) -- -- -- Ne sitten pitää olla sitä ja ne pitää olla tätä, että
voi voi voi! -- -- -- Kyllä sitä on sitten kuultu siitä elävästä vaikka
mitä! -- -- -- Eihän nämä nyt vanhat ihmiset ole enää kaikkea
näkemässä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta kuuleehan ne sentään aina --
kuuleehan ne vanhat paljonkin! -- -- -- Että ei sitä kaikkea
haastaakaan voi, mitä siitä elävästä nyt on kuultu! -- -- -- Että se
nyt vasta sitten elävä on!
Karuliina huomasi, että oikeuden vaaka alkaa jo kallistua Jyrin-Kaapen
vahingoksi, ja hän oli jo hyvällä tuulella, hänen kävi surku
jyrinkaapelaisia, häntä säälitti ja kadutti ja hän alkoi puhua
tasapainon saavuttamiseksi jo hyvääkin Jyrin Kaapen perheestä
mainitsemalla:
-- Kuuluihan tuo paapattaneen rannassa jo Jyrin-Kaapen akkakin sille
Kaapelle, että "Johan se on julki jumalatonta, että upottaa toisen
moottorin ja ryöstää lankut!" -- että "Olishan me tultu toimeen ilman
näitä Toos-Jutan lankkujakin!" ja että "Eihän varastetulla ja
ryövätyllä tavaralla siunausta ole -- ollaanhan se jo koettu!" ja
paljon muuta. Etteihän se koko pere sentään ihan samanlaista ole! Ei
ole! Ei ole!
Lopuksi joivat emännät vielä lekkoakin, joka valmistetaan siten, että
lautaselle tai kuppiin kaadetaan viinaa ja se sytytetään palamaan ja
kun tuli on sammunut, on lekko, naisten viina, valmis juotavaksi. Se se
on hyvää kahvin kanssa ja vahvistaa sydäntä ja koko tätä maallista
tomumajaa.
Emäntien lähtiessä kotiinsa kumotteli jo sinertävän punertavalla idän
taivaalla keltainen heinäkuun kuu, jolle koirat ulvoivat. Muuten oli
kylä jo taas pitkästä aikaa ihan hiljainen.