Suomessa tunnetaan yleisesti se lamauttava vaikutus, mikä Venäjän
maatalouteen on ollut kyläkuntain yhteisellä maanomistuksella. Kun
maaorjuus noin 60 vuotta sitten lakkautettiin, on maakysymyksellä
ollut siellä keskeinen asema. Tästä on toitotettu kaikkeen maailmaan,
missä vain Venäjän oloja on harrastettu. On tarpeetonta käyttää sen
kuvaamiseen mustia värejä, sillä tosiasiat puhuvat selvää kieltä.
Yksityinen maanomistus varmoine, jos kohta pieninekin, tuloineen
synnyttää yritteliäisyyttä, kun taas sen yhteisyys lamauttaa.
Rajantakaiset karjalaiset eivät ole koskaan olleet maaorjia muutamia
pieniä eteläisimpiä alueita lukuun ottamatta. Mutta sensijaan on
siellä maan yhteisomistus ehkäissyt maatalouden kehitystä. Tosin alkoi
Kauko-Karjalassa pari miespolvea sitten toimitus, mitä me voisimme
kutsua isoksi jaoksi, mutta sen tarkoituksena ei ollut jakaa maata
yksityisten talonpoikain kesken, vaan eri kylien ja kruunun välillä,
joka antoi eroittaa itselleen valtion maita. Karjalainen talonpoika
oli nähtävästi tuijottanut itsensä sokeaksi epäkohtiin, joita maan
_täydellinen_ yhteisomistus synnytti. Olen itse paikalla ensi käden
lähteestä saanut tietoja, että jako olisi päättynyt talonpojille paljon
edullisemmin, jos he vain olisivat oivaltaneet vaatia itselleen enemmän
maata. Tämä koskee varsinkin metsää, millä muutamia vuosikymmeniä
sitten oli aivan mitätön arvo huonon kulkuyhteyden vuoksi, paitsi
aivan Äänisen rannoilla. Siksi sitä ei ymmärretty haluta muuta kuin
kotitarpeiksi.
Niinpä näyttikin maanomistuskartalla kruunun maitten väri vallitsevaa
pääosaa, kun taas karjalaisten kylien maa-alueet kuvastuivat siinä
saarina, joita kutakuinkin leveät salmet toisistaan eroittivat.
Vuosikymmenen ajan askarteli ajatuksissani tämä surkea asiaintila
Karjalassa liikkuessani, kunnes olin huomaavinani pienen
valonvälähdyksen.
Poventsan semstvossa tapahtui miehen vaihdos. Suomalainen agronoomi,
joka yhdeksän vuoden aikana oli karjalaisten parissa toiminut suurella
antaumuksella ja menestyksellä, katsoi ajan tulleen palata takaisin
Suomeen. Hän oli yhä enemmän alkanut työssään nojata semstvon
karjalaisiin jäseniin. Samassa suhteessa tunsi hän asemansa heikkenevän
venäläisten vallanpitäjäin luona ja menettävänsä sen luottamuksen, mikä
hänelle näissä oloissa oli tarpeen. Näin ollen katsoi hän mitan olevan
täyttymässä ja poistui ilman varsinaista välien rikkoutumista. Hänen
lähtönsä taisi kuitenkin olla yllätys, sillä vallanpitäjät tuntuivat
noloilta. Mutta ei pahaa ilman hyvää.
Sain taas, yhdeksännen ja viimeisen kerran, toimekseni hankkia
suomalaisen virkamiehen Karjalaan. Ilmoitin pääkaupungin lehdissä ja
tein selvää toimen eduista ja velvollisuuksista. "Poventsan semstvon
puolesta:..." Vastauksista ei puutetta ollut. Valikoin niistä kahdet.
Toinen hakijoista oli opiskellut Ruotsissa, Ultunan kuulussa opistossa,
toinen oli filosofian maisteri. Kun entuudestaan tiesin komeain
paperien tekevän hyvän vaikutuksen, seurasi mukana alkuperäinen ja
latinankielinen maisterinvihkiäisissä annettu juhlallinen paperi.
Mutta toisin kävi! Maisteri ei läpäissyt. Syyksi ilmoitettiin pelko,
että hän saattaa olla liian suuri teoreetikko, mutta ehkä vaikutti
ratkaisuun myös puuttuva latinan taito!
Niinpä sain tehtäväkseni ilmoittaa Ultunan agronoomille vaalista.
Tuskin olin sen tehnyt, kun sain Juvantehtaalta sähkösanoman eräältä
myöhästyneeltä hakijalta, joka ilmoitti olevansa tulossa minua
tapaamaan.
Pian hän saapuikin ja huomasin heti hänen papereistaan, että tämä
Mustialan agronoomi oli kerrassaan löytö juuri Karjalassa käytettäväksi.
Mutta mitä tehdä? Paikka oli jo täytetty! Mutta koettaa sopi. Yksi
suomalainen maatalousmies lisää Karjalaan ei totisesti haittaisi.
Sähkötin Pavel Pavlovitshille ja ylistin ehdokastani minkä kykenin.
Pavel Pavlovitsh lienee ollut erinomaisella tuulella tahi sitten halusi
hän parantaa välejään karjalaisten semstvovaltuutettujen parissa
laskettuaan menemään suomalaisen agronoomin. Oli miten oli. Sainpa vaan
häneltä näin kuuluvan suomenkielisen sähkösanoman:
Terve! Antaa tulla vaan!
Juvantehtaan agronoomi joutui Karjalaan ja peri sen työn, minkä siellä
toiset suomalaiset olivat alkaneet. Eikä hänestä tullut ainoastaan
kihlakunnan agronoomi, vaan hän kohosi koko Aunuksessa sen työn
johtoon, mikä kautta Venäjän oli pantava alulle Stolypinin maalain
pohjalla vuodelta 1910. Tämä laki taas tarkoitti itsenäisten tilojen
muodostamista kylän yhteismaista.
Lausuin Stolypinin nimen yleistä edistystä ja hyvinvointia tarkoittavan
lain yhteydessä. Koska hänet meillä tunnetaan suurena Suomi-vihaajana,
mainitsen sivumennen, että juuri Stolypinin kaltaiset valtiomiehet
tarvitsevat asemansa lujittamiseksi tällaisia edesottamisia saadakseen
tukea muille pyyteilleen, mitkä ovat vähemmän haluttuja.
Suomalainen agronoomimme sai tehtäväkseen lain täytäntöönpanon ensin
Äänisen rannoilla. Mutta pian laajeni hänen työmaansa koko Aunuksen
kuvernementin käsittäväksi, mikä pohjoisessa rajoittuu osaksi Oulun
lääniin saakka ja idässä Äänisen taakse kauas ohi Arkangelin rautatien
sekä etelässä Laatokan kaakkoiskolkkaan.
Mutta olipa yksi kylä, missä uutta lakia ei tarvinnut soveltaa ja missä
maanomistus oli jo perinnöllistä laatua. Kylään liittyvä tarina on
siksi omituinen, että kerron sen tässä.
T:n kylän asukkaat olivat kaikki aatelismiehiä. Tämän arvon sekä
perintöoikeuden maahan oli heille antanut jokin Romanow-sukuinen
tsaari, joka perintöruhtinaana maanpakoon ajettuna olisi asunut kylässä
ja myöhemmin näin palkinnut talonpoikia, jotka olivat häntä suojelleet.
Juttu ei lienekään kokonaan historiallista pohjaa vailla. Aikoinaan
olivat lähikylän talonpojat olleet heidän maaorjiaan ja jotkut
aateliskilvet ja -kirjat todistivat vielä heidän loistonsa kadonneilta
päiviltä. Mutta turhaan sai etsiä heidän piirteistään, esiintymisestään
ja elintavoistaan jotakin aatelisleimaa. Päinvastoin oli heidän
asemansa "loistava" — alapuolella tavallista talonpojan keskitasoa.
Karjalaisia eivät he myös olleet, vaan karjalaisten lähinaapureja kyllä
juuri kielirajalla.
Näin oli kohtalon oikku, palataksemme uuteen maalakiin, asettanut
suomalaisen miehen laajoilla rajantakaisilla karjalaisilla alueilla
tekemään työtä, minkä tulokset olisivat olleet arvaamattomat, jos työ
olisi saanut rauhassa jatkua.
Seitsemän vuotta kesti hänen oleskelunsa Äänisen rannoilla. Puolet
siitä oli suurten kärsimysten aikaa. Tapasin hänet, kun hänen viimein
oli onnistunut paeta kotimaahan. Tuosta tarmokkaasta, elinvoimaisesta
miehestä oli vain varjo jäljellä.
Mutta kun Karjalan historia kerran kirjoitetaan, mainitaan hänen
nimensä silloin kuin kerrotaan, kuinka karjalaisissa heräsi harrastus
ammattimaiseen ja järkiperäiseen maanviljelykseen, minkä pohjana oli
oleva vapaan talonpojan perintöoikeus maahan sellaisena kuin se on
Suomessa olemassa.
Uudenmaan suurimman järven rannalla syntynyttä ja Äänisen partailla
työssä heimolaisten eteen voimissaan murtunutta suomalaista agronoomia
ei enään ole olemassa. Hän on jättänyt tämän maailman. Hän on
säästynyt näkemästä ja kuulemasta, kuinka siellä, missä hän ponnisti
voimansa tehdäkseen karjalaisen talonpojan herraksi omalla konnullaan,
kommunismin apostolit saarnaavat taas maanomistuksen yhteisyyttä. Mutta
lukuisissa karjalaisissa kylissä ja kodeissa kunnioitetaan ja siunataan
hänen muistoaan.