Markun nuorella emännällä Marketalla on vaatehuoneessa mustaksi
maalatuilla soreilla rautasilauksilla koristeltu ja lujitettu sininen
iso kirstu, perintönä äidiltä tyttärelle kulkenut jo monta sukupolvea.
Siinä säilytetään silkkejä ja muita kalliimpia vaatekappaleita,
kokonaisia morsiuspukujakin, muinaiskuosisia, isoäitien äitien
aikuisia, joita ei ole vuosikymmeniin käytetty.
Kerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison
rautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne
jälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja
väliin.
Marketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku
avattiin -- on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on
ruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa
kirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut
kirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla
Porin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan
tyttären uuteen kotiin.
Tytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean,
kannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja
pukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.
Tytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia:
sellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja
sormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien
kannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala
hänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien
jo ammoin kadonneiden koristuksia!
Äidin tullessa jälleen sisään huudahti tytär:
-- Katsohan äiti! Mustia sormuksia!
-- Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä
kaikissa!
Äiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään
mustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:
-- Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran
vihkisormus -- niin.
-- Muija-paran?
-- Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos
jonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin --
mille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille
keksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi -- vaikka
hän oli sairas, nuoresta asti kipeä -- kuolemaansa asti, ja äitisi
isoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa
edessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!
Seitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta
pidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta
hyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa
johon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian,
minkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. -- -- --
Miehen nimi oli Aapram, Hinun Aapram.
Hän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja
ruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa
ajatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella
hylkeenpyynnissä.
Hän oli jo lähes kolmikymmenvuotias, kun vasta johtui ajattelemaan
tyttöjä.
Jo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet
suunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta -- että hänen
tuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö,
samanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa
ainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun
Aapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon
paljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin
katsoen.
Maailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun
Aapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön,
päinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän
lienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän
lausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo,
verkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.
Kiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut
Aapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti,
niinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa
paapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan
itsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen
osalleen naispuolisen luomatta.
Luotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä
pääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa
ja lukkarin laulaessa "O Jumalan karitsa..." osuivat hänen silmänsä
ensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan
tyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi
hartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan
totisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat
kauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut
ajatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi.
Myhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei
kuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin
tärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä
hylkeenpyyntiin -- kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien
haluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä
pyssypyynnissä -- sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle:
"Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa
päiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!" jolloin Aapram
vastasi että "Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla --
kolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää", jolloinka
toinen korkealla äänellä kysyi:
-- Läheksä hylkeenpyyntiin?
-- Sinun kanssasko?
-- Minun, minun,
-- Milloin?
-- No vaikka heti.
-- Lähenhän minä.
Pyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän
milloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota
pitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa,
öisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen
kanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä,
hyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta
taivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.
Mutta Aapram oli -- hän oli kuin sairas.
Hän halveksi toisinaan toveriaan, jonka kanssa ei voinut jutella oikeaa
asiaa!
Kerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä,
he pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin,
nousivat "maihin", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen
ja tuumivat asioita.
Kevät oli jo pitkällä.
Jäät olivat vähenneet päivä päivältä ja hylkeet myös.
Korkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli
Aapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään
läheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.
Päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.
Meri värehti kirkkaan sinisenä alkavassa länsituulessa.
Virta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret
kangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa
vettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja
odottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä
minnekin.
Heidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta
kuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin
kämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti
kiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli
sitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja
keventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja
alkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan --
nylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat
mereen -- yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista
leikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle,
nostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.
* * * * *
Myöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä
lähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.
Veden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli
kotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli
Aapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa
sangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.
Aapram ammensi ensin Elsan sangon vettä täyteen ja sitten omansa.
Hyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät
keskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun
tilaisuus siihen tuli -- näin odottamatta ja valmistelematta -- ei
heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan
ja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan
ja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset
paenneen -- hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin,
kun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:
-- Tule illalla kirkon portille -- Elsa -- kello kymmenen!
-- Kirkon portille?
-- Niin.
-- Mitä varten?
-- Muuten vain -- juteltaisiin.
-- Eihän meillä ole mitään juteltavaa! Juttele nyt, jos sulla mitä on!
-- Ei nyt. Ei se nyt sovi.
-- No, kun ei sovi, niin ei sovi. -- Minä menen illalla muuanne.
-- Minne?
-- Mitäs se sinuun kuuluu!
-- Sinä olet vihainen -- pahalla päällä...
-- Niin olen. Minä olen aina pahalla päällä!
-- Aina?
-- Niin.
Elsan silmistä luki Aapram toista: Ne hymyilivät ja hänen suunsa
nauroi.
He kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät
kirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja
istuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten
ääneti.
Toisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla
keskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni
matkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille
raskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti,
ettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin
voimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä
vettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja
aikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta
suunnaltaan, toista kujaa myöten. -- Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja
lähemmäksi tultuaan sanoi:
-- Mikset sinä niin moneen aikaan ole hakenut minua mukaasi?
-- Sinähän et tahdo!
-- Minäkö! Minun on ollut ikävä sinua.
Usein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa,
ihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:
Ensiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni
hento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei
kyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen,
maannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria,
komeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut
tulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut
alusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas -- totta
puhuen riitainen! -- Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa
kortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa
päihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta
Hinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata
heidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan
mitään -- eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää,
vaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta,
Iso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska
oli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä
luonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja
kivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin
kannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi
miesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: "Jos onni on risti, kantaa
sen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu
olkoon silloin sallimus!" --
Jo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten,
kun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti
kotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan
miettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti
vain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön
penniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi
rakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi
vanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii
purjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin
kalastaja.
Aapram päätti rakentaa itselleen jaalan.
Se vei vuosia, mutta se oli ainoa keino.
Syksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä
aamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita:
anturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki
valmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla
kotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä
tarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut
laudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama
ilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä
kaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä.
Kolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän
noususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista
pintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt
ympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen
jaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista,
jolloin mereenajon piti tapahtua.
Kaikki oli valmiina Aapramin puolesta.
Hän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee
jaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.
Kuin kulta ja uusi mahonki hohtivat sen tervatut honkalaidat.
Tummanruskeina paistoivat vahvojen tammivaarnojen päät, joilla
laitalaudat oli lyöty kaariin kiinni. Ne olivat päihinsä imeneet
enemmän tervaa kuin sileät laitalautojen pinnat, siitä syystä olivat ne
tummanruskeita.
Aapram vetelee nysästään kiihkeänä savuja.
Hän tietää, että taistelu, jota hän on viimekuluneet vuodet käynyt,
lähenee päätöstään, ja hän on voittanut.
Niin!
Voittanut!
Se on oikea sana!
Vielä muutama päivä jaalan takiloimiseen satamassa, ja hän on valmis
lähtemään meren vapaille ulapoille ansaitsemaan rahaa enemmän kuin
kalastajat! Saraimessaan hänellä on talvella valmistetut purjeet --
vanhoista tosin pienentelemällä ja uudestaan leikkaamalla tehdyt --
laivarikoista vuosien kuluessa saamistaan vanhoista purjeista. Kyllä ne
niin hyvät ovat, että niillä purjehtii monta kesää ja sittenpähän on
aikaa hankkia uusia, vähän kerrallaan, niinkuin kaikki muutkin. Samassa
saraimessa ovat myös lokit ja köydet -- kaikki säästöä vuosien takaa,
löytöjä milloin minkinlaisesta merenajosta.
Saraimen seinustalla odottavat valmiiksi höylätyt, raudoitetut ja
hylkeen rasvalla öljytyt mastot ja muut purjepuut.
Kaikki on valmista!
Ei muuta kuin paikoilleen asettelee.
Hän riemuitsi ajatellessaan, mikä ilo tulee hänen muija-paralleen, kun
hänellä on vastaisina aikoina enemmän ja parempaa keitettävää ja
paistettavaa ja parempia vaatteita kuin ennen ja hän pääsee omalla
jaalalla hakemaan parantajan apua ja elää vanhaksi!
Niin!
Me elämme vanhoiksi, muija-parka! huusivat hänen ajatuksensa.
Väkeä alkaa kerääntyä paikalle, mutta Aapram sitä töin tuskin huomaa.
Hommaan hän liittyy kyllä mukaan, innokkaimpana ja joukon johtajana,
mutta vain ruumiillisesti hän on mukana työssä -- ajatukset liitelevät
muilla mailla, onnekkailla ilon ja riemun teillä, siinä valtakunnassa,
joka ei ole tästä maailmasta, ja siellä kuulee hän -- tuo muutenkin
vaitelias mies, mielikuvitusihminen, vain yhden riemukkaan huudon: "Me
elämme vielä vanhoiksi, muija-parka!" eikä huutaja ole kukaan muu kuin
hän itse, ja hänen ulkonainen Aapraminsa rientää puolelta toiselle
järjestelemään ja entistäänkin harvapuheisempana sanoo sanan tai pari,
jotka joka kerta tulevat koneellisesti, saapuvat kuuluville kuin
sieluttomasta koneesta konsanaan.
Miehiä ja poikia kuhisee jaalan ympärillä kuin muurahaisia ja kylän
kaikki hyljekoirat ovat kerääntyneet siihen myös, kuten aina, ja
tappelevat.
Jaala lasketaan kallistumaan vasemmalle kyljelleen tervatuille teloille
ja liukkaaksi voideltu lylypuusta tehty siivitta asetetaan kupeen ja
telojen väliin.
Keulan edessä on pari miestä asettamassa paikoilleen niin sanottua
väkeväämattia, noin parin jalan pituista vahvaa tammipölkkyä, jonka
sisällä on sellainen kone, että kun pölkyn kupeessa olevasta veivistä
kiertää, nousee sen sisältä voimakas rauta ulos yhä pitemmälle ja
pitemmälle ja pitemmälle. Tämänlaisten väkevämattien tehtävänä on
nostaa hartioillaan ylös suuria painoja, alusten keuloja ynnä muuta tai
myös, kuten tällä kertaa, lykätä alus liikkeelle teloillaan. Matin
alapää nojataan keulan edessä olevaan kiveen ja sen sisältä tuleva
väkirauta aluksen keulaan. Väkevämatti puolestaan on valmis.
Kupeen alle asetetaan pitkän, vahvan kuusisen rangan pää ja pölkkyjä
alle, lähelle päätä. Siitä tulee voimakas vipu, jolla jaalaa
heilutellaan ja narrataan liikkeelle. Neljä viisi miestä on jo valmiina
sillä nytkyttämään lähtijää.
Kaikki on valmiina ja paikoillaan.
Miehet asettavat hartiansa jaalan keularyntäitä vasten ja nojaavat
jalkansa teloihin tai kiviin ja alkavat kaikki huutaa ja työntävät
väkevänmatin avuksi minkä jaksavat, ja kupeen alla olevan vivun yläpää
heiluu kiivaasti ylös ja alas. Alus nytkyy ja urahtaen luisuu tuuman,
urahtaa vielä kerran, ja kolmannella alkavat miehet yhdestä kurkusta
huutaa: "Kovast, kovast, kovast...", niin että korvia huumaa. Sen
kuulee jaalakin, tutisee, jytisee ja vavahtelee ja alkaa luisua kohti
vettä, vauhdin ja "Kovast, kovast"-huutojen yhä kiihtyessä. Huuto
huumaa väkijoukkoa ja koiria, jotka alkavat yleisen tappelun niinkuin
aina. Jo koskettaa jaalan anturapuun peräkanta vettä. Isoja väriläikkiä
leviää tyyneen veden pintaan anturan mukana veteen joutuneista
tervapisaroista. Telat jytisevät ja pauhahtaen kiitää jaala veteen.
Aapramin tunteet kuohuvat yli reunojensa. Hän on selvillä, että se
silmänräpäys on tullut -- on juuri ohi kiitämäisillään, jolloin uuden
aluksen nimi on huudettava, mutta ennenkuin hän ennättää päästä
ajatustensa isännäksi, huutaa hän ilmoille sen sanan, joka on koko ajan
ollut hänen ajatuksissaan. Hänen piti huutaa aluksen nimeksi
"_Meretär_", mutta hän huusikin, raskaasti huoaten: "_Muija-parka_".
Kaikki katsoivat kummissaan Aapramiin.
Vanha Kokin Jussi menee Aapramin eteen ja sanoo:
-- Mitäs sä mies oikein meinaat?
-- Mitäs minä meinaan? Enhän minä mitä meinaa!
-- No olisit sä nyt voinut huutaa paremman nimen aluksellesi kuin
"_Muija-parka_" -- saamari vie -- en paremmin sano! Hullukos sinä olet!
Eihän tuo ole mikään veneen nimi! -- -- --
Jaala kellui kauniina tyynessä vedessä, kiinnitettynä köyteen.
Rannalla nuoret miehet ahtoivat ankkuria ja ketjua haapioon, viedäkseen
ne jaalaan ja hinatakseen aluksen satamaan ja ankkuroidakseen sen
sinne.
Ketjun parhaillaan helistellessä tuli alas rantaan Aapramin vanha äiti
hätääntyneen näköisenä.
Hän lähestyi Aapramia ja puheli hänelle hiljaa:
-- Kuulehan, Aapram! Sinulle on tapahtunut suuri onnettomuus: Elsa on
meidät jättänyt.
-- Mitä haastat!
-- Sitä vain, että Elsa on nyt jättänyt meidät -- kuollut. Voi, voi!
Tule sisään pian.
Elsa makasi vuoteellaan hengettömänä -- autuas hymy kasvoillaan.
Heidän puolivuotias tyttärensä oli herännyt kätkyeessään, jossa nauroi
ja potki peitettään.
Aapram istuutui ikkunanaluspenkille, lähelle Elsan kuolinvuodetta, ja
istui siinä sen illan ja seuraavan yön ja seuraavan päivän ja niin aina
hautajaisvalmisteluihin asti, syömättä ja juomatta ja nukkumatta.
-- -- --
Pieni hautaussaattue, edellä kuusi omaista, jotka kantoivat valkeaa
ruumisarkkua, ja sitten Aapramin setä, joka kantoi valkeaa ristiä,
sitten Aapram vanhoine äiteineen ja sen jälkeen muutamia läheisiä
sukulaisia -- kaikki mustissa puvuissa, kulki Aapramin kotoa kylästä
kohti kirkkotarhaa. Sinne ja tänne oli kerääntynyt uteliaita ihmisiä,
ja niin voivat olla ihmiset kummallisia, että kuultiin siellä ja täällä
kuiskittavan jotain "muija-parasta" -- tarkoittaen sillä sekä häntä,
jota kannettiin kirkkotarhaan, että takiloimatonta jaalaa, joka odotti
ankkuroituna satamassa. -- -- --
Kuukaudet tulivat ja menivät, ja kesä kului, mutta entiselleen ei
tullut Hinun Aapram. Hän ei voinut unohtaa Elsaansa eikä välittänyt
jaalasta, jota kansa tosissaan hoki "Muija-paraksi" -- nuo tunnottomat
ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan, mistä syystä hän tuli
sotkeutuneeksi sanoissa silloin, kun hänen oli huudettava jaalansa
nimi.
Syksyllä hän möi jaalansa kaikkine irtaimistoineen. Hänelle oli
yhdentekevää, elikö hän nyt kalastajana vai purjehtijana, kun Elsaa ei
enää ollut olemassa.
* * * * *
Äiti hyväili vanhaa ajan mustuttamaa hopeaista vihkisormusta ja saneli
tyttärelleen:
-- Kun sinä tulet suureksi, juttelen minä sinulle kaiken, mitä tästä
tiedän, nyt et sinä vielä ymmärrä. Kerran saat sinä itsellesi nämä
kaikki, nämä sormuksetkin. Sen sinulle vain nyt jo sanon, että kaiken
muun saat hukata, mutta älä tätä sormusta. Sitä seuraa onni
köyhyydessäkin.