Siihen aikaan ei ollut vielä Suomenlahden selkäsaariin säännöllistä
eikä säännötöntä matkustajahöyrylaivaliikettä. Ainoa määräaikainen
kulkija oli pieni kannellinen purjeilla kulkeva postivene, jonka
kuljettajaa saarelaisten kesken kutsuttiin Perjantaiksi, vaikka hänellä
oikea nimikin oli, nimittäin Posti-Heikki. Perjantai-nimensä hän oli
saanut kahdesta syystä -- ensiksikin, koska postintulopäivä oli
perjantai, ja toiseksi, koska senniminen ihminen oli maailmassa ollut
ennenkin, pakana tosin ja musta, jota kumpaakaan ei ollut Posti-Heikki,
vielä vähemmän ihmissyöjä.
Myöskään ei häntä nimitetty Perjantaiksi sen vuoksi, että hän olisi
ollut jonkinlainen alempi mies, toisen käskettävä. Pois se! Hän oli
postiveneen ainoa omistaja ja ainoa mies. Mitään Robinsonia siinä ei
ollut. Häntä kutsuttiin Perjantaiksi vain siitä syystä, että posti tuli
perjantaina -- tai sen ainakin piti tulla -- ja että se oli
saarelaisten mieluisin päivä.
Postintulopäivää nimitettiin myös perjantaiksi ja oli niitä vuodessa
noin kolmekymmentä ja sattuivat milloin minkin almanakkapäivän
kohdalle.
Eräänä perjantaina tuli posti lauantaina, illan suussa noin kuuden
tienoissa, saunakellojen soidessa.
Saunakelloiksi kutsuttiin siinä saaressa niitä kirkonkellojen soittoja,
jotka toimitettiin lauantai-iltoina kello kuuden ajoissa. Silloin oli
mukava lopettaa työt, vetää seinäkellot ja katsoa, paljonko ne ovat
jäljessä tai edellä saunakelloista, joita soitettiin papin kultaisen
taskukellon mukaan. Miehet pistivät silloin tupakaksi ja odottelivat
saunaan-pääsyä. Saunakellot soivat kauniimmin kuin muut kellot, ja
niillä on siinä saaressa sama nimi ja maine tänäkin päivänä.
Silloin, kun saaressa ruvettiin sonniyhdistystä hommaamaan, oli, kuten
sanottu, perjantai lauantaina ja se johtui siitä, että edellisenä
päivänä oli postiveneellä ollut kova myötätuuli viedä mantereelle
postia, se on tyhjää postilaukkua -- ellei nyt oteta lukuun niitä paria
kirjettä, jotka olivat osoitetut merimiehille ja joista ei iso musta
postilaukku paljoakaan pullistunut. Ja kun tuli otetuksi kaupungista
mukaan kamiina eli sellainen kirkas kaksi litraa vetävä puteli, joka
purjeveneen kajuutassa tuottaa lämmintä, ja kun Perjantain mukaan,
kuten tavallista, liittyi paluumatkalle kotiintulevia luotseja, niin ei
viitsitty luovia, vaan jäätiin ankkuriin Lellerin alle, joka on pieni
saari väylän varrella, matkan alkupuolella, sisäsaaristossa.
Postiveneen kajuuttaa ja siellä pidettyjä juominkeja ja koko tätä
matkan keskeyttämistä ei olisi kannattanut ensinkään mainita, ellei
mitään erikoisempaa silloin olisi tapahtunut. Ei ollut niinkään
harvinaista, että postivene jäi ankkuriin paluumatkalla ja siinä olevat
miehet menivät kajuuttaan ottamaan ryyppyjä. Tämä tapaus oli
harvinainen siitä syystä, että sillä kertaa juotiin "Saarelaisten
Sonniyhdistyksen" ensimmäiset maljat.
Ja kyllä sieltä mökä kuuluikin!
Siellä hurrattiin ja laulettiin.
Perjantai itse ei selvänä koskaan laulanut, koska hänellä ei ollut,
korvaa eikä ääntä, mutta hän humaltui pian ja silloin hän lauloi
luotsien säestämänä.
Tuol Rio de Janeiron satamas
on ilo irti joka yö
-- -- -- -- --
ja monta muuta hyvää laulua, ja välillä hihkaistiin: "Eläköön
'Saarelaisten Sonniyhdistys'!"
Kajuutan luukku oli lykätty liian kuumuuden vuoksi auki, ja pitkin yötä
pysähtyivät läheisen Lehmänsaaren rannalla olevat nuottamiehet
kuuntelemaan, että "mitä ihmeen mökää tuolla saarelaispostiveneessä
oikein pidetään!" mutta mistä he olisivat sen tietäneet! Eihän sitä
joka kesä sonniyhdistyksiä perusteta saarelaisten keskuuteen! Riittää,
kunhan se tapahtuu kerran tuhannessa vuodessa!
Aamulla varhain, kun aurinko nousi, nostettiin ankkuri ja jatkettiin
luovimista ja päästiin kotiin, kuten sanottu, juuri saunakellojen
soidessa.
Postivene oli jo luotsisillassa.
Paljon kansaa, kuten tavallista, ja paljon koiria oli kokoontunut
sillalle postivenettä vastaanottamaan.
Viskatessaan postilaukkua -- joka sisälsi Pappilan ja Vallesmannilan
sanomalehdet ja muutamia kirjeitä -- luotsisillalle julisti Perjantai
kansalle, kun saapuvilla ollut luotsivanhin oli kysynyt: "No -- mitäs
mantereelle kuuluu?"
-- Sitä vain, että huomenna se perustetaan Sonniseura tähän saareen!
-- Sonniseura! Mitäs sä mies haastat?
-- Niin, niin. Sonniseura -- sonniseura.
-- Sinäk' sen sitten meinaat perustaa?
-- Mikäs seurojen perustaja minä olisin! Toiset miehet ne ovat, jotka
niitä perustavat! Huomenna se tulee masinalla tänne...
Perjantai kääntyi mukanaan tulleihin luotseihin ja kysyi näiltä:
-- Mikskäs se herra itseään oikein sanoikaan -- siellä kaupungin
rannassa, vähää ennen meidän lähtöä? Eikös teistä kukaan muista? Ei se
maisteri ollut? Akkaroomi -- vai mikä holvetti se oli? Sanokaa, jos
teistä kuka muistaa!
-- Sonni-inssenyöri se oli, sanoi Pekon Matti, yksi mukanaolleista
luotseista, joka osasi kieliä ja milloin ei ihan paikalleen osannut,
keksi nopeaan itse sopivan ja oikean sanan.
Illalla myöhemmin oli kokoontunut miehiä tavallisiin rantakäräjiin --
juteltiin siitä sonni-inssenyöristä, joka oli luvannut tulla seuraavana
päivänä, sunnuntai-aamuna, saareen höyrylaivalla. Hän oli nimittäin
tottumaton liikkumaan merellä eikä voinut uskoa henkeään muutamien
lautojen ja kankaiden, nimittäin postiveneen ja sen purjeiden huostaan.
Hän oli niinkutsuttu maamies. Hän oli saanut maakunnan rikkaalta
maamiesseuralta matka-apurahan, ja valtion laiva, hieno tullilaiva, oli
saatu hänen kyyditsijäkseen kaukaisen meren saareen ja sieltä takaisin.
Postimies Perjantai tuli myös rantaan, vietyään ensin postilaukun
asianomaiseen paikkaan, kylvettyään ja käytyään pappilassa, sillä hän
oli saanut inssenyöriltä kuulutuskirjeen huomisesta Sonniseuran
perustamiskokouksesta. Se kirje hänen oli vietävä omakätisesti saaren
papille, jolle hänen piti lausua pari varoittavaa sanaa, ettei kuulutus
missään tapauksessa jäisi lukematta ja että pappi omasta puolestaan
kuulutuksen luettuaan lausuisi muutamia sanoja Sonniseuran tärkeydestä
ja kehoittaisi saarelaisia mieslukuisasti saapumaan kokoukseen, joka
pidetään Kirkkotarhan ulkopuolella olevalla kentällä ja epäsuotuisan
sään sattuessa kunnantuvalla.
Vasta Perjantain tullessa rantaan keskustelu Sonniseurasta oikeaan
vauhtiin pääsikin. Lausuttiin arveluja puoleen ja toiseen ja
ahdisteltiin tuhansilla mutkikkailla kysymyksillä matkamiehiä,
Perjantaita ja hänen mukanaan mantereelta palanneita luotseja, sillä
hehän olivat sen inssenyörin nähneet ja hänen kanssaan jutuissa olleet
ja siis jotain tiesivät ja olivat velvollisia kertomaan. Tahdottiin
tietää, mitä se Sonniseura oikeastaan tarkoittaa.
-- Hö! Mitä tarkoittaa! Tietysti sitä, että karjatalous (se sana oli
jäänyt Perjantain mieleen) saadaan täällä kukoistamaan.
-- Karjatalous!
-- Niin niin. Karjatalous! Karjatalous. Mikäs muu! Ei suinkaan niitä
sonneja ja sonniseuroja ja sonni-inssenyörejä muuhun tarvita. Niin se
tuumi se inssenyöri itse kaupungin möljällä eilen (postimies vältti,
mikäli mahdollista, lausua sanaa perjantai), että "Karjatalous" ja että
"Nyt sen on muututtava elämän toiseksi ulkosaarelaisillekin. Epävarma
retkeily merillä lakkaa ja ruvetaan elämään karjanhoidolla. Niin! Joka
taloon suuri karja norjalaisia rotulehmiä, jotka lypsävät saavillisen
maitoa päivässä, ja että lehmät saataisiin sellaisia, on ensin saatava
sonnit hyviä, ja ennenkuin sonnit saadaan sellaisia, täytyy olla
Sonniseura. Niin! Noin ikään se sanoi. Norjalaista rotukarjaa! Niin!"
-- Hö! Norjalaisia rotulaivoja mieluumminkin! sanoi joku ivallisesti.
-- Rotukarjaa, rotukarjaa! väitti Perjantai. Toiset mukana olleet
vakuuttivat Perjantain puhuvan totta.
-- Totta! Voithan sinä totta haastaa, mutta millä helkutin keinolla se
Sonniseura saa matkaan sellaisia asioita? Ymmärräksä sitä selittää --
hä?
Perjantai ei ymmärtänyt, mutta vanha luotsi, se Pekon Matti, joka oli
kulkenut maailman kaikilla merillä ja nähnyt yhtä ja toista ja oli
sitäpaitsi yksi niistä, jotka jo ennakolta olivat nähneet sen
inssenyörin ja kuulleet jo sen puhetta, otti sananvuoron -- ei sen
puolesta, että hän olisi ollut Sonniseuran vaikutuksesta enemmän
selvillä kuin muut, vaan muuten, tapansa mukaan, viisaana ja
kaikkitietävänä ja kaikkea epäilevänä miehenä, ja selitti asian tällä
tavalla:
-- Tämä inssenyöri, joka nyt aamulla saapuu -- niin -- ja Sonniseura,
jonka hän tänne perustaa -- niin -- että millä tavalla? -- Milläkö
tavalla?! Apteekin rohtojen avulla -- ei millään muulla tavalla. Ei
hänkään mikään ihmetohtori ole, joka voisi kansalle ihmetöitä näyttää.
Ei! Kaikki on menevä luonnollisessa järjestyksessä ja apteekin rohtojen
avulla. Vaikka mitä voi saada aikaan, jos osaa ostaa oikeaa rohtoa
apteekista -- eikä niitä kaikkia rohtoja kaikille penikoille
annetakaan. Pilaisivat itsensä ja niillä voi millä pilata, millä
parantaa. Kerran minä -- tuota noin -- -- Rio de Janeirossa --
sielläkös se nyt oli vai missä -- siellä se oli -- minä olin silloin
"_Huait Sitissä_" matruusina, vuonna kuusi seitsemättä -- ja olin
maissa kolme viikkoa ja kuulin siellä eräältä oppineelta mieheltä,
rohvessyöriltä -- en nyt muista paraikaa sen nimeä -- että siellä --
Riossa nimittäin, Rio Janeirossa -- ja missä hyvänsä siinä maassa on
tapana ostaa apteekista erästä rohtoa -- sanoi se sen nimenkin -- jota
jos ottaa suuhunsa pippurin suuruisen papanan ja lainaa sen kolme
tuntia ennen hautajaisia ja sitten katselee haudalla ympärilleen juuri
sillä hetkellä, kun pappi siunaa ruumista, niin näkee sen vainajan
ennen kuolleiden omaisten haamut valkeissa puvuissa, niin isot kuin
pienetkin, seisomassa muun surukansan joukossa...
-- Ol' vait! Ja eihän tämä kuulu asiaankaan!
-- Vai ei! Vai ei kuulu? Minähän tahdoinkin sanoa, että apteekin
rohtoja kuka osaa oikein käyttää, tekee mitä hyvänsä, ja niin se on
tämän Sonniseurankin kanssa, puhutaan mitä hyvänsä -- ja selittäkää
asia paremmin jos voitte!
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli tullilaiva.
Ääneti, huutamatta ja kiljumatta se hiipi satamaan ja asettui
aallonmurtajaan, jonka kivisiin paaluihin kiinnitti köytensä. Tämä
tapahtui noin tuntia ennen jumalanpalvelusta, vähää ennen aamukellojen
soittoa.
Saarelaisia kerääntyi aallonmurtajalle, mutta inssenyöriä ei nähty.
Laivamiehiltä kuultiin että inssenyöri on ollut matkalla kovasti
merikipeä ja makaa nyt alhaalla ja on pyytänyt herättämään itsensä
vasta sitten, kun kirkonkellot ilmaisevat jumalanpalveluksen
päättyneeksi. Hän tahtoo levätä rauhassa, että jaksaa pitää
esitelmänsä. -- -- --
Kirkon mustanharmaata kiviaitaa vasten nojaillen istui maassa tai
kivillä muutamia vanhoja miehiä. Lautamies oli siinä ja vanha luotsi
Pekon Matti ja Perjantai ja monta muuta, yhteensä seitsemän miestä,
odottamassa kokouksen alkua. Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli siihen
vielä kirkosta vanha suntio -- pappi ja lukkari käveli ohi -- ja Hempan
Itta, ikämies, pienikokoinen ja hiukan vajajärkinen, rippikoulun
käymätön ja lukutaidoton raukka, joka kävi joka pyhä kirkossa ja oli
läsnä kaikkialla, missä miehiä oli koolla, paitsi kylän kinkereillä eli
lukusissa. Eikä Hempan Itta aina ääneti ollut. Ei! Hän otti osaa
keskusteluun! Hän ei tosin kyennyt seuraamaan asian kulkua, mutta kun
syntyi väittelyn lomassa sopiva vaitiolo, sanoi Itta siihen silloin
omat painavat sanansa korostaen joka sanaa erikseen: "Minä vain sanon,
että rohveetta Joonaan merkki! Muuta merkkiä ei tarvita!" Puheenaiheena
oli tällä kertaa Sonniseura tai oikeastaan saaren nykyiset lehmät ja
sitten ne tulevaiset. Nykyisiä lehmiä moitittiin. Miten vaivaisia ne
ovatkaan ja antavat vähän maitoa ja paljon työtä piikaväelle, etenkin
syksymmällä, kun ne rupeavat kulkemaan vuorilla sieniä etsimässä ja
yöpyvät sinne ja naiset saavat hameenhelmat kainalossa juosta ja
kiivetä vuorelta vuorelle niitä etsimässä puoleen yöhön, usein
sittenkin löytämättä, kun ne ovat illan hämärtyessä laskeutuneet
pehmeille sammalvuoteille tiheissä vaivaiskuusikoissa, sellaisissa,
joita korkeilla vuorilla kasvaa, makuulle, eikä edes niiden kellot
kuulu... Syötä niitä kesät talvet navetassa! Alku- ja keskikesästä, kun
sieniä ei vielä ole, tekevät ne navetasta päästyään aamupäivin
kävelyretkiä metsään kuin kesävieraat ja saapuvat illemmalla Liivalle,
sataman hietarannalle makaamaan. Siinä ne lojuvat kuumalla hiekalla
koko iltapäivän ja märehtivät. "Olisi niillä edes vihreät silmälasit
päässä, että näkisivät maan ruohonpäisenä, kuin mantereenkin lehmät!"
-- tuumittiin ja iloittiin tulevaisuudesta, joka muuttaa kokonaan
asiat.
-- Muuta merkkiä ei ole annettu kuin tämä: Rohveetta Joonaan merkki!
sanoi siihen Ittakin.
Vähän ajan perästä saapui esitelmänpitäjä, nuori, tarmokas herra salkku
kainalossa.
Miehiä oli silloin koolla noin kaksikymmentä.
Vieras tervehti kädestä kaikkia ja astui sitten viitisen askelta
kauemma ja aloitti puheensa.
Alun hän puhui vapaasti, mutta kaiken muun papereista, joita hänellä
oli paksu nippu käsissään.
Hän sanoi aluksi:
-- Kun minä tänä aamuna lähestyin tätä teidän kaunista saartanne, jonka
jylhät vuoret kohosivat merestä hetki hetkeltä korkeammiksi ja
korkeammiksi samalla kuin Suomen manner ja rannikkosaaristo takanani
pohjoisessa vaipui aaltoihin, katosi pohjoisen saarteen taa, johtui
mieleeni ihana kesä, jonka pari vuotta sitten vietin Norjan vehmailla
tuntureilla ihaillen sitä korkealle kehittynyttä ja tuottavaa
karjataloutta, joka mehevän vuoristoheinän turvin ja tieteen uusimpien
menetelmien ohjaamana on kohonnut sille korkealle asteelle -- Norjan
toiseksi pääelinkeinoksi merenkulun rinnalle -- sanoin minä silloin
itselleni: Suomen Norja! Sinä ihana korkeavuorinen saari! Sinunkin
vehmaan vuoristoheinäsi turvin ja käyttämällä tieteen uusimpia
saavutuksia karjanjalostuksessa ja maidonkäsittelyssä ja muista maista
saatuja kokemuksia, olet sinä tulevan karjataloutesi kautta kohoava
siitä lapsipuolen asemasta, missä sinä manterelaisten serkkujesi,
maamiesten, rinnalla tänään vielä seisot...
Esitelmä kesti kaksi tuntia.
Sitten siirryttiin käytännöllisiin asioihin: Valittiin kuusimiehinen
komitea laatimaan "Saarelaisten Sonniyhdistykselle" sääntöjä ja
ryhtymään muihin perustaviin toimiin. Luennoitsija itse kokosi sitten
paperinsa, toivotti yhdistykselle loistavaa tulevaisuutta ja
menestystä, kohotti eläköön-huudon, johon tottumaton ja sivistymätön
rahvas ei osannut eikä ennättänyt yhtyä, heilutti hattuaan
kuulijoilleen ja meni laivalle, joka hetkistä myöhemmin hiipi satamasta
yhtä ääneti kuin oli tullutkin, pani sataman suulla koneensa täyteen
käyntiin ja katosi tunnin kuluessa savuineen päivineen pohjoisen
saarteen taa, onnellisemmille rannoille, missä on jo vanhoja
sonniyhdistyksiä ja muuta hyvää. -- -- --
Entä saarelaisten sonniyhdistys?
Niin -- siitä ei nykyjään kukaan tiedä mitään, sillä kaikki ne komitean
jäsenet -- lautamies, Perjantai, Pekon Matti, Hempan Itta ja muut ovat
aikoja sitten siirtyneet sinne
miss' on sanatonna suu.