Viime vuosisadan loppukymmenellä oli saaren Pohjoisrivin loiston
päällikkönä venäläinen mies, joka antoi kutsua itseään kapteeniksi.
Hänen nimensä oli Ivan Patnof -- tai jotain sinnepäin. Vaikka meren
selkäsaaret olivatkin Suomen rajain sisäpuolella, oli venäläisten
entisinä aikoina onnistunut pakkoluovututtaa siellä maata ja rakentaa
sinne omat merimerkkinsä ja loistonsa ja siitä johtui, että
suomalaisella saarella oli venäläinen Ivan Patnof loistonpäällikkönä.
Tullessaan saareen hän oli jo valkopartainen ja valkotukkainen vanha ja
lihava ukko. -- Ei! Ukoksi häntä ei saanut sanoa! Kerrankin hän uhkasi
manata vallesmannin oikeuteen vastaamaan solvauksesta, vallesmanni kun
oli eräissä joulukemuissa leikillään sanonut: "No -- mitäs ukko
Patnofille kuuluu?" -- Mitä kaikkea olisi seurannutkaan, ellei miehissä
ja naisissa olisi saatu selvitetyksi, että sana ukko suomenkielessä
merkitsee suurta kunnioitusta, suurinta ihmiselle, ja muinaisina
aikoina oli se Jumalan nimi!
Valkotukkainen ja valkopartainen herra -- niin -- "herra" on oikea
sana! Hän itse piti siitä sanasta, vaikka hän äänsikin sen
virolaisittain "ärra". Jokaiselle vieraalle ihmiselle -- nimittäin
ihmiselle, jota hän edes jossain määrin piti vertaisenaan, esitteli hän
itsensä näin: "Ma olen kapten Patnof, Ivan Patnof -- suur ärra ja
rikka".
Se oli olevinaan viroa.
Hän ei nimittäin osannut puhua muuta kuin venättä ja viroa. Kun
saarelaiset osaavat viroa, kävi kaikki hyvin.
Suuren ja rikkaan herran, kapteeni Patnofin entisyyttä peitti
saarelaisten silmiltä sankka sumupilvi, jonka läpi ei näkynyt eikä
kuulunut mitään. Retkillään Narvassa, Tallinnassa ynnä muissa Viron
kaupungeissa koettivat saarelaiset kukin parhaansa mukaan urkkia
tietoja uudesta loistonpäälliköstään -- sillä virontaitonsa on hänen
täytynyt hankkia oleskelemalla Virossa. Mitään varmoja tietoja hänen
entisyydestään, rikkaudestaan ja suuruudestaan ei saatu.
Rantakäräjillä, hautajaisissa, häissä ynnä muissa sopivissa
tilaisuuksissa, joissa miehiä oli koolla, asiaa tutkittiin aina perin
juurin ja lausuttiin syvämietteisiä arveluja puoleen ja toiseen. Niinpä
kerrankin, Patnofin kymmenentenä saarelaiskesänä, oli rannassa eräänä
aamuna miehiä koolla -- oli lukkari, suntio ja luotsivanhinkin -- ja
puhe aivan itsestään luisui sopivassa järjestyksessä ensin viime yön
tuuliin, meren nousuun aamuyöstä, tuulen kääntymiseen länteen aamulla,
sumun tuloon kellon käydessä kahdeksaa, ja kun sitten miesten vielä
puhuessa sumukellon kumeat lyönnit alkoivat kuulua Pohjoisriviltä,
siirtyi puhe kellon soittajiin ja heidän päämieheensä, suureen ja
rikkaaseen herraan, kapteeni Patnofiin. Suunsa avasi tästä asiasta
jotain sanoakseen lukkari. Hänen vakavat, suumällin höystämät sanansa
kuuluivat:
-- Niin. Onhan siitä jo usein puhuttu -- tästäkin Patnofista, mutta ei
taideta tässä siitä miehestä tietää sen enempää kuin hänen tullessaan
tänne.
-- No. Älähän huoli. Sanoihan tämä Simin Kalle tietävänsä -- saaneensa
Tallinnassa tietää -- että ainakin se on totta, että mies on suuri
herra. Mikä lie suuri sotaherra, amiraali vai mikä.
Sen sanoi suntio, ja siihen tokaisi Simin Kalle hiukan suutahtaneena ja
puhaltaen savun ylös ilmaan:
-- Milloin minä olen häntä amiraaliksi sanonut! Häh! "Kapteeniksi
kuului kutsututtaneen itseään ennen Virossakin", sanoin minä ja että
"virolaiset selän takana pilkalla kutsuivat häntä amiraaliksi".
-- No? Niin minä sanoin, ja muistavat sen kaikki, niin monta kuin tässä
miehiä on. Ja sitä mieltä minä olen, mitä virolaisetkin, että mikä
lienee entinen lotjakippari koko Patnof -- joltain jokilotjalta Venäjän
maalta.
-- Voishan se olla suurempikin herra!
-- Vois! "Amiraali" -- niin, niin!
-- Amiraali tai muu -- tuomittu jostain syystä Siperiaan --
ruunun rahojen kavaltamisesta tai muusta -- ja armahdettu ja
lähetetty loistonpäälliköksi tänne. Olihan se ennen tätä Patnofia
Antsov-vainajakin ollut aatelismies ja eversti, tuomittu Siperiaan,
mutta keisari armahti.
-- Sanottiin niin, mutta kukaan ei siitäkään tiennyt mitään!
-- Mikä amiraali tämä on! Lotjakippari! Se on oikein! Lotjakippari!
Näkeehän sen jo päältäkin, mikä se on! kuului useammalta suunnalta
kuorossa ja yksitellen.
Miehet olisivat kuitenkin suoneet, että Patnof olisi ollut vähintään
amiraali, parooni, tai kreivi, joka jonain päivänä ilmaisee oikean
arvonsa ja todellisen rikkautensa ja lahjoittaa saaren köyhälle
kirkolle urut ja kynttiläkruunun ja rakennuttaa aallonmurtajan sataman
suulle.
Eräänä kesänä sattui tapaus, joka näytti, että Ivan Patnof on ainakin
rikas.
Kerran kesässä kävi saaressa isolla höyrylaivalla venäläinen loistojen
tarkastaja -- häntäkin kutsuttiin amiraaliksi, ja kuka tietää, vaikka
olisikin ollut amiraali.
Niin.
Tarkastuksen päätyttyä istui pari loistonvartijaa, Matin Vikki ja
Terva-Heikki, kasarmin kalkkikivisillä portailla ja he juttelivat
näinikään:
Heikki: Kumpikohan on suurempi herra -- smatritel vai amiraali?
Vikki: Smatritel varmaan...
Heikki: Niin minustakin tuntuu. Pitäisi kysyä siltä itseltään.
Pojat olivat nimittäin kuulleet päällikköään tarkastuksen aikana
kutsuttavan smatriteliksi.
Tarkastus oli ollut tavallista onnellisempi Patnofille. Hän oli
nimittäin saanut paljon korjauksia teetettäväkseen, lopultakin, hänkin!
Kun siihen aikaan kaksi loistonpäällikköä kohtasi toisensa, olikin aina
ensi kysymys: "Onko sinulla ollut paljon korjauksia?" joka taas oli
samaa kuin "Onko sinulla ollut paljon sivutuloja?" -- siis ihan samaa
kuin esimerkiksi kysymys: "Kuinka hurisee?"
Tarkastava "amiraali" oli huomannut, että Patnofilla on kaunis rouva ja
kaksi täysi-ikäistä kaunista tytärtä. Niinhän voi käydä! Päivällisillä
oli rouva tarjonnut mainiot ruokaryypyt, ja paisti oli ollut
verratonta. Illalla oli syöty uudestaan, juotu viiniä ja tanssittu --
talossa oli piano, ja milloin soitti rouva ja milloin tyttäret, ja
"amiraali", se tarkastaja-amiraali, tanssitti aina niitä, jotka eivät
sillä kertaa soittaneet, ja ukko Patnof itse nautti kaikesta, ja
varsinkin siitä, että hänen rouvansa ja tyttärensä osaavat käyttäytyä
niin sivistyneesti. Hehän olivat olleet saarella vain kesin -- talvet
Tallinnassa, paitsi nyt parina viime talvena, kun tytärten koulunkäynti
oli päättynyt. Rouva uhkailikin jälleen palata talviksi kaupunkiin
"tytärten tulevaisuuden vuoksi" ja säilyäkseen itsekin sivistyneiden
piirien tasalla. Amiraali tunnusti illan kuluessa suoraan (rouva
Patnofille nimittäin), että hän on osunut sivistyneimpään
loistonpäällikköperheeseen Suomenlahdella. Muut ovat täydellisesti
sulautuneet kalastajaperheisiin -- sivistyksestä ei enää jäljellä muuta
kuin joku tummunut taulu seinällä, jota ei ainakaan yhteen sukupolveen
ole kukaan katsellut, ja joitakin vanhoja huonekaluja ja astioita.
Kaikki muu on kadonnut.
"Korjauksia" eli remontteja, niinkuin oikea ammattisana kuului, oli
Patnof saanut paljon.
Kaikkiin rakennuksiin oli tehtävä uudet peltikatot, koska entiset
olivat perinpohjin rikki ruostuneet.
Ikkunoihin oli hankittava uudet kehykset, koska entiset olivat
mädäntyneet -- lasit miltei tippuivat maahan.
Samoin oli uusittava kaikki ovet.
Muutamissa huoneissa havaittiin permantopalkit mädäntyneiksi -- uusi
permanto oli siis tehtävä.
Kaikki oli lisäksi uudestaan maalattava öljyvärillä hyvin ja moneen
kertaan.
Patnofin oli laadittava kustannusarvio, ja niitä hän laati kaksi, --
toisen hallituksen vahvistettavaksi ja toisen armollisen mamma Patnofin
vahvistettavaksi. Viimemainitusta kustannusarviosta piti selvetä,
paljonko Patnofit saavat "lisätuloja", "talvirahoja" pienen virkapalkan
jatkoksi, jos rikkinäiset peltikatot paikataan ja kitataan, samoin
vanhat ikkunakehykset, ovet ynnä muut, ja kaikki maalataan öljyvärillä,
mutta öljynä ei käytetä vernissaa, vaan lamppuöljyä, jota loistoilla on
runsaasti -- mutta mitään ei uusita.
Senvuotiset "korjaukset" olivat siis Patnofille erittäin suotuisat.
Kyllä olikin jo lähes vuosikymmenen ajan, kuin kiusaa tehden, säästetty
korjauksia hänen loistollaan. Nyt tuli sekä rahaa että tavaraa!
Hän oli ottanut itse urakalla tehdäkseen kaikki korjaukset ja nostanut
valtiolta ennakolta kustannussumman ja valitteli työn aikana
virkakirjeissään piiripäällikölleen, "amiraalille", raaka-aineiden,
etenkin kattopeltin, kallistumista ja ennusteli tulevansa kärsimään
suuria vahinkoja, ehkäpä joutuvansa vararikkoonkin, mutta että "Maan
hyväksi uhraan mielelläni sekä pennini että voimani -- ja vaikka vielä
kunnianikin!"
Pitkin talvea saivat loistonvartijat tehdä puusepäntöitä -- höylätä
uusia ikkunakehyksiä ja uusia ovia -- olihan heillä talvisin vapaata
aikaa ja vakinainen vuosipalkka.
Loistonpäällikön käytettävänä oli myöskin jahti, noin kymmenen tonnin
purjealus. Keväällä aikaisin pantiin se vesille. Kaikki uudet
ikkunakehykset ja uudet ovet ahdettiin jahtiin, ja hyvän itätuulen
puhaltaessa purjehti Patnof Tallinnaan. Kaksi loistonvartijaa, hänen
omia miehiään, oli hänellä matruuseina. Sitä tietähän se tulikin
selville, että Patnof oli todellakin rikas: Tallinnaan vietyä tavaraa
ei myyty, niinkuin olisi odottanut, vaan se vietiin rakenteilla olevaan
Patnofin omaan taloon.
* * * * *
Suuri ja rikas herra Patnof käveli loiston ihanilla nurmikoilla liikaa
lihonneen vanhuksen laapottavin askelin ja hengittäen raskaasti ja
pysähtyen silloin tällöin lepuuttamaan keuhkojaan ja kurkkuaan --
oikeastaan kai sydäntään -- ja ihailemaan miestensä työtä. Siellä nämä
ryömivät katolla ja levittivät kittiä rikkinäisiin kohtiin ja toiset
siveltimellä vahvaa tumman ruskeaa petroleumiin sekoitettua
punamultaväriä kaiken turhuuden yli. Kuinka ihanalta näyttikään katto
sen jälkeen!
Hänen "salinsa" oli sisustettu itämaiseen tapaan: Joukko matalia,
pehmeitä, upottavia, vaatteella päällystettyjä tuoleja ja leposohvia,
joille oli levitetty hänen armonsa ja tyttäriensä pehmeästä ja paksusta
lampunsydänlangasta tekemiä koruvirkkauksia, ja vasemmalla jumalankuva,
jonka edessä paloi ikuinen tuli, pieni riippuva puuöljylamppu. -- Tämän
lampun eteen kokoontui perhe aina säännöllisesti aamuin ja illoin ja
juhlapäivinä. Mutta väliin, kun suuri herra kesäisin läksi armonsa ja
tytärtensä kanssa pitemmälle kävelyretkelle, etenkin syyskesin sieniä
keräämään metsistä, kokoontui tämän tulen eteen loiston nuorimmat
vartijat koirankuriaan pitämään, asettuivat hurskain naamoin siihen
piiriin, tekivät ristinmerkkejä -- vatsaan, otsaan, oikeaan, vasempaan,
se on: maahan, taivaaseen, länteen ja itään -- ja lauloivat
venäläisellä messuäänellä -- matkien suuren herransa kumeaa
venäläistä bassoa, mikä näiltä äänenmurrostaan sairastavilta
saarelaisnuorukaisilta onnistui miten kuten:
"Naskali katkes
naskali katkes --
vooi te poian pierkeleet!"
Suuri herra teki nimittäin mielellään joskus kenkäsepän töitä: laittoi
uusia anturoita ja kantoja omiin ja perheensä kenkiin, ja tästä
supatteli loiston suomalainen väki, levittäen sitä halventavaa huhua
kyläänkin, että heidän päämiehensä ja herransa on muka entinen suutari,
jostain Moskovasta, Pietarista tai Tallinnasta!
Voi voi!
Maailman pahuutta ei voi kyllin valittaa!
Kuka sen voi sanoa, että Patnof olisi entinen kenkäseppä!
Tekihän hän muutakin käsityötä pitkän ja toimettoman aikansa
tappamiseksi:
Loistolla oli täydellinen paja -- ahjosta ja alasimesta rautasorviin,
viilapenkkiin, ruuvikiertimiin ja hienoimpiin viiloihin asti, ja teki
Patnof myös rautasepän töitä ja taitava niissä olikin -- oli
valmistanut itselleen muun muassa hienon ja tarkkakäyntisen
hyljepyssynkin. Lisäksi oli täydellinen puusepän työhuone ja maalarin
paja maalimyllyineen ja kaikkineen, ja Patnof oli itse ylin mestari
joka pajassa! Sisällä omassa kamarissaan, työpöytänsä ääressä hän
pitkien talvi- ja syysiltojensa ratoksi sahaili kapealla vannesahallaan
venäläisistä kuvalehdistä saamiensa mallien mukaan konstikkaita
koruesineitä mahongista ja muista laivarikkopuista: koreita taulujen
kehyksiä, kirjoituspöytäkoristeita, paperiveitsiä, käsityörasioita
armolleen ja tyttärilleen, piippuhyllyjä ynnä muuta itselleen --
niitähän näkyi kaikkialla ja niitä näyteltiin vieraille, jotka niitä
ihailivat ja ihmettelivät. Itse hän tinasi ja paikkasi keittiökuparinsa
ja takoi uusia, itse korjasi loiston lamput ja kaikki. Miten hän olisi
saanut aikansa kulumaan! Se oli sulaa panettelua, että hän olisi muka
ollut entinen suutari. Hyi! Aina viskataan ihmisen entisyyden mainetta
pilaamaan se, mikä näyttää halvimmalta ja musertavimmalta! Kukaan ei
etsi sieltä parasta! Se on maailman ikuinen tapa! Niiden ukon
askartelujen järkevin selitys olisi ollut se, että saaren yksinäisyys
vain yksinkertaisesti kutsui esiin suuressa herrassa uinuvat ammoisten
esivanhempien lahjat ja taipumukset, mutta mitä tiesivät tuhmat
saarelaiset perinnöllisyydestä! Ei niin mitään! Suutari muka! Hyi!!
Kerran siitä hänelle vihjailikin Terva-Heikki, eräs hänen miehistään,
tokaisten panettelun muodossa:
-- Sanovat herraa entiseksi -- entiseksi -- maaväen kapteeniksi...
-- Entiseksi! Mitä sanovat! Hä? -- Kaikilla on entisyys. Tsaarillakin
on entisyys -- tai ainakin tsaarin esi-isällä -- kaikilla on entisyys
-- kenellä talonpoika -- kenellä suutari --. Tsaarinkin esi-isä oli
talonpoika!! Ainoastaan Jumalalla ei ole entisyyttä! Ihmisellä on! --
"Entinen maaväen kapteeni?!" Hä! Arka olet! Et uskalla sanoa: "Entinen
suutari" -- niinkuin nuo muut sanovat! Sinä nappisilmä viekastelija --
kyllä sinulle näytän -- kylään ajan!
Patnof mennä laapusteli pehmein vanhuksen askelin sisään omalle
puolelleen ja vielä mennessään huokaili venäjäksi: "Kaikilla on
entisyys -- Jumalalla ei. Kaikilla on entisyys -- Jumalalla ei."
* * * * *
Kerran talvella tuli taaskin kysymys siitä, kuka saarella todellakin on
herra ja kuka ei. Pappilassa oli joulukutsut. Saaren vallasväki oli
koolla.
Illan kuluessa nousi kysymys siitä, kuka on saaren suurin herra tai
herra yleensä. Patnof oli niin kysynyt ja itse myös vastannut: "Suurin
herra olen minä itse", mistä syntyi hälinää ja naurua, sillä varsinkin
papin hyväksi kuului monta ääntä, ja joku arveli, että suurin herra
saarella olisi vallesmanni, ja joku taas, että se olisi tullivanhin,
koska tällä on sanottavaa laivarikkoasioissa, jotka koskivat niin
läheltä saarelaisten toimeentuloa. Silloin koroitti äänensä suuri ja
rikas herra Patnof ja sanoi:
-- Vallesmannilla on vain yksi ihminen komennettavanaan --
ruununperämies nimittäin. Pieni herra on vallesmanni -- ylen pieni!
Kirkkoherra on suurempi -- kahta ihmistä komentaa, lukkaria ja
suntiota! _Mutta minä!_ Kahtatoista miestä komennan! Suurherra olen!
Suurherra ja rikas! Suurin herra saarella.
-- Jaa, jaa, mutta minun komennukseni alaisena on koko saaren väki,
sinäkin tusinoinesi, sanoi vallesmanni, mutta hän oli jo niin pahasti
humalassa, ettei enää kyennyt itseään puolustamaan ja väitettään
perustelemaan.
-- Paljonko sinulla, mies, on ruunun remontteja vuodessa? Minulla on
tuhansien markkojen remontteja vuodessa! Sellainen herra minä olen!
Sinulla ei ole remontteja! Niin! Eikä sinulla ole kuin yksi ihminen!
(Patnof sylkäisi vihaisesti.) En sano enempää!
Patnof kutsuttiin harvoin näihin yhteisiin kemuihin. Se, että häntäkin,
vieraan maan miestä, joku sentään muisti, tuotti hänelle iloa, ja kun
illan kuluessa oli jo ennätetty ryypätä pari lasia teetä, johon oli
sekoitettu hyvää konjakkia, oli tästä kaikesta seurauksena sellainen
ylenpalttinen riemu, ettei Patnof sitä voinut enää hillitä eikä
muistanut päätöksiään, joita oli tehnyt kotoa lähtiessään, että
nimittäin seuraan jouduttuaan ei puhuisi mitään, ei ainakaan kehuisi
suuria sivutulojaan, "remonttitulojaan". -- Itse mielestään hän ei
ollut humalassa, muuten vain iloinen, muuten vain iloinen -- niin,
niin. -- Eihän voi vaatia, että mies, joka viettää pitkän ja pimeän
syksyn yksinäisellä loistolla ja äkkiä joutuu iloiseen seuraan,
murjottaisi nurkassaan miettimässä, mitä päätöksiä on tullut tehdyksi
kotona! Muuten vain iloinen -- niin, niin -- ja hän uskoi sen, mutta
sitten, kun hän huomasi riitelevänsä vallesmannin kanssa
remonttituloista, ja varsinkin, kun vallesmanni oli huutanut hänelle:
"Varas sinä olet! Ruunun varas!" älysi hän puhuneensa liikaa, meni
eteiseen, pui nyrkillään otsaansa ja sanoi: "Ivan Ivanovits Patnof!
Sinä olet humalassa! Sinä olet tuhma kuin saapas!" ja itki ja oli
aikeissa lähteä pois yön pimeyteen kävelläkseen kohti puoliautiota,
kolkosti kumajavaa kotiaan -- lähteä talvimustalle merelle jahdillaan,
purjehtia läpi hyisen meren ja lumisen pimeyden Tallinnaan --
kuudentoista tunnin matka vain! -- Tallinnaan! -- Tallinnaan! --
sivistyneiden ihmisten pariin -- jättää loisto vartijavanhimman hoitoon
-- niin -- pois täältä! -- pakanoiden ja hylkyjen maailmasta! -- Oh --
sa Jumal! -- -- -- kun saapui siihen talon emäntä ja sai hänet
palaamaan jälleen toisten seuraan.
* * * * *
Kesä oli saapunut.
Meri heilui ja välkehti kuolevissa ummikkaissa.
Taivas ja meri yhtyivät kaukana sinertäväksi autereeksi ja sen
yläpuolella, etelässä ja pohjoisessa, näkymättömien mantereiden päällä,
kohosi punertavia poutapilviä. Ne nousivat utumaisen autereen takaa
kuin kaukainen auringon valaisema lumihuippuinen vuoristo.
Aurinko oli korkeimmillaan. Se lämmitti kuumaksi nurmen, jolla apilat
kukkivat ja tuoksuivat.
Itse vanha loistonpäällikkö, Patnof nimittäin, kävelee liivisillään, ja
iso näköputki on hänen käsissään. Hänellä on ohuet kengät jalassaan, ja
hän tuntee kuuman nurmen lämmittävän jalkapohjiaan, varsinkin kun on
pysähtynyt ison pelastusasema-saraimen nurkalle. "Kun olisi aina kesä,
aina perhe koolla, aina hyvä ruoka, pehmeä vuode ja näin tyyni -- ja
näkymättömissä kaikki muu maailma tarkastajineen ja muine
epämiellyttävine vieraineen, niin kelpaisi elää ja soisi jäävänsä
kuolemattomaksi, koska tämä on taivas", ajatteli hän.
Autereen vuoksi ei näköputkesta aluksi ollut mitään apua. Vanha
tottumus oli pakottanut ottamaan sen käsille. Hän tallusteli usein
ulkona, ja aina hänellä oli näköputki kainalossa.
Se oli hänen tapansa.
Pian hän sai katseltavaakin.
Lounaassa alkoi saarre kirkastua. Patnof nojasi näköputkensa saraimen
nurkkaan ja alkoi tähystellä. Kahdentoista meripenikulman päässä on
sillä suunnalla pieni saari, luoto paremminkin, ja siinä loistotorni ja
loistonpäällikön ja -vartijain asunto -- muuta ei saarelle sopinutkaan.
Saaren luona näytti olevan ankkurissa höyrylaiva.
Patnofin kädet alkoivat vavista ja herpaantua. Hän ojensi näköputken
lähellä olevalle Terva-Heikille ja sanoi: "Katsohan sinäkin --
nuoremmaksesi -- eiköhän siellä ole laiva ankkurissa."
Heikki katseli.
-- Totta on. Masina siellä on -- ruunun masina. Eikä tämä mikään muu
ole kuin "_Sextantti_". Amiraali on tarkastamassa. Kohta se on
täälläkin -- vielä se ennättää tänään tännekin.
Patnof ymmärsi sen ilmankin.
Hän kiitti sydämessään Jumalaa, että utu aukeni siltä suunnalta edes
siksi aikaa, että ennätti nähdä, mikä häntä odotti.
Hänen oli istuttava kivelle. Jalat eivät kannattaneet.
Hän ei jaksanut lepäämättä kävellä niitä sataa askelta, jotka hänellä
oli asunnolleen. Hänen oli levättävä kauan.
Veri tunkeutui päähän ja mielikuvitus ja muisti ryöpytti esille
kaikenlaisia kauheuksia.
Katot, joilta huono maali on mennyt syysmyrskyjen ja talvilumien
mukana, ja vanhat kattopellit nauroivat nyt siellä ruosteisina ja
kirjavina ja värisivät päivän polttaman ilman alla.
Ikkunat, joiden valkea maali painuu siellä ja täällä puun mädätessä,
huutavat syyttäjinä. Tarvitsee vain sormellaan pistellä sinne ja tänne
ja kaikki luhistuu.
Loiston suuren tulen lampunsydänvarasto huusi pahimmin: Miten
innokkaasti ovatkaan hänen armonsa ja kaksi tytärtään käyttäneet niitä
hyväkseen, purkaneet niitä ja virkanneet ja kutoneet niiden valkeasta,
pehmeästä pumpulilangasta suunnattoman määrän pöytäliinoja,
ikkunaverhoja, vuodepeittoja ynnä muuta ja lisäksi myyneet samaa lankaa
kymmeniä, ehkä satoja keriä saarelaisemännille saadakseen talvirahoja.
-- -- --
Ja niin edespäin -- kaikenlaista muuta.
Lähellä seisovan Terva-Heikin vuoksi hän koetti istua niin rauhallisen
näköisenä kuin suinkin ja sanoi noustessaan ja lähtiessään asunnolleen:
-- Pidähän, Heikki, silmällä sitä laivaa. Jos se lähtee tulemaan tänne
päin, niin käy sanomassa minulle ja pane toisten miesten kanssa vene
vesille, että olemme heti valmiit soutamaan laivalle.
Sisään päästyään hän otti ryypyn konjakkia -- hän tunsi siitä
virkistyvänsä.
Puolen tunnin kuluttua ilmoitti Heikki, että laiva on nostanut
ankkurinsa ja kulkee täyttä vauhtia tänne päin -- on siis noin tunnin
kuluttua täällä.
Siitä tunnista tulikin Patnofin vaikein tunti.
Koko sinä aikana, minkä hän oli ollut loistonpäällikkönä, hän oli
pitänyt tapanaan kuluttaa tarkastuslaivan lähestyessä viimeiset vapaat
hetket rukoiluun. Hän asettui silloin aina kammarinsa nurkassa olevan
jumalankuvan eteen, teki ristinmerkkejä, kumarteli ja rukoili ja
vaikeimmissa tapauksissa laskeutui alas permannolle polvilleen ja huusi
Jumalalleen: "Anna tämän kerran vielä mennä ohi onnellisesti!" Niin hän
menetteli aina siihen asti, kunnes joku hänen miehistään koputti ovelle
ja sanoi: "Laiva käy ankkuriin. Meidän olisi nyt mentävä", jolloin hän
nousi ja läksi, läksi kuin mestauslavalle.
Se oli hänen tapansa aina.
Nytkin hän asettui nurkkaansa.
Korkealla hänen edessään näkyi jumalallinen olento, jolla oli kaksi
sormea pystyssä. Rauhallinen tuli paloi kuvan edessä. Näitä
katsellessaan hän oli usein ennen saavuttanut rauhan. Nyt kävi
päinvastoin. Hän ei ennättänyt tehdä edes ristinmerkkiä. Heti kun hän
kohotti silmänsä, pelästyi hän, sillä hän luki katseesta, joka häneen
tuijotti: "Tähän asti olen sinua armahtanut -- nyt en enää!" -- Patnof
poistui selkä edellä huoneestaan. Hän värisi kiireestä kantapäähän.
Paljain päin ja liivisillään hän juoksi, mikäli kykeni, ulos ja pitkin
viettävää nurmikkoa itärannan soralla makaavan laivahylyn taa ja
lyyhistyi sinne puolittain polvilleen ja puolittain kasvoilleen ja
rukoili koko sen tunnin ajan, mikä tarkastuslaivalta kului tänne
tuloon.
"Kuka hyvänsä lienetkin", huusi hän ja takoi vanhaa kurttuista otsaansa
kuumaan soraan, "tiedän vain, että Sinä olet olemassa, sillä ilman
Sinua ei olisi ainoaakaan ajatusta eikä tekoa olemassa! Mitään hyvää
tai pahaa ei tapahdu Sinun tietämättäsi! Ei mitään! Ei mitään! Minä
luovutan taloni Tallinnassa köyhille! Minä annan kaikki rahani Sinun
Pyhälle kirkollesi! Minä lupaan Sinulle mitä ikinä vaadit! Minä menen
munkiksi luostariin, jos vielä kerran minut pelastat! Ota minulta
kaikki -- ota minulta vaikka sieluni ja ruumiini, mutta auta ja armahda
minua vielä tämä kerta -- kuka lienetkin -- kuka lienetkin -- auta ja
armahda -- auta ja armahda -- vain tämän ainoan kerran!" -- -- --
Niin hän huusi kokonaisen tunnin ja joutui lopulta sellaiseen hurmioon,
että hän itki -- kyyneleet tippuivat hänen silmistään, eikä hän enää
huutanut, itki vain ja painoi päätään kuumaan soraan.
Tunti oli kulunut.
"_Sextantti_" oli saapunut saaren pohjoispään eteen ja ankkuroinut.
Loiston vartijat olivat pukeutuneet kiiltävänappisiin virkapukuihinsa
ja juoksentelivat ristiin rastiin pitkin loiston aluetta ja huutelivat
päämiestään. Lopulta he löysivät hänet kuoliaana vanhan laivahylyn
takaa -- puolittain sen kupeen alta makaamasta.
"_Sextantista_" haettiin laivalääkäri.
Hän vakuutti, että vanha Patnof, suuri herra ja rikas, oli kuollut
sydänhalvaukseen.
Ei mitään muuta!
Ympärillä seisojista ei kukaan tiennyt, että Patnofin viimeisin tajuttu
ja kuultu tapaus -- Patnofin viimeisin maallinen kokemus -- oli se,
että hän äkkiä kuuli ankkuriketjun helinää ja ukkosmaisen äänen, joka
syntyi siitä, että laivan koneet ankkuriin käydessä äkkiä pantiin
käyntiin takaperin. Hänestä tuntui kuin laivan ankkuriketju olisi
pudonnut hänen päänsä ja rintansa läpi -- sitten seurasi täydellinen
hiljaisuus -- ei mitään kuulunut tai tuntunut enää -- kaikki katosi
olemattomiin -- ajatuskin.