Pyhiinvaelluksella on ikivanhat juuret itämaisten kansain keskuudessa.
Vastaava ilmiö havaitaan kristittyjen parissa vasta neljännellä
vuosisadalla Konstantinus suuren aikana, jolloin hänen kristitty
puolisonsa Helena kiinnitti uskolaistensa huomiota paikkoihin,
mitkä Kristus oli oleskelullaan pyhittänyt. Aikojen kuluessa
levisi kristinusko yhä laajemmille alueille, joiden suuri etäisyys
varsinaisista pyhistä paikoista teki vaelluksen niihin useimmille
mahdottomaksi. Mutta luostareita ja muita pyhiä paikkoja syntyi sinne
ja tänne. Ja käynti sellaisissa oli myös pyhiinvaellusta.
Myöskin etäiseen Kauko-Karjalaan ilmestyi luostareita ja erakkomajoja.
Niistä oli etevin ja pohjoismaissa kuuluisin Solovetin luostari,
mikä meidän päiviimme saakka on säilyttänyt loistonsa. Varsinaiseen
voimaansa kohosi luostari 1500-ja 1600-lukujen vaihteessa, jolloin
Venäjän tsaari Feodor antoi sille suuria läänityksiä, mutta
alkujuurensa juontaa se jo 1400-luvulta. Että tsaari tämän kautta
halusi lujittaa Venäjän valtaa Pohjolassa, on epäilemätöntä ja siinä
hän myös onnistui. Alkuaikoina supistui luostarin uskonnollinen
vaikutus vähiin, mutta sitä suurempi oli sen valtiollinen merkitys.
Venäläisyyden ja oikeauskoisuuden ulkovarustuksena kaukana pohjoisessa
lienee luostarin olemassaolo osaltaan vaikuttanut siihen, että
Stolbovan rauhan raja v. 1617 tuli kulkemaan siinä, missä Suomen raja
nytkin kulkee, eikä siirtynyt idemmäksi.
Olen lukuisia kertoja pannut merkille, kuinka Kauko-Karjalan itäisellä
kielirajalla asuva venäläinen aivan erikoisella kunnioituksella lausuu
nimen Solovet. Tähän nimeen liittyy siellä samallainen sädekehä
kuin mikä aikoinaan Suomessa ympäröi pyhän Henrikin reliikkejä. Ja
niinkuin Turun tuomiokirkko on suomalaisten uskonnollinen pyhättö,
merkitsee Solovet samaa Kauko-Karjalan venäläiselle raja-asutukselle.
Eikä ainoastaan sitä, vaan sen merkitys sivistysahjona on siellä sama
kuin Suomessa Turun yliopistolla "kreivin ajoista" lähtien. Tämä
länsimaisen sivistyksen arvossa pidetty etuvartia Auran rannoilla ja
slavilais-bytzantilaisen uskon ja vaikutuksen korkeaan kunniaan ja
maineeseen kohotettu edustaja Valkean meren saarella ovat olleet kuin
kaksi majakkaa, jotka ovat Idän ja Lännen valopiireihin sulkeneet
suomalaiset heimot Itämeren partaitten ja Vienan väljien vesien välillä.
Pitkin Äänisen rantoja ja sieltä pohjoiseen painuen kulkee
pyhiinvaellusreitti kohti Holmogoria eli Vienanrantaa. Sen varsilla
näkee seinättömiä katoksia, joissa taivaan tuulille alttiina ilmassa
vipajaa pyhiä vaatepalasia, ehkä perintönä niiltä ajoilta, jolloin
permalaiset vallitsivat tätä pohjoista maata ja kävivät kauppaa
eteläisten kansain kanssa. Itse katokset ovat myöhempää perua ja
syntyneet ehkä luostarin mukana lepopaikoiksi yksinäisille etelän
pyhissä kävijöille heidän matkallaan Solovetiin ja sieltä takaisin.
Mitään varsinaista suojaa ne, seinättömiä kuin ovat, tuskin
tarjoavat. Mutta hurskasten ihmisten aika ajoin kohentamina ja
vanhauskoisten tuntemattomista syistä vaatepaloilla koristamina, ovat
nämät erämaataivalten pysähdyspaikat kenties tarjonneet siveellistä
virkistystä matkaajille, jotka vaellussauva kädessä ja täynnä hartautta
ovat painuneet yhä kauemmaksi pohjoiseen, Solovetin luostariin, missä
heitä odotti syntien anteeksianto.
Koskematon luonto vaikuttaa usein hartautta herättäen uskonnollisiin
tunteisiin. Luonnon majesteetillinen suuruus neitseellisissä
erämaissa ikihonkineen ja pauhaavine koskineen on varmasti jättänyt
lähtemättömiä jälkiä jokaiseen eteläisten tasankojen venäläiseen
hänen pyhiinvaellusretkellään. Moni riehahteleva ihmismieli on sen
vaikutuksesta varmasti talttunut.
Olen usein tarkannut tällaista pyhiinvaeltajaa, joka äänetönnä,
salaperäisenä, yksin ja hitaasti, mutta kuitenkin kiirehtien kulkee
kulkuaan tuskin lepoa itsellensä suoden. Hän voi tiensä varrella
kohdata karhun, mikä rauhallisena ravitsee itseään maan marjoilla. Hän
on vakuutettu, että Jumalan näkymätön käsi häntä pedolta varjelee.
Ja kun hän joskus myöhemmin suurkaupungin pauhaavassa elämässä on
tekemäisillään jonkun ajattelemattoman teon, voi tämän ihmeen muisto
hänet pelastaa. Tahi näkee hän hirvilauman etsivän syötävää puun
kuorista ja maan ruohoista. Hän kuulee metson komean lennon ja saa
seurata villihanhien elämää. Ja kun hän luo katseensa yläilmoihin,
saattaa siellä kääreillä kotka, ilmojen kuningas.
Kun hän etäällä väikkyneen kultaisten kupolien päämääränsä saavuttaa,
täyttää hänet rajaton onnen tunne ja hän luulee kokevansa autuuden
esimakua. Jumalanpalvelus on loistava. Kuoripojat laulavat ja
vahakynttilät palavat jumalanäidin ja muiden pyhimyskuvien edessä,
joita jalokivet koristavat. Suitsutusastioista lähtee huumaava tuoksu,
mikä kohottaa pyhää tunnelmaa. Papit, joiden puvuissa kulta välkkyy,
pirskoittavat hänen päälleen vihkivettä. Heidän kasvoillaan on
juhlallinen ilme ja heidän eleensä ovat arvokkaat ja armolliset.
Jumalanpalveluksen jälkeen viedään hänet luostarin ruokasaliin. Vaikka
on paastoaika, ovat pöydän antimet runsaat. Kalasta valmistettua ruokaa
tarjotaan monessa muodossa. Ja pyhiinvaeltajassa sulaa kaikki yhteen
autuaalliseen tunnelmaan.
Viikon päivät luostarissa viivyttyään aloittaa hän paluumatkansa.
Hän samoaa jälleen halki karjalaisten maan. Hänen mielensä on täynnä
ylitsevuotavaista tunnelmaa, eikä häneltä kuulijoita puutu. Hän ylistää
ainoata autuaaksi tekevää oppia ja venäläistä valtiutta, mitkä hänessä
ja Karjalan kylien asukkaissa sulavat yhdeksi ja samaksi mahtavaksi
voimaksi, minkä korkeuksiin eivät heidän katseensa kanna.
Tällainen venäläisten pyhiinvaeltajain valtareitti on vuosisatoja
kulkenut kautta Karjalan. Samoja valtaväyliä retkeilivät ennen
permalaiset kauppamatkoillaan, kunnes Novgorodin paisuva valta heidän
mahtinsa ja kauppansa kukisti.