Kaukana Venäjän rehevillä tasangoilla, mustanmullan vyöhykkeessä,
kaakkoisen aron reunassa, asui yli 20 vuotta sitten sangen hyvinvoipana
muuan jalosukuinen bojari. Parin tuhannen virstan päässä sieltä,
Kauko-Karjalan metsäseuduissa, kaitsivat palvelusintoiset ja
tyypilliset pikku tshinovnikkasielut karjalaista talonpoikaa, ettei
vain kukaan Maanselän toisella puolella asuvan kansan jäsenistä
rohkenisi astua rauhoitettujen metsäseutujen uumeniin ja johtaisi
Karjalan rahvaan mieliin muita ajatuksia kuin mitä niihin vuosisataisen
sorron aikana on istutettu. Kuinka ankara orjavoudin ruoska olikaan,
kiertelivät näitä maita kuitenkin silloin tällöin rohkeat suomalaiset
oppineet, usein ehkä ilman asianomaisia papereita tahi myös
varustettuina jonkin Pietarissa sijaitsevan tieteellisen laitoksen
suosituksella, mutta huonostipa oli laita rauhan ja levon näillä
rauhoitetuilla mailla.
Monesti eivät edes nämä useilla sinettileimoilla varustetut
asiapaperit riittäneet, sillä "virkamiehet erityisiä toimia varten"
olivat riippumattomia toimiessaan "valtakunnallisen järjestyksen ja
yleisen rauhan" ylläpitämiseksi. Niihin aikoihin saapui eräs bojari
etäisiltä aroilta Äänisen rannoille. Tietymätöntä on, kuinka kohtalo
oli tuonut hänet sinne, mutta tosiasia on, että Äänisen tienoilla
oli havaittavissa vähäinen valonkajastus ennenkuin tosi venäläinen
Karjalainen Veljeskunta suomalaisen kiihotuksen vastustamiseksi
alkoi innokkaan pimeydentoimintansa, täydentäen siten seudun
muita "paimenia". Tämä valonkajastus pilkisti hetkisen myöskin
Helsingin päivälehdissä pienenä, vaatimattomana ilmoituksena, että
kutomaopettajattarenvirka oli haettavana siinä pienessä kaupungissa,
johon bojari oli asettunut asumaan.
Kuinka olikaan, eräs rohkea neitonen Tammisaaren kaupungista sai
paikan ja hän läksi matkalle syysmyöhällä. Silloin oli olemassa
oikeastaan yksi ainoa satapeninkulmainen tie Kauko-Karjalassa, mutta
ei ollut majataloja yksityisille matkustajille ja loitolla toisistaan
sijaitsevat postiasemat toimittivat edelleen vain henkilöitä, jotka
oli varustettu "blanco-kirjeillä", jollaisen bojarin sihteeri oli
unhottanut lähettää Tammisaareen ennen matkalle lähtöä.
Kun ensimmäiset kyytimiehet matkalla olivat nylkeneet yksinäistä
matkustajaa, loppuivat matkarahat puolimatkassa.
Mitä oli tehtävä? Kyytimies ei ollut halukas kuljettamaan rahatonta
seuraavaa pikku kylää etemmäksi. Tässä vaikeassa tilanteessa alkoi
autiosta yöstä yhä selvemmin kuulua kuriirikellon helinä, ja hetkistä
myöhemmin, kyytimiehen tuskin ehdittyä siirtyä syrjään, suhahti
korskuvien hevosten vetämä kuomireki ohi. Samalla kuului ohikiitävästä
reestä ajajan huuto, onko näkynyt tiellä vierasta matkailijaa. Ei
kestänyt kauan ennenkuin tuo suuri reki oli käännetty ympäri ja reipas
opettajattaremme mukavasti peitetty siihen ja hänen matka-arkkunsa,
joka sisälsi sukkuloita ja muita kutomatarpeita, kiinnisidottu reen
peräpuolelle.
Opettajattaren rinnalla istui nyt puhelias herrasmies, silkka
venäläinen, joka vilkkain liikkein koetti saada puheensa ymmärretyksi.
Kuka oli sitten tämä mies? — Ei sen vähempää kuin etelästä tullut
bojari, nyttemmin semstvohallinnon puheenjohtaja Poventsan
kihlakunnassa. Bojari oli lähtenyt uutta opettajatarta vastaan, jonka
tiesi pyrkivän uuteen toimeensa erämaiden halki. Ei ole tiedossa, mistä
bojari oli saanut päähänsä, että juuri täällä oli jotakin tehtävänä,
tapahtuiko se viran puolesta vai mikä sen vaikutti, ei tiedetä. Missään
tapauksessa ei kai bojarin mieleen johtunut, _että_ tämä nainen
oli edeltäjuoksija, joka lännestä saapuisi Karjalan itäisimmille
maille, vaan oli hän vain havainnut, että paikkakunnalla tarvittiin
kutomistaitoinen henkilö.
Seuraavassa hevostenvaihtopaikassa sai opettajattaremme mitä suurinta
huomaavaisuutta osakseen ja uteliaisuus molemmin puolin oli yhtä
suuri kuin heidän vastakohtaisuutensakin. Kyytimies, parrakas ukko,
huutaa hoilotteli tuontuostakin pienille, takkukarva-hevosilleen;
virsta toisensa jälkeen jäi selän taakse. Ukko kääntyi kuitenkin usein
katsomaan taakseen saadakseen tunnustusta huimasta vauhdistaan tai
ehkäpä vain katsellakseen kyydittäviään ja nähdäkseen näiden hyvän
tahdon koettaessaan ymmärtää toisiaan.
Erämaan kaupunkiin saavuttuaan sai neitonen kokonaisen parven
karjalattaria opetettavakseen kudonnassa, ompelussa ja neulomisessa.
Monesti sai hän sittemmin tilaisuuden vaatimattomalla tavallaan
kertoilla kotiseudustaan ja siitä, mitä siellä on tehty ja tehdään
oppiakseen, kuinka siellä omalla työllä ja toisten opastuksella
tahdotaan ja kyetään edistymään.
Niin kului monenmonta pitkää vuotta. Bojari oli pian matkustanut
takaisin omaan maahansa etelään, mutta hän muisti usein työtään
erämaassa. Semstvonsa palvelukseen etelässä hankki hän suomalaisen
agronoomin, joka vahvisti hänen uskoaan pohjoiseen kulttuuriin karussa
luonnossa. Aronius Forsiuksen pienen, Pohjanpitäjänlahden rannalla
sijaitsevan kaupungin entinen neito on, tätä 20 vuotta hänen ensimäisen
Kauko-Karjalan-matkansa jälkeen kirjoitettaessa, jo monta vuotta sitten
muuttanut Tuonen tuville.
Hänen työtään Itä-Karjalassa emme tunne. Tämä työ ei ollut niitä,
joiden hedelmät tulevat laajalta tunnetuiksi, mutta hän oli yksi
niistä vähäisistä edelläkävijöistä, jotka näkymätön käsi on lähettänyt
toimittamaan kylvöä, joskin aivan vähäistä, seuduilla, joissa valon,
sivistyksen ja kulttuurityön kovat kohtalot ovat poissulkeneet.
Ja tämä kylvö orasti. Hänen lukuisista oppilaistaan tuli emäntiä
erämaahan ja näiden pojat ovat jo nuorukaisiksi nousseet.
Tätä kirjoittaessa ovat nämät nuorukaiset astuneet isineen niihin
riveihin, joka ovat nousseet kulttuuria hävittävää bolshevikkivaltaa
vastaan. Ja nyt, samaan aikaan, taistelevat muukalaisemme, bojarin,
maanmiehet Ukrainassa samaa bolshevikkivaltaa vastaan.