Matkoillani Karjalassa kuulin paljon kansantarinoita, jotka eivät
yleensä juuri koskaan olleet Pietari suuren aikoja vanhempia, mikäli ne
koskettelivat venäläisiä oloja. Vähitellen selveni minulle, että näiltä
ajoilta alkaa varsinainen venäläinen vaikutus. Paikannimiä etupäässä
johtonani käyttäen ryhdyin tätä ilmiötä tutkimaan ja yhä selvemmäksi
kävi minulle venäläisen vaikutuksen pintapuolisuus Karjalassa.
Niinpä eräänä kauniina kesäpäivänä lähdin liikkeelle asemapaikaltani
Äänisen pohjoiskärjestä. Tällä kertaa en suunnannut kulkuani
varsinaisille karjalaisalueille, vaan koilliseen pitkin tietä, mikä
päätyy Valkeaan mereen. Päämääränäni oli Pietarinkattilalaakso.
Matkan varrella näin taas noita omituisia katoksia, missä puuristiin
kiinnitetyt pyhät vaatepalat tuulessa lepattivat. Illan hämärässä
huomasin jonkin yksinäisen ihmisolennon askartelevan katoksen
ympärillä. Kyytimieheni arveli, että kyseessä tuskin oli tällä kertaa
pyhiinvaeltaja. Luultavasti oli lähikylästä jokin sairas laahautunut
tuon paripeninkulmaisen taipaleen etsien parannusta taudilleen pyhällä
paikalla, missä hän kiinnitti vaatepalasia uhrina pyhään ristiin. Niin
sielun kuin ruumiin vammat täytyi täällä parantaa samalla tavalla,
sillä paikkakunnalla ei ollut edes välskäriä, s.o. sairaalatoimissa
palvelustaan suorittanutta entistä sotilasta.
Kun saavuimme erääseen kylään, oli siellä sairas, jota ei voitu
parantaa, sillä hän ei uskonut uhreihin eikä pyhimyksiin. Hän oli kylän
ainoa luterilainen asukas. Odottaessani hevosta kievarin tuvassa,
keskusteltiin siellä, kuinka saataisiin kuolemaisillaan oleva hautaan,
sillä luterilainen pappi asui kaukana Petroskoilla, eivätkä hänen
matkansa ulottuneet tänne asti. Viimein keksi valtion veronkantomies
oivan keinon. Koetetaan saada kuoleva nauttimaan ehtoollista
kreikkalaisen tavan mukaan, niin koko juttu on selvä! Kruununmies oli
tottunut verorästejä periessään toimimaan ripeästi ja jyrkästi. Niinpä
hänestä myös siirtyminen uskosta toiseen oli vielä kuolinvuoteella
käden käänteessä järjestettävissä. En tiedä, mikä sairaan kohtaloksi
lopulta koitui, sillä matkani jatkui edelleen.
Saapuessamme Pietarinkattilalaaksoon oli kylä tyhjä. Kaikki olivat
työmaillaan. Ainoastaan kylänvanhin ja muutamia ikäloppuja lekotteli
päivänpaisteessa penkillä tien varrella ja lapsilauma tepasteli
edellisen päivän sateen jättämissä vesilammikoissa.
Itse kylänvanhin otti minut vastaan kädessään sauva, mikä merkitsi,
että hän toimi vuorostaan päivystäjänä, jonka tehtäviin m.m. kuului
huolehtia matkustajista ja myös kohteliaalla tavalla toimittaa heidät
nopeasti edelleen kuluttamasta kylän niukkoja ruokavaroja. Helposti
saattoi sauva tömistä lattiaan naapurin luona, joka oli vastahakoinen
antamaan hevosiaan käytettäväksi.
Kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu, lausuu kylänvanhin:
teetä, hevosia! Se merkitsi, että vieras kai jatkaa matkaansa ja haluaa
odotellessa teen kera nauttia omia eväitään.
Mutta ukon kasvot kirkastuivat, kun selitin, että pysähdyn tänne, koska
olin saapunut häntä tervehtimään. Hän antoi kyytimiehilleni merkin
poistua ja kehoitti minua odottamaan hetken ulkona penkillä. "Sisällä
tuvassa on niin tukahuttavaa", lausui hän ja poistui. Hetken kuluttua
ukko oli taas luonani mukanaan teekeittiö ja kori sekä vei minut kylän
takana sijaitsevalle metsäiselle kunnaalle, mistä oli laaja näköala.
Tee ja korissa ollut siikainen kalakukko maistuivat erinomaisesti.
Keskustelimme ensin kylänvanhimman perheestä ja vuodentulosta. Sitten
johdin keskustelun matkani tarkoitukseen.
"Onpa teillä merkillinen raja kylässänne. Mikä isojako on täällä ollut
käynnissä? Sehän on kuin valtakuntain raja, leveämpi kuin Suomen ja
Venäjän välinen, mutta siitähän olemme muuten parin kolmen sadan
virstan päässä", lausuin noustessani vähän jaloittelemaan. Edessäni
näinkin valtavan, luotisuoran, vanhan metsän halki juoksevan uran,
minkä suunta piti suoraan päin pohjoista.
"Ei se myöskään mikään tie ole. Pettävätkö ehkä silmäni? Mitä tämä
lopulta oikeastaan on"? kysyin seuralaiseni puoleen kääntyen.
"Silmänne näkevät aivan oikein. Voimmehan paremmaksi vakuudeksi lähteä
sinne pienelle kävelylle. Sehän on Karjalan raja, ei läntinen Suomea
vastassa oleva, vaan itäinen, Venäjään rajoittuva. Vakuutan, että sitä
myöten on lyhin tie Valkealle merelle, mutta toisin paikoin se on kyllä
saattanut kasvaa umpeen".
Näin haasteli kylänvanhin. Huomasin kyllä, että hän laski leikkiä
rajasta puhuessaan, mutta tarkoitti täyttä totta väittäessään uran
jatkuvan mereen saakka.
Läksimme liikkeelle. Huomasin heti, että tässä oli kysymyksessä
luonnonilmiö, mitä ihmiskädet olivat olleet mukana muodostamassa.
Väylä kulki suoraan etelästä pohjoiseen ja oli Suomen ja Venäjän
välistä rajaa leveämpi, suunnilleen 30—40 m. Maa tuntui ylipäänsä
olevan mineraalipitoista sekä hiekan ja soran sekaista. Ympäröivä
metsä näytti täysin koskemattomalta päättyen jyrkästi väylän reunaan.
Ura ulottui silmän kantamattomiin ja vain siellä ja täällä oli
edessä jokin vaivaispetäjä. Maaperä oli ilmeisesti siksi kuivaa ja
mineraalipitoista, että tuulen tuomat siemenet eivät ottaneet siinä
juurtuakseen. Tien ohessa näin kiviröykkiön, ilmeisesti jonkin raunion,
mistä pisti esiin reijätön, parin tuuman paksuinen metallipaasi, millä
nähtävästi aikoinaan asumuksen keittoastiat olivat seisseet.
Hiljalleen, äänettöminä vaelsimme ajatuksissamme ja päädyimme lopuksi
lähtöpaikkaamme. Kun teekeittiö oli taas saatu porisemaan, alkoivat sen
ääressä ukon kielen kantimet vähitellen irtaantua.
Sain taas kuulla noita sukupolvesta toiseen kansan suussa säilyviä
tarinoita, jotka usein saattavat liikkua historiallisten tapausten
piirissä ja välistä säilyttää yhtä ja toista arvokastakin, varsinkin
jos niistä on tallella jotain silminnähtäviä muistomerkkejä.
Näin kertoi minulle kauniina kesäpäivänä teekeittiön ääressä
Pietarinkattilalaakson kylänvanhin, katkonaisesti ja aiheesta toiseen
poiketen:
"Maailmassa on kaksi tasankomaata. Istumme toisen keskuksessa. Sen nimi
oli ennen Alanne, sitten sitä kutsuttiin Olanne, mistä viimein tuli
Olonets ja Aunus. Toinen on jossain takaliston takana, missä Äänisen
reitti päättyy".
Sain selville, että "toinen tasankomaa" tarkoitti Hollantia ja
"takalisto" Tanskaa. Ukko paha! Sinusta oli Äänisen reitti Itämeren
vetten keskus. Itämeren rannoilla kyllä tiedetään, että merestä voidaan
vesitse päästä aina Äänisen perukoille, joita pidetään takalistona.
Mutta sinä ukkoseni asetat Tanskan ja Hollannin hallitsijat takalistoon
ja asut itse keskuksessa! Sopihan se hyvin sinun arvollesi venäläisen
kylän vanhimpana tällä alueella, missä sinun kyläsi edusti venäläisen
asutuksen etujoukkoja, sillä edessäsi aukeavan valtavan väylän
länsipuolella alkoi ennen pitkää karjalainen asutus. Ukko jatkoi.
"Pietari kulki kerran tästä matkalla Arkangeliin ja vieraili
kotitalossani esivanhempieni luona. Hän oli kertonut tuosta toisesta
tasankomaasta maailman äärillä ja luvannut sieltä tuottaa karjaa tänne.
Kutsumme sitä nyt Holmogorin karjaksi. Sitten oli tsaari komentanut
miehensä avaamaan vesiväylää Valkeasta merestä Ääniseen, mutta
huomannutkin, että laivat eivät voisi sitä myöten purjehtia, se kun
olisi liian ahdas, vaikka väylän avaamiseksi ei olisi tarvinnutkaan
kaivaa kovaan maahan kuin muutaman virstan pituinen kanava".
Nyt muuttui ukko hyvin miettiväiseksi ja jatkoi varsin epävarmana:
"Pietari mahtoi olla hyvin vanha tullessaan tsaariksi. Isäni
kertoi, että maailman alusta ei vielä ollut pitkälti, eikä täällä
tiedetty, milloin Kristus oli syntynyt, kun Pietari kävi ensi kerran
paikkakunnalla. Mutta eihän Pietari mikään tavallinen mies ollutkaan.
Hän kai oli venäläisille sama kuin karjalaisille Väinämöinen, josta ei
koskaan puhuta muuta kuin vanhana. Ja jos hän ei nyt ihan Väinämöinen
ollut, oli hän ainakin kuin Ilmarinen".
Tässä vilkaisi ukko minuun hyvin epätietoisena. Nyökäytin vain
päätäni merkiksi, että olin kaikki hyvin ymmärtänyt. Ja miksikä en
olisi ymmärtänyt, kun kerran tiesin, että Pietari toi Venäjälle uuden
ajanlaskun, mikä perustui Kristuksen syntymään, sekä poisti entisen,
jossa vuodet laskettiin maailman luomisesta. Kertojani siirtyi nyt
toiseen tarinaan.
"Pietarin aikana oli tässä läheisyydessä vanhauskoisten luostari ja
niin rikas, että se laski liikkeelle omia kultarahoja sekä harjoitti
kauppaa Sungun markkinoilla, mitkä vetivät vertoja Nishni-Novgorodin
suurille markkinoille".
Ukko ei osannut selittää, mikä oli Sungun mahdin lopettanut. Mistäpä
hän olisi tiennyt, että Arkangelin rata lamautti nuo Äänisen
jättiläismarkkinat, joille saapuvien rekijonot luikertelivat useiden
virstain pituisina vöinä aina uunna vuonna Äänisjärven pitkien lahtien
jäillä.
"Kun Pietari sai kuulla metsään kätkeytyneestä suuresta
luostariyhdyskunnasta, määräsi hän sen hävitettäväksi. Rukouksista
ei lähtenyt apua. Tsaari oli järkkymätön. Silloin lähti nunnien —
luostareita oli kaksi — abbedissa tapaamaan Pietaria, joka puuhaili
kanavarakennuksella, minkä piti yhdistää Äänisjärvi Valkeaanmereen.
Mitä silloin tapahtui, ei tiedetä, mutta luostarit jäivät rauhaan. Ne
hävisivät vasta minun nuoruudessani. Kerrotaan tosin niinkin, että
tsaari olisi aikeistaan luopunut, kun hän kuuli, että luostarin pellot
olivat ojitetut, niinkuin Pietari olisi pelännyt ojia"!
Tämä selitys huvitti ja nauratti ukkoa, sillä hän ymmärsi sen omalla
tavallaan, vaikka selitys saattoi olla ihan oikea. Pietarihan ei
suosinut luostareita, niiden asukkaiden toimettoman elämän takia.
Ehkä juuri nämä luostariyhdyskunnan hyvin hoidetut pellot tekivät
sen olemassaolon tsaarin silmissä oikeutetuksi, vaikka sen asukkaat
olivatkin vihattuja ja vainottuja vanhauskoisia. Tosiasia joka
tapauksessa on, että nämät luostarit hävisivät vasta viime vuosisadan
puolivälissä.
Luulin ja pelkäsin, että ukon tarinat olivat jo lopussa. Katselin
yhä uudestaan ja uudestaan edessäni aukeavaa merkillistä
Pietarinkattilalaaksoa. Siitä juuri halusin tietoja. Kertojani arvasi
ajatukseni ja ryhtyi siitä puhumaan.
"Katselette herkeämättä tuota tietä. Sekin on Pietarin hakkauttama.
Ensin hän rakensi Valkeanmeren rannalle suuren laivaston, mikä
sitten tätä avattua uraa myöten hevos- ja miesvoimalla kuletettiin
Äänisjärveen, vaikka paljonhan siinä oli luonnon vesiväylääkin välillä.
Äänisestä se purjehti vielä suurempaan järveen ja sieltä isoon mereen,
missä se hävitti vihollisten laivastot. Silloin tuli teidän maastanne
osa Venäjää".
Siihen loppuivat ukon tarinat. Mitään vastaväitteitä en tietysti
tehnyt. Olin taas kuullut noita kertomuksia, joita rahvaan miehilläkin
on runsaasti Pietari suuren ajasta. Entistä selvemmin taas käsitin,
että tuon merkillisen miehen toimet eivät ole ainoastaan ratkaisevasti
vaikuttaneet oman isänmaani kohtaloon, vaan myös vetäneet rajantakaiset
karjalaiset venäläisen vaikutuspiirin entistä kiinteämpään yhteyteen.
En silloin tiennyt, että vastavaikutus oli niin lähellä. Minun jälkeeni
kylään eksynyt ensimäinen vieras kulkija toi sen asukkaille jo tiedon
maailmansodan syttymisestä.