PUUSETÄ

Vielä tänäkin päivänä seisoo saaren entisten seppien talo

kallioperustallaan. Seinistä on väri miltei kokonaan mennyt sateiden ja

myrskyjen teitä. Pystyyn naulatut vuorilaudat, aikoinaan keltaisiksi

maalatut, ovat harmaantuneet. Ikkunain vuorilaudat ovat parhaiten

säilyneet, niistä hohtaa vielä vanhaa valkeaa väriä, samoin ovista.

Savupiippujen tiilien välistä on kalkkilaasti tippunut pois, tiilet

rapautuneet, niiden murskaa on tippunut pärekatolle, joka on mätä ja

sammaloitunut -- paikoin näkyvät isot kaistat kokonaan päreettöminä,

niistä kohdin paistavat kattolaudat. Selvää on, että katto vuotaa.

Vuosikausiin ei kukaan käy talossa, sillä koko suku on kuollut ja eräs

perheen kaukainen omainen, ainoa perillinen, harhailee ulkovesillä,

mistä hänen kotiintuloaan on turhaan odoteltu jo kymmenkunta vuotta --

parikymmentä vuotta.

Sisällä talossa kuuluvat huonekalut olevan ennallaan. Sadevesi tärvelee

niitä. Iso peili tuvan seinällä ja toinen kammarissa on harmaantunut.

Joku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään ja

ulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoin

viskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa on

jo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulasten

jälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneet

hylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä ei

naulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahka

pingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajan

kansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaa

senvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.

Piha on nurmettunut.

Kaikki käytävät ovat kadonneet.

Kaivon kansi on ränsistynyt.

Pihan keskellä kasvava yli puolisatavuotias omenapuu on sammaloitunut

ja kukkii keväisin niinkuin ennenkin, mutta eivät omenanvarkaat ole

sitä enää lähestyneet pitkiin aikoihin, sillä sen omenat, pienet,

vaaleat, punaposkiset hedelmät, ovat vuosi vuodelta alkaneet maistua

yhä pahemmilta. Sen nuoruus on mennyttä.

Talossa elivät entisinä hyvinä aikoina, niinkuin sanottu, saaren sepät

sukupolvesta sukupolveen. He olivat voimakkaita ja suurikokoisia

miehiä, ja rohkeita he olivat, vaikka olivatkin seppiä. Eräs heidän

esi-isistään oli ollut mantereella sepän opissa, ja tämä jätti taidon

pojilleen, ja poika taas pojilleen, sillä suku oli omituinen siitä,

että siihen syntyi vain poikalapsia, paitsi viimeisille, Mikolle ja

Topille, joille ei syntynyt minkäänlaista lasta. Siitähän se suvun

sammuminen johtuikin.

Näistä kahdesta miehestä, Jaakon Mikosta ja Jaakon Topista, tämä

kertomus on tehty, tai oikeastaan yhdestä heidän elämänsä tapauksesta,

eräästä laivarikosta, joka Topilta vei hengen ja Mikolta jalan. Mikkoa

nimitettiin siitä lähtien Puusedäksi. Kun hänen veljensä kuoli

lapsettomana eikä sisaria ollut, ei kukaan omaisista nimittänyt Mikkoa

Puusedäksi, vieraat vain, hyvät kylänmiehet ja naapurit nimittivät

häntä hänen puujalkansa vuoksi Puusedäksi, koska pitivät hänestä. Hän

oli kuin koko kylän ja koko saaren yhteinen setä, sillä hän oli

kutsunut aina ennen lapsia luokseen ja sanonut: "Pien laps, hu'! Tul

antaan kättä sedälle! Setä antaa viispenniä!" -- Ja kun lapsista kasvoi

aikaihmisiä, muistivat he tämän ja nimittivät häntä yhä sedäksi tai

oikeastaan Puusedäksi, ja hänestä on tämä kertomuskin saanut nimensä,

ei sen puolesta, että tässä ei muista kerrottaisi, vaan siksi, että

joku nimihän tälläkin kertomuksella pitää olla.

On kesäinen sunnuntaipäivä Puusedän eli Jaakon Mikon eli Mikko

Jaakkolan ja hänen puolisonsa Annastiinan vielä eläessä.

Annastiina keittää kalasoppaa päivälliseksi. Padassa kiehuu kuorittuja

perunoita.

Aamulla on käyty kokemassa siikaverkkoja ja saatu monta lihavaa siikaa.

Niistäkös tulee hyvä kalasoppa! Uusia perunoita, oman lehmän maitoa,

vähän sipulia, hiukan suolaa ja pippuria ja neljä tuoretta siikaa ja

hiukan voita. Siitä tulee maukas keitto, ja kun Mikko tietää, että

Annastiina vasta eilen, lauantaina, leipoi, tupruttelee Mikko

maltittomana piippuaan ajatellessaan tiedossa olevan päivällisen

ihanuutta. Tuoreista siioista keitetty liemi ja sen kanssa miltei

lämmintä hapanleipää! Voiko syntinen ihminen tämän maallisen

vaelluksensa aikana suurempaa autuutta toivoa!

Jo varhain aamulla oli Mikko muijineen käynyt kokemassa

siikaverkkojaan. Puujalkaisena ei hän voinut harjoittaa purjehdusta

eikä suurkalastusta, niinkuin suvun entiset miehet olivat tehneet

sepäntoimensa ohella. Hän kalasteli muijansa kanssa siikoja rannoilta

ja takoi raudat kaikkiin jaaloihin ja jahteihin, korjasi kelloja ja

lukkoja, takoi kirveitä, tinasi kattiloita ja teki kaikkea, mitä

saarelaissepän on tehtävä, ja hyvin kaiken tekikin -- tarkkakäyntiset

hyljepyssyt ja hyväonniset hyljeraudat siihen luettuina.

Siianpyynnissä kävi Mikko omalla vanhalla haapiollaan Annastiinan

kanssa yhdessä -- Annastiina souti keulassa ja Mikko huopasi perällä.

Meno- ja paluumatkoilla he eivät puhuneet koskaan mitään, mutta

perillä, verkkojen luona, tapahtui aina kommelluksia, joista Mikko sai

aiheen torua Annastiinaa. Niin tänäkin aamuna. Annastiina huopasi

pitkin lähellä veden pintaa näkyvää verkonpaulaa, mutta kun maalta kävi

kova tuuli, oli hänen vaikea pysytellä oikeassa suunnassa, tai haapio

kulki milloin liian kovasti ja milloin liian hiljaa. Verkkoja nimittäin

ei nostettu ylös -- koettiin vain, katsottiin, onko niissä kaloja, ja

niitä oli. Mikko, joka haapion perällä istui ja haapion kulkiessa

kohotti paulaa ja käsiään vuorottelemalla siirtyi verkon ulkopäätä

kohti, ärähti pahasti, kun haapio erään vihurin painamana alkoi ajautua

verkon päälle. Mikko oli lopettanut paulan lappamisen ja sanonut

näinikään: "Eksä osaa soutaa, hä! Miksä lasket haapion verkon päälle --

hä!" Annastiina oli hätääntynyt ja ruvennut kiivaasti soutamaan,

jolloin haapion keula oli tärähtänyt kivelle, ja Mikko oli vanhalla

kimakalla äänellään huutanut: "Nääthää huonopiikaa -- sout kivell'!

Eksä osaa huovata -- hä!" jolloin Annastiina oli ruvennut huopaamaan,

mutta ei haapio ollut sittenkään irtaantunut kiveltä, ei ennenkuin

Annastiina Mikon komentamana oli mennyt perälle, jolloin he molemmat

näkivät ensimmäisen siian, joka pyristeli verkossa ihan sillä kohtaa.

Mikko olisi kai sinäkin aamuna nokitellut Annastiinalle enemmänkin,

ellei sitä siikaa olisi saatu ja monta muuta siikaa siitä verkosta ja

toisista verkoista lisää.

Nyt kun ihanan siikakeiton lemu tuntui sieraimissa ja hyvä tupakka

paloi piipussa, oli viimeinenkin kiukku asettunut. Nyt hänen oli hyvä

olla, ja vielä paremmalta tuntui elämä päivällisen jälkeen, kun hän

oikaisi itsensä vuoteeseensa ruokalevolle ja katseli orsia ja

liituvedellä valaistuja kattopalkkeja ja kuunteli Annastiinan

askartelua, kunnes kaikki muuttui uniksi. Mutta pitipäs tulla harmia

sinäkin päivänä, keskellä suloisinta pyhäpäivä-iltaa!

Pitipäs tulla!

Saaressa oli niihin aikoihin eräs kesävieras, kirkonkylän vallasväen

tuttavia tai sukulaisia. Hän oli kirkkomiesten kanssa tullut

tutustumaan saaren toiseenkin kylään, ja hänen mukanaan tuli Jaakon

Mikon taloon harmi -- pilaamaan kauniin sunnuntai-iltapäivän.

"On sillä Vihollisella nääthän keinonsa! Lähetäpäs mantereelta asti

mies liikkeelle pilaamaan yksinkertaisen ja ymmärtämättömän saarelaisen

pyhäiltaa!" oli Mikko huoannut vieraan lopultakin mentyä matkoihinsa.

Tämä "lähetetty mies" oli tullut kylään jo siinä kahden korvissa

iltapäivällä ja hän oli käynyt monessa talossa ennenkuin osui

Jaakkolaan, minne jäikin pariksi tunniksi, koska siellä oli niin paljon

katseltavaa: jo piha ja sitä ympäröivät vanhanaikaiset rakennukset,

laivarikoista saatujen haaksien nimilaudat aitanovien yläpuolella ynnä

muu, ja ennen kaikkea tupa ja sen seinällä olevat vanhat kuvat.

Toisen ääreen jäikin vieras seisomaan heti sisään tultuaan ja hyvää

päivää sanottuaan. Vieras näyttikin olevan sitä mieltä, että talo, ja

luultavasti koko kylä, ehkä koko saarikin, on vain hyvin kiintoisa

ulkomuseo ja ihmiset museoon kuuluvia nähtävyyksiä! Kaiken aikaa näytti

vieras tekevän muistiinpanoja. Hän oli pysähtynyt toisen taulun ääreen

-- se ei oikeastaan ollut mikään kuva, vaikka olikin lasin takana ja

kehyksissä. Olihan vain vanha ruskettunut asiapaperi, painettua tekstiä

täynnä, paitsi keskellä näkyvä käsinkirjoitettu nimi: Tobias Jacola, ja

alle piirretyt käsinkirjoitetut vieraat nimet ja leimat.

-- Mielenkiintoinen asiapaperi! Peräti mielenkiintoinen! -- huudahti

vieras, joka näytti osaavan lukea siihen painettua tekstiä. -- Teidän

poikanne kunniakirja?

-- Veljen...

-- Jaaha -- jaaha. Hengenpelastuksesta -- koko laivaväen pelastuksesta!

Tätähän seuraa myös kultamitali?

-- Niin... Kyllähän se mitalikin on...

Ja sitten alkoi tutkinta. -- Vieras kyseli ja kyseli.

Mikko, se Puusetä, on istunut koko ajan sivupenkillä kyynärpäät

polvilla, tupakoi ja vastailee vieraalle lyhyesti ja kierrellen, ja

samalla itsekseen muistelee koko tapausta:

_Mitä eräänä syksynä tapahtui parikymmentä vuotta sitten_.

* * * * *

Yöpimeässä ja lumipyryssä oli norjalainen parkkilaiva ajanut kiinni

Purjeniemeen, lähelle kylää.

Aamulla oli kokoontunut koko saaren väki kalliolle katselemaan, eikä

mitään voitu tehdä.

Laiva oli kääntynyt jyrkkää rantakalliota vasten syrjittäin, ja kuului

myrskyn pauhinasta silloin tällöin raskaita ja syviä jymähdyksiä, kun

laiva aallokon heittelemänä aina viskautui kalliota vasten.

Sen irtoköli eli rai oli jo aikoja sitten irtaantunut ja kellui

aalloilla, samoin peräsin, ja parhaillaan repivät hyökyaallot varpetta,

kajuuttaa ja kanssia.

Laivan miehistö oli kiivennyt niin ylös takilaan, etteivät kuohut

voineet sitä ainakaan toistaiseksi niellä.

Joka silmänräpäyksenä vyöryi vesi yli kannen, ja vaahto kuohui

korkealle, puoliväliin saalinkeja. Keskilaivan kohdalla oli

rantakalliossa terävä kärki, joka oli murtautunut laivan kupeesta

sisään. Suuri, ammottava reikä oli laivassa sillä kohdalla, ja aina kun

laiva kallistui aallokon mukana mereen päin, syöksyi aukosta ulos vettä

koskena. Laiva oli vettä täynnä. Kaikki olivat varmoja siitä, että

viimeistään kahden tunnin kuluttua laiva hajoaa, taittuu ensin keskeltä

poikki, ja miehet, joka ainoa, vaipuvat syvyyteen. Ei kukaan voi uida

maalle jääkylmässä vedessä sellaisessa aallokossa eikä voi nousta

sileää kalliota myöten maalle, vaikka uida jaksaisikin.

Saarelaisten kesken vallitsi synkkä äänettömyys, mutta sitten kun

lautamiesvainaja oli sanonut, että "Nyt sen pitää lopun tapahtua tunnin

sisällä -- ei tämä alus kestä kauemmin -- kohta se hajoaa", poistuivat

naiset ylemmä kalliolle metsän rajaan, toiset metsään asti, sillä he,

piikaväki, eivät tahtoneet katsella elävien ihmisten joutumista

pauhaavan veden varaan ja murskautumista laivan pirstaleiden seassa.

Samana hetkenä, jolloin lautamiesvainaja oli niinikään sanonut, oli

Mikko kyhnäissyt Topi-veikkovainajataan käsivarteen ja huutanut hänen

korvaansa:

-- Eikhän lähetä koettamaan haapiolla apuun tuonne laivaan, jos saadaan

muutamia hyviä miehiä mukaan!

Johon Topi oli vastannut:

-- Mennään vaan -- eihän tämä meidän henkemme ole sen kalliimpi kuin

noiden norjalaistenkaan, eikä tämä asia näin katsellenkaan näytä

paranevan!

Sitten he olivat saaneet neljä saaren parasta miestä mukaansa ja

lähteneet.

Se oli hyvä haapio! Ei sellaista haapiota ole ennen nähty eikä sen

perästä!

Se nousi aallokossa kuin korkki, ja sai se olla aikamoinen hyöky ja

hönkä, joka kykeni sylkemään sen partaan yli! -- Pari kertaa se

kuitenkin täyttyi, mutta sankoja oli mukana, ja vesi ajettiin jälleen

sinne, mihin sen Luoja määräsi sanoessaan aikojen alussa: "Asettukoot

vedet niin, että kuiva näkyy!"

Päästiin kuin päästiinkin laivan luo, keulapuolen ja maan väliin. --

Valvottiin aina laineiden väliaikaa, ja silloin mentiin sinne maan ja

keulapuolen väliin ja kaapattiin laivasta mies tai pari haapioon, ja

taas soudettiin pahempien hyökyjen ajaksi ulomma odottamaan ja ajamaan

vettä haapiosta.

Viimein ei näkynyt laivassa muita kuin sen päämies. Silloin nähtiin,

että rannallaolijat viittoivat ja huusivat meille jotain, mutta eihän

me kuultu mitä. Perästä saatiin tietää, että maallaolijat, jotka asian

paremmin näkivät, olivat huomanneet, että laiva hajoaa siinä paikassa,

taittuu keskeltä poikki ja pirstoutuu, ja olivat meille koettaneet

huutaa: "Älkää tulko lähelle!" -- mutta eihän me innoissamme mitään

muuta tarkattu kuin että laivan päämieskin on pelastettava -- eikä

totta tosiaan mitään kuultu, vaikka mitä olisivat huutaneet. Kun taas

tuli rauhallisempi väliaika, huusi Topi-veikko-vainaja: "No nyt pojat!"

-- ja me sousimme laivan suojaan ja sieppasimme päämiehen väylingiltä

haapioon. -- Samalla nousi veikko-vainaja haapion keulassa seisoalleen

ja huusi: "Ja nyt maalle, ennenkuin hyöky tulee!" -- Hän, se vainaja,

oli sepinyt pitkän haapion pestiköyden, ja samalla kuin minä ohjasin

haapion kalliota kohti, siihen, missä se oli loivinta, veli-veikko

heitti pestin kalliolla seisojille, joiden piti siepata se kiinni ja

vetää haapio miehineen päivineen kuin hain kidasta aina kuivalle

kalliolle asti. Mutta heitto ei tuulessa onnistunut ensi kerralla --

toisella vasta, ja huikean "kovast, kovast, kovast"-huudon raikuessa

veti kansa meidät maalle. Mutta juuri sinä silmänräpäyksenä kuului

merestä kamala pauhu. Itse päähyöky, sata kilometriä Suomenlahtea

vyöryttyään ja voimiaan kooten, se sieltä tuli. Kuului ryskettä ja

pauhua, ja jyrisi kuin ukonilmalla. Ja kun minä, joka istuin perällä ja

olin ohjannut, hätääntyneenä vilkaisin taakseni, näin laivan taittuvan

juuri sillä hetkellä keskeltä poikki -- peräpuoli laivaa kaatui

mereenpäin ja keulapuoli maallepäin. Näin vain ilmassa koko

keulatakilan kaatuvan meitä kohti. Olisin huutanut veli-Topille, joka

vielä seisoi haapion keulassa, "väistä", mutta en saanut sanaa

suustani. Tuijotin vain takilaan, joka mastoineen, raakoineen ja

purjeineen kaatui meitä kohti kuin Jumalan ilma. En saanut sormeanikaan

liikkeelle. Joka jäsen oli hervoton. En edes hengittänyt! Näin vain,

että nyt se tulee -- loppu nimittäin, niin minulle kuin muillekin.

Veli-Topin löi masto -- märssytanko -- kuoliaaksi, ja minun vasen

jalkani jäi murskaantuneena haapion pohjan ja saalingin väliin. Muille

ei tapahtunut mitään. Lopulta minut saatiin irti ja veli-Topin ruumis.

Laivan päämies luki heti siinä kalliolla minun kouraani kaksikymmentä

puntaa rahaa, ja lupasi lähettää veli-vainajalle mitalin ja

kunniakirjan ja kiitti itkien meitä ja Jumalaa omasta ja miestensä

ihmeellisestä pelastumisesta.

* * * * *

Vieras kyselee ja utelee, kunnes koko sankariteko, paitsi Mikon osuus,

on käyty kohta kohdalta läpi.

Emäntä on istunut lähelle ikkunaa hänkin ja lausunut sanasen silloin ja

tällöin -- täydentäen parhaansa mukaan Mikon useissa kohdin hyvinkin

vaillinaista kertomusta.

Kumpikaan, isäntä yhtä vähän kuin emäntäkään, ei ole koko aikana

katsonut kyselijää suoraan silmiin.

Syntyy pitkä vaitiolo. Sen ajalla Mikko imee kiivaasti piippuaan ja

ajattelee, niin että leukapielet tutisevat -- ajattelee näinikään:

Kyselee vainajien tekoja! -- Mitä muka teki ja mistä sai kultamitalin

ja kunniakirjan! -- Tahtoo nähdä sitä kultaista mitaliakin nauhoineen!

-- Saatana hänen ties, missä se on -- jossain kirstunkolossa! -- Ei näe

ja kysele edessään olevasta elävästä ihmisestä mitään -- että missä

sitä ollaan menetetty vasen jalka? -- esimerkiksi -- tai muuta. -- Jo

olet tuhma! -- Jo olet tuhma ja sokea mieheksesi!

Emäntä myös, huojutellen ruumistaan ja tuijottaen ikkunalla kukkivaan

turkinpalsamiin, miettii samaa:

Kyselisit paremminkin, missä tuo Mikko-parka on jalkansa menettänyt ja

että eikös ole vaikeaa saarelaisen elää puujalkaisena? -- Panisin minä

paikalla kahvit tulelle, jos sitä ymmärtäisit kysellä, ja olenpa varma,

että Mikko löytäisi kaapistaan rommiputelin! On sillä! On sillä

sikarejakin! On sillä! -- -- --

Vieras on ennättänyt siirtyä toisen taulun ääreen, tavaillen siinä

kuvan alla olevaa kirjoitusta, joka on englanninkielinen, ja sanoo:

-- Tämä taitaa olla meritaistelu?

-- Mikä... ska lie -- vanhentunut ja pölyyntynyt...

-- Onkohan tämä jostain laivarikosta?

-- Laivarikosta!! Ö'!

-- Niin, niin! Älkää pahastuko! Meinaan, että kun ei tämänlaisia juuri

näe muualla Suomessa... Tai ehkä tämä on jonkun merimiehen tuoma?

-- Mikä lie -- mistä lie -- jotain vanhojen peruja...

* * * * *

Sankari-veljesten muistoa ei ole enää mikään kertomassa. Puuristit

heidän haudoiltaan ovat aikoja sitten lahonneet -- eikä niissä

uutenakaan mitään muuta ollut kuin heidän puumerkkinsä ja vuosiluku --

niinkuin kaikkien muidenkin saarelaisten hautaristeissä siihen aikaan.

-- Vuosi vuodelta mätänevä ja sammalta katoillaan kasvattava sukutalo,

pääskysten asuma kesäisin, on enää ainoa, joka johtaa edes mieleenkään

"Puusedän" ja hänen veljensä Topin, jotka ovat joskus maailmassa

saaressa eläneet ja eläneet kuin miehet!